Kun Me Naiset pyysi lukijoita kertomaan suhteestaan metsään, innostus oli valtava. Tarinoita tuli yli tuhat kappaletta. Nyt voit lukea niistä parhaat netistä.

”Ilman metsää tulisin sairaaksi”

Istun kaatuneen puun rungolla koira vieressäni ja kuuntelen. Lintu laulaa jossakin, mehiläinen pörisee kukassa ja jostakin hyvin kaukaa kuuluu auton ääni.

Näen ympärilläni ihanan suomalaisen metsän. Seuraan polkua yhä syvemmälle vihreään hämärään, ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta.
Tästä metsästä poimin mustikat ja puolukat, metsämansikatkin. Tiedän parhaat sienipaikat ja sen rinteen, johon keväällä ilmestyvät ensimmäiseksi vuokot ja kielot.

Talvella metsä on kuin kappeli. Lumi tekee taideteoksia, ja kinokset ovat puhtaan valkoisia. Vain eläinten, hirven ja jäniksen, supikoiran tai ketun, jäljet rikkovat lumen hohtavan pinnan.

Tässä metsässä en pelkää. Olen vieraillut siellä pienestä pitäen ja opettanut lapsenikin kunnioittamaan kotimetsää ja sen antimia. Jos minulla ei olisi tätä paikkaa, tulisin sairaaksi.

Tarvitsen metsää saadakseni elämäni sujumaan. Puut kuuntelevat iloni ja murheeni, niitä voi halatakin kun ikävä iskee. Ja minä tahdon elää metsän kanssa jokaisen hetken ja vuodenajan: kuulla, tuntea ja nähdä. Rauhoittua.

Kaisa Kossila, Kuusankoski

Ystävä ja terapeutti

Metsä on kotini, kirkkoni, rukoushuoneeni. Metsä toimii terapeuttinani, kuntosalina, juoksuratana, voiman antajana.

Synnyin maalla, metsän keskellä, joten metsästä tuli luonnollinen ympäristöni. Kouluun kävelin oikopolkuja metsän halki, talvella hiihtäen isän tekemää latua pitkin. Metsissä leikin leikkejäni, useimmiten yksin, ja metsän puille itkin pahan mieleni ja ensimmäiset sydänsuruni. Metsä oli paikka, jossa en koskaan pelännyt mitään, en edes eksymistä.

Elämässäni on ollut jaksoja, jolloin olen asunut kaupungin keskustassa, kaukana omimmasta ympäristöstäni, ja tuntenut oloni lähes fyysisesti sairaaksi metsänälässäni. On ollut vaikea eron jälkeinen aika, jolloin ainoa paikka, jossa kykenin olemaan, oli metsä. Silloin revin kiukuissani ja tuskissani paljain käsin oksat muutamasta kuusesta, pyydän sitä metsän haltijalta tässä nöyrimmästi anteeksi.

Keväisin odotan innolla lumien sulamista ja metsään pääsyä. Mukanani on usein koira, mutta ei ihmisystäviä, haluan pitää metsähetkeni omanani. Parhaimmillaan metsäni on marraskuussa, kun luonto on hiljentynyt, puut pudottaneet lehtensä, kaikki on valmistettu lumen ja talven tuloa varten.
Metsäretkiltäni tulen usein astiat täynnä marjoja tai sieniä. Mutta niiden kerääminen ei ole varsinainen syy mennä metsään, syy on luonto ja sen antama sielunrauha itsessään.

Hannele Salonen, Valkeala

Metsä myös kotona

Vanha metsä ja vanhat puut kiehtovat. Sivelen puun runkoa, ja mietin, miten se tuntee tuulen ja kosketuksen ihollaan, mitä se on vuosien kuluessa nähnyt ja kokenut. Kipristelikö juurivarpaita kovalla pakkasella, kuivuiko latvatukka tuulessa ja paahteessa?

Miehenikin hiljenee yhteisillä kävelyillä, kun tutkin vanhoja puita ja tokaisen "katso, mikä entti!". Kaupungissa kasvaneena hänen suhteensa puihin on paljon etäisempi. Arboretumit, puupuistot ja metsissä retkeily on kuitenkin yhteinen harrastuksemme, josta nautimme molemmat.

Kesken työpäivän saatan unelmoida metsäretkestä: sienestyksestä, marjastuksesta, kirpeistä pakkasaamuista, raikkaista talvipäivistä. Metsä on sisälläni.

Haluan, että minulla on metsä myös kotona. Huonekalujen tulee olla puuta, ei muovilevyä. Mieluiten vanha huonekaulu tai niin laadukas, että tiedän sen kestävän vuosisatoja. Kuten puu, jos sen annetaan kasvaa ja sitä hoidetaan.
Koulussa ja päiväkodissa tulisi opettaa kunnioittamaan puita. Olisi hienoa, jos jokainen saisi istuttaa oman nimikkopuunsa, vaikka kotimaisen kuusen tai haavan. Näin kasvaisimme kiinni metsään ja kunnioittamaan sitä, mitä meillä vielä on.

Pauliina Heikkilä, Helsinki

Koti tässä maailmassa

Kaukana maalla, laajojen peltojen takana ja hiljaisen joen toisella puolen on metsä. Kun olin pieni, pelkäsin sen syvyyttä ja hämäryyttä, mutta kun kasvoin ja uskalsin kulkea sinne yhä syvemmälle, siitä tuli minun metsäni.

Tuo poluton korpi, sammaleen pohjaton vihreä, tiaisten sipinä kuusissa ja tuulen ylhäinen humina puiden latvoissa, on ainoa koti tässä maailmassa. Merkityksettömien ihmisten keskellä ja yhdentekevän työn ääressä minun tarvitsee vain sulkea silmät, ja voin kuulla haukan surumielisen kiljaisun kotimetsän puiden yläpuolella tai haistaa tuulessa suopursun maahisen tuoksun. Kun ovi täältä jonnekin muualle vihdoin avautuu, se avautuu siellä.

Olavi Koskela

Kilin kanssa metsäretkille

Lapsena sain ikioman kilin, jonka kanssa liikuimme mummolan metsässä. Kiipeilimme kiville ja samoilimme ikivanhassa kuusimetsässä. Söimme yhdessä mustikoita, puolukoita ja juolukoita, ja välillä pysähdyimme kuuntelemaan, mistä lehmien kellojen äänet kuuluvat.

Mikään ei pelottanut silloin, kaikki oli turvallista ja tuttua. Kili kasvoi, ja seuraavana kesänä se oli jo niin iso, ettei enää päässyt kanssani metsäretkille.

Metsäretket ovat sittemmin jääneet, ja tilalle ovat tulleet kaupungin kadut ja viitoitetut polut. En edes muista, milloin viimeksi olisin samoillut metsässä ja tuntenut samanlaisia ilon ja riemun tunteita kuin lapsena.

Ehkä olisi aika mennä metsään ja yrittää tavoittaa itsessäni taas se lapsi: tuntea edes pieni ripaus silloista riemua ja iloa.

Mirjami Kokko, Helsinki

Palaneen metsän lumo

Kun olin varhaisteini, asuimme maalla. Noin kilometrin päässä sijaitsi entinen metsäalue; se oli palanut poroiksi kaksi vuotta aikaisemmin. Alue oli aavemaisen kiehtova - metsä oli kulottunut maan tasalle, mutta siellä täällä törötti pystyssä puunraatoja kuin ojennettuja luurangon käsivarsia. Siellä täällä oli suomaisia silmäkkeitä, joita ympyröi sammalikko suopursuineen.

Palanut metsä veti puoleensa. Lähdin mielelläni ulkoiluttamaan skotlanninpaimenkoiraamme Nellyä paloalueelle, sillä seikkailu "kummitusmetsässä" kiehtoi. Muodostin mielessäni mitä karmeimpia tarinoita metsän kohtalosta, vaikka se tietääkseni olikin tuhoutunut peritavallisessa maastopalossa. Kaikessa karuudessaan metsä puhui omaa kieltään, ja sen palosta oli helppo punoa Edgar Allan Poen tyylistä kerrontaa.

Tästä kaikesta on jo yli kolmekymmentä vuotta. En tiedä, minkälainen paloalue on nykyään, enkä usko enää koskaan meneväni paikalle. Annan muiston säilyä sellaisena kuin se syntyi.

Minerva Sillanpää, Tampere

Minun kirkkoni

Metsä tarjoaa minulle portin suurempaan viisauteen. Minun metsässäni on voimapaikkoja, joissa voin ladata itseäni ja nähdä asioita uudella tavalla. Puiden keskellä oleva peruskallio tarjoaa sellaisen levähdyspaikan, jossa kallion ikiaikainen tyyneys luovuttaa voimaansa: järkkymättömyyttä, menneisyyden kunnioittamista, pysyvyyttä ja kestävyyttä.

Minun metsässäni on puita, joiden runkoja vasten voi nojata ja kuunnella puun hiljaista viestintää. Se viesti on joskus mieleen tuleva ajatus, sisäisillä silmillä nähty kuva tai jokin tunne, joka pyrkii esiin. Kun puuta kuuntelee ilman analyyttisen mielen ohjausta, pääsevät juuri sillä hetkellä tärkeät asiat esiin.

Minun metsässäni on myös sellaisia paikkoja, jossa luonnon voima ikään kuin tiivistyy ja silloin ympäröivä luonto on täynnä erikoisen hienoa energiaa - vaikutelmaa voisi kuvailla sanalla pyhä, niin sisintä koskettava tuo luonnon puhuttelu toisinaan on. Itse kun en käy kirkossa niin luonto on minun kirkkoni.Vain hiljaisuus ja luonto - kaikki on yhtä.

Kaija Virjonen, Ilmarinen

Metsä tuo hyvinvointia

Lapsena halusin olla kuin Runotyttö, tai ainakin melankolinen luonnonlapsi. Romantisoin maalaiselämää ja luontoa niin kuin vain voi tehdä kaupunkilaistyttö, jonka luontosuhde muodostui kirjoista ja harvoista kesälomaviikoista sukulaisten luona.

Kun pääsin maalle, säntäsin maalaisserkkujen vinoista hymyistä huolimatta metsään taiteilijasalkku ja maalausteline kainalossani, ja vietin päivän hahmotellen varmoin siveltimenvedoin luonnonmaisemaa. Seuraavana päivänä lausuin metsän linnuille ja puille Lauri Viitaa. Sitten halusinkin jo kuolemakseni kaupunkiin.

Nuoruusiän myllerryksessä äidin oli turha houkutella minua marjastamaan tai seuraksi sieniretkelle. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ajatus hyttysten ruokana käkkimisestä jossain huitsin hongassa. Lapsuuden mystinen metsä oli kadonnut mielestä, ja vain kaupungin syke kiehtoi.

Löysin metsän uudestaan nuorena aikuisena, juuri kotoa pois muuttaneena. Olin masentunut ja metsä asumalähiön takana tarjosi turvaa ja lohtua yksinäisyyteen. Halasin vanhan männyn rosoista runkoa, ja hengitin syvään sen pihkaista tuoksua. Ympärillä tuuli humisi rauhoittavasti ja korkeiden puiden latvat taipuivat taivasta vasten. Tunsin olevani osa suurempaa kokonaisuutta ja että elämälläni oli jälleen tarkoitus.

Metsä on säilynyt minulle tärkeänä. Välillä se on itsestäänselvyys, vaikkapa kätevä lenkkimaasto talon takana. Mutta usein se on paikka, jossa käyn mietiskelemässä, rauhoittumassa, itkemässä ja iloitsemassa aivan yksin – ja josta palaan vahvempana ja energisempänä takaisin ihmisten pariin. Ajatus siitä, että metsiä ei enää olisi, on riipaiseva. On surullista ajatella, ettei tulevilla sukupolvilla olisi samanlaista mahdollisuutta nauttia metsästä kuin minulla on ollut.

Olen itse valmis tekemään parhaani, jotta omalta osaltani edistäisin metsien ja luonnon hyvinvointia. Samaa opetan lapsilleni ja toivon, että he osaisivat aikuisina arvostaa metsiä ja ymmärtäisivät niiden merkityksen hyvinvoinnillemme.

Ulla Kangas, Masala