Kun ihminen joutuu yllättäen pelottavaan tilanteeseen, sisäinen mieli ottaa vallan.

Supervoimat vai lamaannuttava sokki? Etukäteen on mahdotonta tietää, miten kukin hätätilanteessa käyttäytyy.

– Testi on siinä hetkessä, kun jotain uhkaavaa tapahtuu. Sekä mieli että keho kyllä tähtäävät selviytymiseen, sanoo kriisipsykologi Soili Poijula.

Sisäämme on rakennettu taistele tai pakene -mekanismi, jonka tarkoitus on pitää meidät hengissä. Yleensä keho pystyy maksimaaliseen suoritukseen, jolloin tunteet ja fyysinen kipu kytkeytyvät pois päältä. Joissain tilanteissa ”taistele tai pakene” voi vaihtua mielen ja kehon lamaantumiseen. On yksilöllistä, miten selviytymisvietti näkyy.

Kipu vaikeuttaa selviytymistä

Nainen muistelee 15-vuotiaana kokemaansa onnettomuutta:

”Törmäsin skootterillani bussiin. Muistan, miten makasin mahallani keskellä tietä ja liikenne oli pysähtynyt ympärilläni. En tuntenut yhtään mitään.

Käännyin selälleni ja tarkastin, ovatko jalkani kunnossa. En nähnyt isoja haavoja ja ajattelin jo, että selvisin vain säikähdyksellä. Sitten näin käteni: se oli järkyttävässä kunnossa. Alkoi kamala kipu.

Huusin paniikissa ja hoipertelin jalkakäytävälle istumaan. Aika tuntui kuluvan hitaasti, ja ihmettelin, miksei kukaan tule auttamaan. Todellisuudessa ihmiset juoksivat nopeasti luokseni. Joku soitti ambulanssin ja sanoi puhelimeen, että 'tyttö on tajuissaan, mutta hän on pahassa sokissa'. Mietin ärsyyntyneenä, että en minä missään sokissa ole!

"En halunnut elää sitä hetkeä."

Kiroilin estoitta ja jossain vaiheessa pyytelin anteeksi. Huusin kauhuissani, että käteni amputoidaan. Paikalla ollut mies rauhoitteli minua, toinen toi jalasta lentäneen kenkäni. Se oli veren peitossa. Muistan, kuinka minua ärsytti, että uudet kenkäni olivat pilalla.

Halusin vain pyörtyä tai saada nukutuksen. En halunnut elää sitä hetkeä. Halusin, että herään sairaalassa, kun käteni on kunnossa ja kaikki on hyvin. Silloin en tiennyt, kuinka pahasti kädelleni oli käynyt.”

Ajattelu sumenee

Fyysinen on yhteydessä psyykkiseen. Jos vamman näkee omin silmin, selviytyminen on vaikeampaa: taistele tai pakene -reaktio heikkenee ja kivun tuntee selkeämmin.

– Jos kipu lyö päälle, on ymmärrettävää, että tilanteesta haluaa vain pois. Voimia ei riitä muuhun, Poijula sanoo.

Uhkaavassa tilanteessa ihminen ei ajattele tietoisesti. Reaktiot voivat vaikuttaa ulkopuolisista oudoilta.

– Tavallinen arkiajattelu sekoittuu onnettomuustilanteeseen.

Kylmäpäistä toimintaa

Puukotuksen uhriksi joutunut nainen pysytteli tolkuissaan kauhusta huolimatta:

”Kun jäin bussista, luulin, ettei kukaan muu jäänyt samalla pysäkillä. Lähdin kävelemään kotiin, mutta kuulinkin kiihtyviä askeleita takaani. Tuli outo olo, ja nopeutin vauhtiani.

Yhtäkkiä päälleni hyökättiin takaapäin. Kiskaisin itseni irti ja lähdin juoksemaan kotiin lujaa. En kertaakaan katsonut taakseni, juoksin vain niin lujaa kuin pystyin. Kosketin kädelläni lyöntikohtaa ja näin siinä verta. Tajusin, että minua oli puukotettu.

Ajattelin, että nyt en saa mennä paniikkiin, täytyisi pitää pää kylmänä ja vain juosta. Kotiini oli pari sataa metriä. Siellä minulle soitettiin ambulanssi. Apua odotellessa vastasin peruskysymyksiin ja pysyin tajuissani. Ajattelin, etten saa pyörtyä. Yritin vain hengitellä rauhassa ja olla liikkumatta.

”Koko aikana en itkenyt kertaakaan.”

Ambulanssimatkasta en muista mitään. Seuraava muistikuva on sairaalassa, kun minulle tehtiin kivulias toimenpide ilman nukutusta. Lääkärit olivat ihmeissään, miten selvisin siitä niin tyynesti. Ajattelin vain, että tämä pitää tehdä, jotta selviän hengissä. Mietin koko ajan selviytymistä.

Missään vaiheessa en tuntenut suurta kipua. Puukotus tuntui kuin joku olisi lyönyt nyrkillä selkään.

En myöskään itkenyt kertaakaan. Läheiseni itkivät ja sanoivat, että kyllä se itku vielä tulee, uskalla olla heikko. Ajattelin, ettei minulla ole mitään hätää. Muut luulivat, että sokki iskee päälle myöhemmin, mutta sitä ei koskaan tullut.”

Vain harva saa supervoimat

Hengenvaarallinen tilanne voi joskus olla traumaattisempi kokemus läheisille kuin siitä selvinneelle.

– Kaikki reagoivat tapahtumiin yksilöllisesti, eikä siitä saa ottaa paineita. Kolmannes ihmisistä kestää vaikeita tapahtumia hyvin ja palautuu kuolemanvaarastakin nopeasti, Poijula sanoo.

Suurin osa toimii vaaratilanteissa oikein ja järkevästi, mutta hieman viiveellä. Vain pieni osa toimii niin kuin olisi saanut ylimääräisiä supervoimia.

– On tutkittu, että 20 prosenttia ihmisistä pystyy toimimaan erityisen tehokkaasti ja nopeasti vaarallisissa tilanteissa, Poijula sanoo.

Tällöin taistele tai pakene -reaktio on vahvana: ihminen ei tunne kipua ja kaikki toiminta tähtää selviytymiseen, jolloin selviäminen on todennäköistä.

”Kriisitilanteisiin voi valmentaa, mutta persoonalla on merkitystä.”

Tieto, harjoittelu, kokemus ja persoonallisuus vaikuttavat siihen, miten uhkaavissa tilanteissa käyttäydytään. Käytöstä ei voi täysin ennustaa.

– Tieto on viisautta. Pelastautumis- ja ensiaputaidoista on kaikille hyötyä. Kriisitilanteisiin voi valmentautua koulutuksilla, mutta persoonallakin on merkitystä. Jos on lapsena saanut riittävästi sellaisia kokemuksia, että on oppinut luottamaan omiin kykyihinsä, osaa todennäköisesti toimia myös yllättävissä ja uhkaavissa tilanteissa, Poijula sanoo.

Fyysinen jälki pitkittää henkistä toipumista

Se, miten uhkaavassa tilanteessa toimii, vaikuttaa myös henkiseen palautumiseen. Jos tilanteessa keskittyy selviytymiseen eikä lamaannu, on henkinen toipuminen helpompaa.

Bussipysäkillä puukotuksen uhriksi joutunut kertoo, ettei ole tapahtuneen jälkeen vältellyt julkisia paikkoja ja matkustaa edelleen samalla bussilla.

– Jotta tapahtumasta voi toipua henkisesti, ei pitäisi vältellä siihen liittyviä tilanteita, Poijula neuvoo.

Poijulan mukaan pysyvä fyysinen vamma vaikeuttaa ja pitkittää henkistä toipumista.

15-vuotiaana skootterilla kolaroineelle on tehty useita leikkauksia ja lisää on tulossa, vaikka tapahtumasta on jo vuosia. Onnettomuus jätti pysyvän muiston käteen.

– Kolmen vuoden ajan olin tosi vihainen tapahtuneesta. Vihasin kättäni ja kaikkea siihen liittyviä juttuja. Nyt olen onnellinen, että sain tapahtuneesta perspektiiviä elämään. Tajusin, että herranjestas, olisi voinut käydä paljon pahemmin. Yksi puoliksi toimiva ruma käsi ja yksi tavallinen käsi riittävät ihan hyvin.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Teininä moni asia on vähän vaikeaa – ja varsinkin noloa!

Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Juuri tuossa iässä kulmat kurtistuvat ja silmät muljahtelevat keskimääräistä herkemmin. Ja hyvin usein näiden eleiden kohteina ovat omat vanhemmat, joita hävetään.

Silmien pyörittely omille vanhemmille ei ole kuitenkaan merkki epäkypsyydestä. Psykologi Lisa Damour on kertonut The New York Timesissa, että kyseessä on normaali kehitysvaihe, jolla pyritään ilmaisemaan itsenäisyyttä. Myös psykologi Heli Heiskanen on todennut Ylellä saman.

– Teinin on tarkoituskin itsenäistyä ja erottautua vanhemmista, ja se korostaa vanhempien kritisointia. Kun halutaan olla kavereiden silmissä mahdollisimman cooleja ja hyväksyttyjä, niin kaikki poikkeava on hävettävää, Heiskanen on kertonut sivustolle.

”Supernoloa, kun äitini kyseli kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu.”

Pyysimme kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä muistelemaan, mikä heitä hävetti teini-ikäisinä. Näin he kertoivat:

1. Nolot jutut

”Äidilläni on mutkaton asenne erilaisiin ruumiintoimintoihin. Teininä oli supernoloa, kun hän kyseli iloisesti kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu. Hän oli juuri lähdössä kauppaan ja teki ostoslistaa.” Suski, 36

”Kaikkein nolointa oli, kun olimme koko perhe ensimmäistä kertaa Lontoossa lomalla. Olin itse tuolloin 13-vuotias. Kiersimme kaupunkia turistibussilla. Piccadilly Circuksen kohdalla isä kysyi oppaalta isoon ääneen, miten tuonne sirkukseen voi ostaa lippuja.” Jonna, 41

”Isä pärähti aina paikalle kertomaan todella luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia vitsejään.”

”Kokoonnuimme teineinä tyttöporukalla usein meille kotiin, minun huoneeseeni, Manhattan-sipsikulhon ympärille. Aina jossain kohtaa isäni pärähti huoneeseen kutsumatta ja alkoi kertoa luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia – vitsejään. Ystävieni mielestä isä juttuineen oli tosi hauska. Itse muistan ajatelleeni, miten hullu ja nolo hän on. Muistelemme tyttöjen kanssa näitä kertoja edelleen. Isäni kertoo yhä vitsejään. Nykyään joku jutuista saattaa jopa naurattaa.” Reetta, 37

2. Halaaminen

”Isäni halusi aina halata joka aamu koulun pihalla. Ja siis vielä lukioiässä. Oli jotenkin kauhean noloa teinin mielestä. Nyt jälkikäteen se on aika suloista.” Johanna, 42

”Isä halusi tehdä poikakavereille selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan.”

3. Puhuttelut

”Isäni piti puhutteluja poikakavereille keittiön pöydän ääressä. Halusi tehdä selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan. Itse istuin omassa huoneessa korvat punaisina ja halusin kadota maan päältä.” Jaana, 42

4. Samassa paikassa näyttäytyminen

”Jossain vaiheessa teini-ikää häpesin erityisesti mutsia niin paljon, etten voinut mennä hänen kanssaan samaa matkaa bussilla kaupungille, jos joku tuttu olisi vaikka nähnyt. Vanhempien läsnäolo erinäisissä tilanteissa sai aina pelkäämään, että nyt ne kaikki uudet tuttavuudet tajuaa, että olen ihan lapsi ja kiusallinen tyyppi. Jotain huijarisyndroomaan liittyvää siinä todennäköisesti oli.” Emilia, 25

”Tuli olo, että olen kuin joku lemmikki, jota esitellään.”

”Vaikka vanhemmissani ei aina ollut mitään sinänsä noloa, heidän kanssaan näyttäytyminen esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa nolotti. Nolous siis ikään kuin aktivoitui ja muuttui tarttuvaksi julkisilla paikoilla. Minulla on nuoret vanhemmat, jotka yleensä osasivat käyttäytyä. Isovanhemmilla, jotka hekin tosin ovat suhteellisen nuoret, sen sijaan oli välillä vaikeuksia. Pahinta oli, kun menimme ekaa kertaa isovanhempien kanssa Mäkkäriin ja he vaativat henkilökunnalta aterimia. Koulun coolit tyypit olivat tietysti paikalla, mikä oli aivan hirveää. Viivi, 26

”Äidilläni oli tapana jäädä suustaan kiinni kaupungilla joka toisen vastaantulijan kanssa. Eniten niissä tilanteissa hävetti se, että äiti aina esitteli minut kaikille tuttavuuksilleen 'meidän nuorimmaisena'. Tuli sellainen olo, että olen joku lemmikki, jota esitellään ihmisille, ja he sitten katsovat siinä, että miten olen kasvanut ja miten söpö olen. Niin noloa! Nykyään on maailman ihaninta, kun äiti esittelee minua tutuilleen – ymmärrän, että hän on minusta kertoessaan yleensä ennen kaikkea kauhean ylpeä.” Helmi, 25

”Joskus opettaisäni nukahti koetta valvoessaan.”

5. Ikä

”Hävetti, kun vanhempani olivat niin vanhoja, luokkakaverin mummo oli nuorempi kuin äitini. Lisäksi hävetti, kun isäni ei jättänyt minua autolla säällisen välimatkan päähän, vaan kurvasi koulun pihaan. Toki minulla oli erityisen paljon hävettävää siksi, koska vanhempani kyläkoulun opettajina kaikkine omituisuuksineen olivat päivästä toiseen kavereiden tarkkailtavina. Joskus isä nukahti koetta valvoessaan.” Ärrä, 41

”Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin.”

6. Olemus / vaatteet ja alastomuus

”Minua hävetti se, että vanhempani eivät olleet yhtään ”cooleja”. He ovat ihan sellaisia tavallisia tyyppejä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden juuret ovat maaseudulla. Tykkäävät hiihtää, käydä mökillä ja katsoa lauantai-iltana telkkaria. Itse olisin halunnut olla tietenkin äärimmäisen cool kaupunkilainen. Olisin halunnut matkustella, mutta me menimme aina mökille. Kerran kävimme Kanarialla – sekin tuntui nololta ja kliseiseltä, vaikka matka olikin ihan todella hauska.” Linda, 24

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita.”

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita kylässä. Kyllä hävetti.” Ärrä, 41

”Vanhempani pukeutuivat nolosti. Olisin kovasti halunnut, että he olisivat tyylikkäitä ja trendikkäitä, mutta sellaisia tavallisia pulliaisia he vain aina olivat. Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin. Se oli meganolo.” Elina, 25

7. Oudot tavat

”Isäni on fanaattinen penkkiurheilija, jolle mieluisia lajeja ovat erityisesti hiihto ja mäkihyppy. Teininä en voinut kutsua kavereita kylään olympialaisten tai muiden urheilukisojen aikaan, koska isä kannusti suomalaisia niin kovaan ääneen, että talo tärisi. Supernoloa. Vieläkin välttelen vanhempieni kotia suurten urheilujuhlien aikaan.” Mari, 40

”Mielestäni oli noloa, että junalla työmatkaa tekevä äitini käveli töistä lähtiessään aseman laiturilla mahdollisimman pitkälle, jotta pystyi hyppäämään junan ekaan vaunuun välttääkseen siten kävelyä määränpäässä. Nykyään teen itse samoin.” Viivi, 26

 

Kysely

Häpesitkö sinä vanhempiasi teininä?

Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukana asuvan rakkaan kanssa on helppoa. Aina se ei ole hyvä asia. 

Olen ollut etäsuhteessa kerrallaan vain alle vuoden, enkä enempää olisi jaksanutkaan. Ikävä raastoi, mutta ehkä vielä enemmän raastoivat puhelinsoitot. Luuriin tarttuessani toivoin suhdetta vahvistavaa lepertelyä ja henkevää keskustelua, mutta aika usein sain parin sanan vastauksia, molemminpuolista turhautumista ja lopulta riidan. 

Ystäväni elää pitkässä suhteessa, johon on aikojen saatossa mahtunut monta monituista etäpätkää. Nykyinen etäelo jatkuu todennäköisesti useita vuosia, mutta kumpikaan suhteen osapuoli ei vaikuta turhautuneelta tilanteeseen. Niinpä kysyin hiljattain, mikä toimivan etäsuhteen salaisuus oikein on. 

– Me ei oikeastaan soitella, ystävä sanoi. 

Pariskunta pitää silti usein yhteyttä viestein ja tapaa, kun se on mahdollista. Soitot vain ovat karsiutuneet vuosien varrella pois pahaa mieltä aiheuttavina. 

Keskittymiskyky ei riitä

Whatsapp-viestien luulisi välittävän sanatonta viestintää vielä huonommin kuin puhelujen, mutta jostakin syystä juuri puhelut näyttävät nostavan turhautumislukemat helpoiten taivaisiin.

Ehkä syy on katteettomissa odotuksissa, joita itsekin vaalin etäsuhdeaikanani. Henkevä puhelinkeskustelu tekee tutkitusti etäsuhteessa elävistä läheisempiä kuin arkensa jakavista, mutta toisaalta kunnollinen juttelu vaatii keskittymistä, joka on älypuhelinaikana vähissä – erityisesti, jos takana on pitkä työpäivä tai puhelu sattuu tilanteeseen, jossa olisi muutakin tekemistä. 

”Puhelu tulee usein huonolla hetkellä.”

Vastarakastunut ehkä antautuu mielellään tuntien puheluihin päivittäin muista kiireistään välittämättä, mutta vuosikymmenen yhteiselon jälkeen viestit tuntuvat helpommalta ja huomaavaisemmalta kommunikaatiovälineeltä. Varsinkin, jos rakastavaiset asuvat eri aikavyöhykkeillä tai tekevät eri tavalla rytmitettyä työpäivää, puhelu tulee usein huonolla hetkellä.

Skypeä vai nykyajan kirjeitä?

Osa etäsuhteessa elävistä pareista on ratkaissut keskeyttämis- ja keskittymisongelmat puhumalla puhelunsa Skypessä niin, että yhteys on auki mutta mitään erityistä ei välttämättä tehdä tai sanota. Näin voidaan simuloida yhdessä asumista, johon kuuluu samassa tilassa oleskelu ilman kummempaa yhteistä tekemistä.

Osa taas keskittyy viestittelyyn. Kuten rakkauskirjeen ennen vanhaan, myös viestin voi kirjoittaa silloin, kun sattuu olemaan puuhaan sopivassa mielentilassa. Kirjeisiin verrattuna viesteissä on se hyvä – tai no, tilanteesta riippuen myös huono – puoli, että ne saapuvat perille välittömästi. Jotta viestittely säilyy mukavana yhteydenpidon muotona, täytyy parin löytää yhteinen linja siihen, kuinka nopeasti ja millä tavoin viesteihin reagoidaan. 

Vuosia etäsuhteessa ollut yhdysvaltalainen psykologi Roni Beth Tower kehottaa etäsuhteessa olevia sopimaan säännöistä, mutta myös välttämään puheluihin ja viesteihin perustuvaa sekoilua. Vaikka yhteisiä vuosia olisi takana paljonkin, muuhun kuin kasvokkaiseen viestintään liittyy iso väärinymmärrysten riski.