Saaralle, 30, kävi kuten monille käy: rakkaus jäi väsyttävän arjen jalkoihin, ja lopulta hän tunsi suorastaan inhoavansa aviomiestään. Ero tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta sitten iski katumus.

"Jouluna istuin Thaimaassa hiekkarannalla, kun äkkiä tajusin, että loppuelämäni yksin lasten kanssa olisi aika tylsä. Olin jättänyt mieheni vajaa vuosi sitten ja ensimmäistä kertaa mietin, olinko sittenkin tehnyt virheen", Saara, 30, muistelee.

Saaran ja Mikon suhde oli väljähtynyt vauvaperheen arjessa. Oikeastaan oli tapahtunut vielä pahempaa: Saara oli alkanu inhota ja halveksia miestään. Jättäessään Mikon Saara oli ollut varma päätöksestään, ja eron jälkeen hän tunsi itsensä suorastaan kaikkivoipaiseksi. Uusi elämä tuntui vapauttavalta ja ihanalta.

Katumus iski kesken Thaimaan-loman, kun Saara oli järjestänyt lapset hoitoon ja itsensä pienelle paratiisisaarelle yöksi.

"Riipaiseva yksinäisyydentunne yllätti. Olin kaivannut yksinoloa, mutta en tässä mittakaavassa: saarella ei ollut ketään muita, sen ainoa baari oli kiinni, eikä minulla ollut mukanani edes viiniä.  Istuin mökin nurkassa kuuntelemassa viidakon ääniä ja ajattelin: nythän asiat ovat tosi hyvin, hyvin toimittu, Saara."

Sillä hetkellä hän teki päätöksen: "Ajattelin, että jos pärjään aamuun asti hengissä ja sekoamatta, aion tehdä kaikkeni saadakseni rakkaat ihmiset jälleen lähelleni. Ehjä perhe oli sittenkin se, mitä halusin kaikkein eniten."

Miten Saara oli oikein päätynyt elämässään tähän? Vaikka parisuhteet ovat erilaisia, niiden kaari on usein hämmästyttävän samanlainen.

1. Huoleton alkuhuuma

"Olin 24-vuotias ja eroamassa nelivuotiaan poikani isästä, kun tutustuin opiskeluaikaisella työ­paikallani Mikkoon.  Olimme aluksi hyviä kavereita, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin suhde kehittyi romanttiseksi.

Suhteemme alkuaika oli huoletonta. Tuntui, että olemme vapaita tekemään mitä tahansa, mitään arjen pakotteita ei ollut. Emme vaivanneet päätämme miettimällä tulevaa. Mikko on aika perinteinen mies, ja vuonna 2006 menimme naimisiin, koska hän halusi niin. Pidimme kavereillemme isot bileet. 

Aika pian Mikko alkoi ehdotella lapsen tekoa, ja neuvottelimme asiasta ainakin vuoden ajan. Olen urasuuntautunut ja määrätietoinen ja mietin tätäkin kalenterin kanssa. Tajusin, että olen pian valmistumassa kauppakorkeakoulusta, joten lapsi pitäisi tosiaan tehdä nyt – muuten urasuunnitelmani menevät pipariksi.

Minulle oli selvää, että hankin lapset nuorena, koska halusin sekä perheen että uran. Ajattelin, että jos teen lapset heti alkuun, en joudu tulevaisuudessa katsomaan vierestä, kun miehet saavat ylennyksiä ja itse kasvatan perhettä.

Jälkikäteen ajatellen se on ollut aika hurja päätös, mutta uskon edelleen, että olen saanut vaativia työtehtäviä, koska työnantajan ei ole tarvinnut pelätä minun jäävän äitiyslomalle.

2. Vaippoja ja valvottuja öitä

Huomasin heti tyttäremme syntymän jälkeen, että Mikko oli paljon kiinnostuneempi omista varpajaisistaan kuin vastasyntyneestä vauvastamme. Hän järjesti juhliaan ja kutitti ehkä ohi kulkiessaan vähän vauvaa, kun minä olin ihan rikki keisarileikkauksen jälkeen. Mikko tuntui suhtautuvan vauvaan kuin uuteen koiranpentuun: että kukahan pissittäisi sen.

Parin kuukauden jälkeen arkemme oli muotoutunut niin, että minä hoidin talouttamme, vaikken ikinä ole ollut mikään kodinhengetär enkä tähdännyt siihen roolin.

Kun lapsemme oli neljän kuukauden ikäinen, sain työtarjouksen, josta en halunnut kieltäytyä. Onneksi Mikon eläkkeellä oleva äiti pystyi hoitamaan tytärtämme, vieraan hoidettavaksi en olisi voinut niin pientä lasta jättää.

Minä kävin töissä, jossa halusin näyttää kynteni. Tavoitteeni olivat korkealla. Töiden jälkeen tulin kotiin, hain lapsen, syötin, hoidin ja valvoin öisin, sillä lapsemme nukkui vain tunnin pätkissä. Mikko sen sijaan ei edes herännyt vauvan huutoon öisin. Jos minulla meni töissä vähänkin pidempään, Mikko istui kotona odottamassa minua eikä ollut osannut edes vaihtaa vaippaa tai syöttää vauvaa.

Kaiken lisäksi meillä oli meneillään taloremontti, ja iltaisin Mikolla oli kiire paukutella listoja. Kommunikointimme ei todellakaan ollut mitenkään rakentavaa.

Minusta tuntui, että elän mustassa aukossa ja kaikki ympärilläni olevat ihmiset vain imevät minusta energiaa.

Jos elämä on lammikko, jonka yli pitää uida, miehen pitäisi työntää naiselle vauhtia tai edes uida rinnalla, mutta Mikko veti minua koko ajan pinnan alle. Olin vihainen ja tunsin oloni huijatuksi: olin vuosikausia tähdännyt siihen, että valmistuisin lapsesta huolimatta ja saisin hyvän työpaikan. Nyt kaikki työ oli valumassa hukkaan. Loogisena ihmisenä arvioin omaa jaksamistani ja tiesin, että kohta napsahtaa.

3. Inhoa ja halveksuntaa

Purin pahaa oloani Mikkoon, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä teki väärin. Oli aivan absurdia, että jouduin kirjoittamaan aikuiselle miehelle lapulle ohjeita: syötä lapsi tällä ja tällä ruualla ja vaihda vaippa, jos siellä on kakkaa.

Enää hän ei ollut edes entisellä tavalla hauska vaan muuttui vihaiseksi ja niin hiljaiseksi, että saattoi olla kaksi viikkoa puhumatta minulle. Hän ryhtyi totaaliseksi marttyyriksi, vaikka olisin halunnut meidän jakavan kotitöitä. Mikosta tuli minulle riippakivi.

Kotiintulo ahdisti minua joka päivä.

Yritimme korjata parisuhdettamme viikonloppulomalla Islannissa. Ratsastimme, joimme ja tappelimme. Siellä tajusin, miten paljon inhoan tuota kiukuttelevaa, vikisevää, masentavaa, itsesäälissä rypevää kasaa.

Ja varmasti minusta tuli hänen mielestään ylimielinen ja itsekeskeinen narsisti. Olimme ajautuneet tilanteeseen, jossa en voinut enää kunnioittaa ja arvostaa Mikkoa. Hän oli alkanut inhota minua ja pelätä, että jätän hänet.

Niin kuin sitten jätinkin.

4. Helpottava ero, uusi elämä

Minusta tuntui, että sukupuoliroolit olivat suhteessamme vaihtuneet. Ajattelin, ettei tämä ole ihmisen elämää. Eropäätöksen jälkeen pystyimme kuitenkin asumaan vielä saman katon alla. Mikko auttoi minua oman asunnon etsimisessä ja sen remontoinnissa.

Vaikka asuimme erillämme, soittelimme joka päivä ja puhuimme muistakin kuin tyttäremme asioista. Vauva oli aika vähän Mikon luona, mutta oloni oli helpottunut, koska tiesin, että pärjään yksin lasten kanssa. On ihan eri asia joutua tekemään kaikki yksin silloin, kun asuu jonkun kanssa kuin yksin asuessaan.

Kävin kaikkivoipaisuudessani jonkinlaisella supervaihteella. Olin sikahyvässä kunnossa, urheilin joka päivä, tein pitkää päivää ja pärjäsin töissä, kotikin oli tip top -kunnossa.

Siinä ohessa olin tosi hyvä tyttöystävä uudelle poikaystävälleni, kuskasin lapsia kaikkiin harrastuksiin ja jopa leivoin itse. Mikään ei pysäyttänyt vauhtiani, vaikka jouduin työni takia matkustelemaan paljon ja kärsin univajeesta.

5. Katumuksen hetki

Joululomalla Thaimaassa aloin miettiä suhdettamme.

Parisuhteemme oli kärsinyt, koska elämässämme oli ollut liuta muutoksia: talo remontissa, vauva, uusi työ ja Mikko joutui ottamaan harppauksen teinipojasta aikuiseksi.

Ymmärsin, että me kaikki olemme loppupeleissä yksin, mutta tuntui surulliselta, ettei kukaan olisi enää ikinä jakamassa sitä yksinäisyyttä kanssani. Eihän lasten tehtävä ole korvata vanhemmilleen toista aikuista, vaan vanhemman kuuluu antaa lapsilleen tukea, turvaa ja läheisyyttä. Lasten pitää kasvaa itsenäisiksi ihmisiksi, eikä heissä voi roikkua.

Vaikka meillä molemmilla oli muita suhteita eron aikana, kenestäkään uudesta kumppanista ei tullut minulle perheenjäsentä. Tajusin, että vaikka joku mies rakastuisi minuun, hän ei kuitenkaan pystyisi olemaan samaa perhettä lasteni kanssa. Mikko oli koko ajan kuviossa mukana, ja tulimme toimeen paremmin kuin vuosiin, koska meillä ei ollut enää paineita suhteemme takia.

Viestittelin lomalta Mikon kanssa, ja sovimme viettävämme uutta vuotta yhdessä. Jotenkin tiesin koko ajan, että Mikko odottaa minua ja on valmis palaamaan yhteen.

6. Vaikea yhteenpaluu

Olen vieläkin sitä mieltä, että ero oli meille välttämätön. Minulla oli hyvät perusteet ja vahvat tunteet eron puolesta, enkä siinä tilanteessa nähnyt meille yhteistä tulevaisuutta.

Olin silti yllättynyt siitä, kuinka paljon ero kadutti. Kadun tosi harvoin mitään, sillä olen analyyttinen ihminen ja käyn päätöksiä tehdessä aina läpi kaikki mahdolliset seuraukset.

Mutta en osannut arvioida sitä suunnatonta yksinäisyydentunnetta ja sitä, miten tärkeä perhe minulle loppupeleissä on. Kuvittelin, että minä ja lapset riittäisimme perheeksi, mutta ei se ollutkaan niin. 

Alku yhteenpaluun jälkeen ei ollut helppo, koska palasimme samaan pisteeseen, josta lähdimme. Onneksi tajusimme pian, että ongelmat pitää selvittää jotenkin.

Keskustelimme tilanteestamme ja teimme sopimuksen suhteemme hoitamisesta: Mietimme valmiiksi asiat, jotka eniten toisessa ärsyttävät. Sovimme myös, miten toiselle tulee kommunikoida esimerkiksi silloin, kun suuttuu.

Ei pidä sanoa ehdottomana faktana, että 'olet perseestä' vaan, että 'minusta tuntuu, että olet perseestä'. Oma toiveeni oli, että olisimme enemmän tiimi.

Nykyään en yritä enää olla supernainen ja hallita kaikkea. Monesta asiasta en vain tylysti jaksa välittää. Ainoa tapa saada Mikko tekemään jotakin on käskeminen. En jankuta tai kiukuttele, vaan sanon suoraan, ja se toimii. Omatoimisuuteen näissä asioissa on hänellä vielä matkaa.

Mikon on pakko hyväksyä minut ja työni tällaisena. Tiedän, ettei se ole ihan valtavirtaa: ura on minulle tärkeä, samoin omat juttuni. En koe olevani itsekeskeinen vaan ajattelen, että arvostan itseäni ja mahdollisuuksiani ja haluan nauttia elämästäni.

Suhde esikoiseni isään kesti kahdeksan vuotta, ja nyt olemme Mikon kanssa olleet yhdessä kuusi vuotta. En siis varmasti ole kovin hyvä olemaan yksin, mutta minulle tärkeitä ovat myös kaverisuhteet, ei pelkkä parisuhde. En koskaan ajattele me-ajatuksia, ajattelen minä-ajatuksia. Naisilla aivot menevät usein me-moodiin, he alkavat miettiä, että mitenköhän jokin asia sopii meille.

Vaikka olen täysillä mukana avioliitossa ja perheessä äitinä, haluan silti olla minä. Haluan, että on minun työni, minun ystäväni ja minun menoni. Jos niistä luopuu, on vaarallisilla vesillä ja viisikymppisenä elämänkriisin edessä.

Mieheni on joskus ollut vaikea ymmärtää minua, koska hän on matalammin koulutettu ja käy töissä ainoastaan saadakseen rahaa. Itselleni taas on tärkeää onnistua työssäni konsulttina, ja nautin töiden paiskimisesta. 

Koulutusero onkin ollut yksi suhteemme kompastuskivistä. Minulle se ei ole ongelma, mutta mieheni on kärsinyt alemmuuskompleksista. Minun taas on todella vaikea käsittää sitä, jos ihminen ei arvosta itseään. Miten ikinä pystyy olemaan toimivassa suhteessa, jos ei arvosta itseään?

7. Tahdon voimalla uudestaan naimisiin

Minulle tärkeintä Mikossa on, että hän on lapseni isä ja tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Hän on myös kestänyt sekoilujani monta vuotta – tosin aina en ole varma, onko se luettava hänelle ansioksi. Suhteessamme minä olen kuitenkin ollut vaikeampi osapuoli.

Äitini kuoli, kun olin tosi pieni, ja lapsuuteni oli onneton ja yksinäinen. Muistan, miten lapsena katselin Mäkkärissä perheitä, jotka nauroivat yhdessä ja ajattelin, että vau, perheet voivat olla tuollaisia. Toivoin, että minullakin olisi joskus tuollaista. Nyt uskon saavuttaneeni sen perheen.

Lapseni ja heidän hyvinvointinsa menevät kaiken muun edelle, myös kahdenkeskisen parisuhdeajan. Pitkän työpäivän jälkeen ei tulisi mieleenikään hankkia lastenvahtia ja lähteä kahdestaan ulos. Mieluummin vuokraan lasteni kanssa leffan, ja vietämme koti-iltaa kaikki yhdessä.

Yhteinen aika perheen kanssa onkin suhteessamme nyt parasta ja minulle tärkeintä. Saamme pienistä asioista tosi kivoja. Eivät ne suuret lomareissut ole tärkeitä, vaan se, että tiistai-iltana yllättäen kömmimme yhdessä sohvalle ja syömme jätskiä.

Perheemme on hyvä, hauska ja toimiva yhteisö. Kun teemme jotakin, meillä on mukavaa ja rentoa. Myös 11-vuotiaan poikani kaverit tulevat aina mielellään meille.

Puolitoista vuotta yhteen palaamisen jälkeen menimme uudestaan naimisiin. Olimme käyneet läpi jälleen pari rajua riitaa ja tajusimme, ettei tämä tee hyvää meille eikä lapsille eikä kenellekään. Nyt on tehtävä päätös: joko olemme yhdessä täysillä tai sitten emme ollenkaan.

Päätimme, että vanhoja asioita ei enää kaivettaisi uudestaan ja uudestaan esiin. Tajusin, että minun ei kannata sanoa, että 'ethän sä kuitenkaan tiskaa'. Eihän toinen silloin todellakaan tiskaa, ja se muuttuu absoluuttiseksi totuudeksi. Sen sijaan voi sanoa: 'Tiskaa. Minä lähden jumppaan'. Silloin ei voi olla epäselvää, mitä toinen toiselta odottaa. Halusimme tavallaan aloittaa alusta puhtaalta pöydältä.

No, ihan puhtaalta pöydältä emme päässeet aloittamaan, sillä käräjäoikeuden vihkituomari sattui olemaan tuttu edelliseltä kerralta. Purskahdimme kaikki kolme nauruun nähdessämme, ja lupasin tuomarille, etten palaa enää kolmatta kertaa. En ainakaan saman miehen kanssa."

Psykoterapeutti Heli Vaaranen kertoo, että myös mustasukkaisuuden tunteita kannattaa kuunnella.

Parisuhde ei koskaan ala ns. puhtaalta pöydältä, sillä sen osapuolilla on aina aiempia kokemuksia ihmissuhteista.

Aiemmat ikävät kokemukset voivat tuntua painolastilta, joka estää heittäytymästä uuteen suhteeseen täysillä tai herättää mustasukkaisuuden tunteet.

Miten uuteen kumppaniin oikein voisi oppia luottamaan, jos on aiemmin tullut petetyksi, jätetyksi tai hylätyksi? 

Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti ja parisuhdetutkija Heli Vaaranen sanoo, ettei eksän tekoja saa kaataa nykyisen kumppanin niskaan.  

– On tärkeää käsittää, ettei pettäjän sukupuolelle voi antaa elinkautista tuomiota. Täytyy antaa uusi mahdollisuus.

Aiempien suhteiden tapahtumista kannattaa silti keskustella uuden kumppanin kanssa. Myös siitä kannattaa puhua, mitä luottamus ja uskollisuus kellekin merkitsevät.

Erityistason seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen on neuvonut Me Naisten jutussa, että luottamusta voi rakentaa tarkastelemalla parisuhdesopimusta.

– Epäluottamus on sitä, että tuntuu, ettei toinen pidä yhteistä sopimusta. Silloin täytyy puhua siitä, mikä se sopimus on ja tarvitseeko sitä päivittää tai tarkentaa, Tanskanen on sanonut.

Itsehoitoa mustasukkaisuuteen

Mustasukkaisuuden ja hylätyksi tulemisen tunteet kumpuavat usein heikosta itsetunnosta. Heli Vaaranen muistuttaa, että itsetuntoa ei pidä rakentaa kenenkään toisen varaan. 

– Yleensä syvälle epävarmuuden tunteelle on jokin syy, ja sitä tulee tarkastella. Asiaa ei kannata hävetä tai lakaista maton alle, vaan sitä tulee tutkia. 

Ensi vuonna mustasukkaisuuteen voi saada apua myös netistä. Väestöliitto julkaisee ensi vuoden puolella verkossa mustasukkaisuuden omahoito-ohjelman, joka sisältää mustasukkaisuuden syiden pohtimista ja erilaisia harjoituksia. 

– Ensimmäinen askel parempaan itsetuntoon on se, että tuntee itsensä, Vaaranen sanoo.

Tunteet kuulolla

Joskus voi olla vaikea erottaa, onko mustasukkaisuudessa kyse omista petetyksi tulemisen kokemuksista vai siitä, että kumppanilla ei oikeasti ole vain puhtaita jauhoja pussissaan. 

”Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.”

Vaaranen neuvoo kuuntelemaan omia tunteita ja antamaan niille painoarvoa.

– Jos on ahdistunut olo, kaikki ei ole kunnossa, Vaaranen sanoo.

– Pariterapiassa huomaa, että ihmiset yrittävät järjellä ratkaista ihmissuhdepulmia. Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.

Ahdistuksen tunteet eivät tietenkään ole suora merkki puolison uskottomuudesta, mutta ne kertovat siitä, että ainakin luottamuksen kanssa on ongelmia.

Toistatko kaavaa?

Jotkut meistä hakeutuvat Heli Vaarasen mukaan toistuvasti suhteisiin, joissa on draamaa ja vaaran tuntua. Jos on lähtenyt alun perinkin epäluotettavan oloisen kumppanin matkaan, uusien luottamuskuprujen ei pitäisi tulla yllätyksenä.

– Myös ihmissuhteissa saa sitä, mitä tilaa, Vaaranen toteaa. 

Toistuviin luottamusongelmiin voi johtaa muukin kaava kuin se, jossa haetaan suhteisiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jotkut löytävät itsensä uudelleen ja uudelleen parisuhteista, joissa asioista keskusteleminen on vaikeaa.

– Jos itse välttelee vaikeita asioita, saattaa vaistomaisesti valita kumppaneita, jotka eivät myöskään jaa asioita.

Luottamuspulassa voi siis olla kyse kumppanin valinnasta. Vaaranen toteaa, että virheet kuuluvat elämään, mutta niistä on tarkoitus oppia. 

– Ihmisen pitäisi aina tarkkailla, että mikä on se kaava, jota toistan. Kun sen huomaa, antaa itselleen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. 

Vali, vali. Ja vielä kerran vali.

Aina on joku huonosti! Jokainen tuntee – tai tietää – ihmisen, jolla on tapana valittaa lähes aina. Elämäntapavalittajat on ihan oma lajinsa, mutta on niitä muunkinlaisia valittajia. Psychology Todayn mukaan mukaan valittajat voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin. Tunnistatko itsesi tai jonkun läheisesi?

 

1. Krooninen valittaja

Krooninen valittaja on sama kuin elämäntapavalittaja. Hän näkee asioissa ensisijaisesti aina jotain kielteistä – jotain mistä valittaa. Krooninen valittaja ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi sitä, että ajatukset muokkaavat aivoja niin, että mitä enemmän jotakin asiaa pohtii, sen vahvemmaksi kyseiseen asiaan liittyvät sidokset aivoissa muodostuvat. Niinpä valittaminen muokkaa aivoja siihen suuntaan, että kielteisiä ajatuksia syntyy entistä helpommin. Mutta tämähän pätee myös toisin päin. Mitä enemmän ruokkii aivojaan myönteisillä asioilla, sitä enemmän syntyy hyviä ja kivoja ajatuksia.

2. Puhisija

Turhautuminen, viha, pettymys ja niin edelleen. Puhisija valittaa päästämällä tunteensa ulos. Se tekee ihmiselle toki jossakin määrin hyvää, mutta puhisijan ongalmana on se, että hän keskittyy liikaa vain omiin tunteisiinsa – ja nimenomaan niihin kielteisiin tunteisiin. Raskasta puhisijan käyttäymisessä on se, että hän tarvitsee aina jonkun kuuntelijan, uskotun, jonka päälle vyöryttää tunneryöpyt. Puhisija janoaa yleensä huomiota ja sympatiaa, mutta ratkaisut eivät häntä yleensä kiinnosta. Hän vain velloo tunnemylläköissään.

3. Intrumentaalinen valittaja

Oletko valittanut siitä, miten kumppanisi luottokorttilasku on taas liian suuri? Jos kyllä, tämä on esimerkki intrumentaalisesta valittamisesta. Siinä valittamiseen on yleensä jokin hyvin konkreettinen syy. Mutta aikaisemmista valittajatyyppeistä se eroaa niin, että tarkoitus on ratkaista ongelma.

Miten sitten päästä valittajasta mahdollisimman nopeasti eroon, jos tilanteeseen joutuu yllättäen? Kerroimme jo aikaisemmin keinoista, joita voi yrittää. Tässä ne tulevat kertauksena:

1. KUUNTELE, NYÖKKÄILE, MYÖTÄILE

Vain tukemalla hänen tuntemuksiaan hiljennät valittajan. Näin se valitettavasti menee. Hyviä apukommentteja: niinpä, todellakin, kamalaa, just niin. Valitus kestää enintään minuutteja. Ehkä viisi. Tai kymmenen. Pure hammasta ja kestä! Valittajat haluavat tulla kuulluiksi. Anna heille se ilo.

2. SYMPPAA

Unohdetaan kuule kaikki sarkasmi, silmien pyörittely ja tuskastunut huokailu. Anna valittajalle aitoa sympatiaa.

3. HARHAUTA

Vaihda keskustelun aihetta, mutta viekkaasti. Käytä harhautuksen syöttinä jotain mehukasta. Mikä hänen lempielokuvansa olikaan? Oliko hänen suosikkiyhtyeensä tulossa Suomeen? Entäs pikkujoulut – eikö niistä löytyisi jotain kevyttä ja kivaa puitavaa? Kauhean vaikeaa, mutta kokeilemisen arvoista.

4. MUISTA: ÄLÄ KEKSI RATKAISUJA

Teet virheen, jos rupeat tarjoamaan valittajalle sellaisia. Valituksesta ja ratkaisuista syntyy vain loputon kierre. Miksi juuri sinun ratkaisusi ei kelpaa? No kuules! Koska... ja koska... ja koska...

Jos satut olemaan itse valittaja ja luit jutun, muista tämä:

– Vaikka stressi tarttuu, se ei tarkoita, että pitää jäädä olosuhteiden uhriksi. Stressi on tunnetila, valittaminen sen sijaan toimintaa. Toisin sanoen voit itse päättää, että lopetat valittamisen, työelämän tutkija Anu Järvensivu kannustaa aikaisemmin Me Naisille antamassaan haastattelussa

Ja jos nyt pikkasen nipisti sydämestä, ei ihme. Valittaminen nimittäin ihan oikeasti pilaa elämän – sekä oman että muiden. Lue lisää:

Lähteenä myös: Lifehacker

Vierailija

Tunnistatko itsesi? Valittajia on kolmea eri tyyppiä

Tunteeko Inka Simola moniakin ihmisiä, jotka ovat pelkkiä valittajia? Olen kuullut ihmisten valittavan ja purkavan tuntojaan ynnä muuta, mutta heidän leimaamisensa ainoastaan valittajiksi ei olisi pelkästään epäoikeudenmukaista ja virheellistä, vaan myös väärin. Ihmisten näkeminen puhtaasti "valittajina" kertoo aika paljon enemmän näkijästä itsestään - kyseessä on todennäköisesti itsekeskeinen ja välinpitämätön yksilö, joka kuvittelee varmaan olevansa jotenkin muita parempi. Mikä onnistuu...
Lue kommentti