Suhde, joka on erilainen kuin oma, puskee helposti ennakkoluulot esiin.

Kaverini kertoo, että hän on muuttanut eri asuntoihin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Toinen halusi asua lähellä luontoa, toinen keskustan ytimessä.

Ääneen kommentoin, että rohkea veto, hieno juttu. Ensimmäinen ajatukseni kuitenkin on, että he ovat varmasti eroamassa. Jos oikeasti rakastaa, miksi haluaisi asua erillään?

He ovat edelleen yhdessä.

Samanlaiset ennakkoluulot tulvahtavat pintaan aina, kun kuulen pariskunnan nukkuvan eri sängyissä esimerkiksi univaikeuksien tai erilaisen vuorokausirytmin vuoksi. Heillä täytyy olla ihan kuollut seksielämä, mietin, vaikken sano mitään.

Heillä täytyy olla ihan kuollut seksielämä, mietin, vaikken sano mitään.

Oma suhteeni on tyypillinen kaltaiselleni kolmeakymppiä lähenevälle: kaksi suurin piirtein samanikäistä ihmistä, heteropari, avoliitto, yhteinen sänky. Muutimme aikoinaan yhteen vuoden seurustelun jälkeen, kuten aika moni tuntemani pari. Jossain vaiheessa menemme luultavasti naimisiin ja hankimme lapsia. Se tavallinen tarina.

Ennakkoluuloni hävettävät minua, koska pidän itseäni suvaitsevaisena.

Suomi on nykyaikainen ja arvoiltaan liberaali maa, jossa harva tuomitsee esiaviollisen seksin ja yli puolet ihmisistä kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Tästä huolimatta olemme yllättävän tuomitsevia sen suhteen, millainen parisuhteen tulisi olla.

Huomaan syyllistyväni samaan kapeakatseisuuteen, jota olen inhonnut koko ikäni.

Parisuhteen lisäksi meillä on lukkiutunut käsite perheestä.

Lapsena sain jatkuvasti puolustella omaa perhemuotoani. Vanhempani erosivat, kun olin neljävuotias, ja asuin siitä lähtien puolet ja puolet kummankin luona. Tällainen vuoroasuminen oli 1990-luvun alussa vielä harvinaisempaa kuin nyt.

Kerta toisensa jälkeen joku kyseenalaisti perheeni ratkaisun ja huolehti minun hyvinvoinnistani, vaikka me olimme onnellisia. Saimme viettää erosta huolimatta arkea yhdessä, enkä etääntynyt kummastakaan vanhemmasta.

Nyt huomaan syyllistyväni samaan kapeakatseisuuteen, jota olen inhonnut koko ikäni. Oletan automaattisesti, että tavallisesta poikkeava tapa olla parisuhteessa on huono.

Se, että haluan itse olla yksiavioinen, ei tarkoita, että se on paras kuvio kaikille.

Asumis- ja nukkumistapojen lisäksi olen epäillyt muitakin parisuhdekuvioita. Isosta ikäerosta ajattelen lähes poikkeuksetta, että huh huh. Tuokin äijä vaihtoi sitten nuorempaan. Olen suhtautunut skeptisesti esimerkiksi polyamoriaan ja vapaisiin suhteisiin.

Kun entinen työkaverini kertoi avoimesta seurustelusuhteestaan, nyökyttelin ja päivittelin ihmisten ahdasmielisyyttä. Hänellä ja hänen tyttöystävällään oli molemmilla muita kumppaneita ja mikä tärkeintä: selkeät, yhdessä sovitut säännöt. Mielessäni mietin, että kyllä varmaan ainakin toinen on mustasukkainen ja onko tuo nyt sitten oikeaa rakkautta.

Se, että haluan itse olla yksiavioinen, ei tarkoita, että se on paras kuvio kaikille. Tiedän monia ihmisiä, jotka pettävät toistuvasti suhteissaan, mikä satuttaa kumppaneita. Sinkkuna oleminen tai vapaa suhde sopisi varmasti heille paremmin.

Eikä erillään asuminen ole vain suhteen alkuajan tai nuorten juttu. Ystäväni äiti ja hänen miehensä ovat asuneet jo vuosikausia eri asunnoissa, koska toinen tekee vuorotyötä ja toinen päivätöitä.

Joillekuille erilliset sängyt tai kodit tarkoittavat parempia unia – ja ne jos jokin auttavat pitämään suhteen kunnossa. 

Kun mietin asiaa, lähipiirissänikin on useampi keski-ikäinen pariskunta, joka viihtyy omissa asunnoissa. Se ei tarkoita, ettei pari olisi sitoutunut tai rakastunut. Kun on esimerkiksi asunut ensimmäisen avioliiton jälkeen jopa vuosikymmeniä yksin, omasta tilasta ja tavoista voi olla vaikea luopua. Joskus homma toimii paremmin, kun ei edes yritä.

Joillekuille erilliset sängyt tai kodit tarkoittavat parempia unia – ja ne jos jokin auttavat pitämään suhteen kunnossa. Kuka tahansa tietää, että kaksi levännyttä ihmistä kiistelee vähemmän kuin kaksi uupunutta.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla onnellinen parisuhteessa tai perheessä. Ulkopuolelta on usein mahdotonta sanoa, mikä sopii kenellekin. Pari voi olla onneton tai suhde seksitön, oli asuntoja tai sänkyjä yksi tai kaksi.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti