Suhde, joka on erilainen kuin oma, puskee helposti ennakkoluulot esiin.

Kaverini kertoo, että hän on muuttanut eri asuntoihin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Toinen halusi asua lähellä luontoa, toinen keskustan ytimessä.

Ääneen kommentoin, että rohkea veto, hieno juttu. Ensimmäinen ajatukseni kuitenkin on, että he ovat varmasti eroamassa. Jos oikeasti rakastaa, miksi haluaisi asua erillään?

He ovat edelleen yhdessä.

Samanlaiset ennakkoluulot tulvahtavat pintaan aina, kun kuulen pariskunnan nukkuvan eri sängyissä esimerkiksi univaikeuksien tai erilaisen vuorokausirytmin vuoksi. Heillä täytyy olla ihan kuollut seksielämä, mietin, vaikken sano mitään.

Heillä täytyy olla ihan kuollut seksielämä, mietin, vaikken sano mitään.

Oma suhteeni on tyypillinen kaltaiselleni kolmeakymppiä lähenevälle: kaksi suurin piirtein samanikäistä ihmistä, heteropari, avoliitto, yhteinen sänky. Muutimme aikoinaan yhteen vuoden seurustelun jälkeen, kuten aika moni tuntemani pari. Jossain vaiheessa menemme luultavasti naimisiin ja hankimme lapsia. Se tavallinen tarina.

Ennakkoluuloni hävettävät minua, koska pidän itseäni suvaitsevaisena.

Suomi on nykyaikainen ja arvoiltaan liberaali maa, jossa harva tuomitsee esiaviollisen seksin ja yli puolet ihmisistä kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Tästä huolimatta olemme yllättävän tuomitsevia sen suhteen, millainen parisuhteen tulisi olla.

Huomaan syyllistyväni samaan kapeakatseisuuteen, jota olen inhonnut koko ikäni.

Parisuhteen lisäksi meillä on lukkiutunut käsite perheestä.

Lapsena sain jatkuvasti puolustella omaa perhemuotoani. Vanhempani erosivat, kun olin neljävuotias, ja asuin siitä lähtien puolet ja puolet kummankin luona. Tällainen vuoroasuminen oli 1990-luvun alussa vielä harvinaisempaa kuin nyt.

Kerta toisensa jälkeen joku kyseenalaisti perheeni ratkaisun ja huolehti minun hyvinvoinnistani, vaikka me olimme onnellisia. Saimme viettää erosta huolimatta arkea yhdessä, enkä etääntynyt kummastakaan vanhemmasta.

Nyt huomaan syyllistyväni samaan kapeakatseisuuteen, jota olen inhonnut koko ikäni. Oletan automaattisesti, että tavallisesta poikkeava tapa olla parisuhteessa on huono.

Se, että haluan itse olla yksiavioinen, ei tarkoita, että se on paras kuvio kaikille.

Asumis- ja nukkumistapojen lisäksi olen epäillyt muitakin parisuhdekuvioita. Isosta ikäerosta ajattelen lähes poikkeuksetta, että huh huh. Tuokin äijä vaihtoi sitten nuorempaan. Olen suhtautunut skeptisesti esimerkiksi polyamoriaan ja vapaisiin suhteisiin.

Kun entinen työkaverini kertoi avoimesta seurustelusuhteestaan, nyökyttelin ja päivittelin ihmisten ahdasmielisyyttä. Hänellä ja hänen tyttöystävällään oli molemmilla muita kumppaneita ja mikä tärkeintä: selkeät, yhdessä sovitut säännöt. Mielessäni mietin, että kyllä varmaan ainakin toinen on mustasukkainen ja onko tuo nyt sitten oikeaa rakkautta.

Se, että haluan itse olla yksiavioinen, ei tarkoita, että se on paras kuvio kaikille. Tiedän monia ihmisiä, jotka pettävät toistuvasti suhteissaan, mikä satuttaa kumppaneita. Sinkkuna oleminen tai vapaa suhde sopisi varmasti heille paremmin.

Eikä erillään asuminen ole vain suhteen alkuajan tai nuorten juttu. Ystäväni äiti ja hänen miehensä ovat asuneet jo vuosikausia eri asunnoissa, koska toinen tekee vuorotyötä ja toinen päivätöitä.

Joillekuille erilliset sängyt tai kodit tarkoittavat parempia unia – ja ne jos jokin auttavat pitämään suhteen kunnossa. 

Kun mietin asiaa, lähipiirissänikin on useampi keski-ikäinen pariskunta, joka viihtyy omissa asunnoissa. Se ei tarkoita, ettei pari olisi sitoutunut tai rakastunut. Kun on esimerkiksi asunut ensimmäisen avioliiton jälkeen jopa vuosikymmeniä yksin, omasta tilasta ja tavoista voi olla vaikea luopua. Joskus homma toimii paremmin, kun ei edes yritä.

Joillekuille erilliset sängyt tai kodit tarkoittavat parempia unia – ja ne jos jokin auttavat pitämään suhteen kunnossa. Kuka tahansa tietää, että kaksi levännyttä ihmistä kiistelee vähemmän kuin kaksi uupunutta.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla onnellinen parisuhteessa tai perheessä. Ulkopuolelta on usein mahdotonta sanoa, mikä sopii kenellekin. Pari voi olla onneton tai suhde seksitön, oli asuntoja tai sänkyjä yksi tai kaksi.

Kenenkään ei pitäisi potea murrehäpeää.

Kun uusien tuttavien kanssa keskustellessa käy ilmi, että olen Rovaniemeltä, on kysymyspatteristo yleensä aika samanlainen – porotilanne ja saamen taidot kiinnostavat.

Sama kuin helsinkiläiseltä tiedustelisi Jyväskylän asioita.

Lappilaiseen yhdistetään perusteella helposti sellaisia piirteitä kuin rento, rehti ja rehellinen. On kuulemma hyvä, jos työhaastattelussakin puhhuu vähän korostetusti. Samaa kuulee usein oululaisilta ja itäsuomalaisilta.

Toisaalta, samojen seutujen edustajat ovat Hesassa myös juntteja, junantuomia ja maalaisia. Kiva juttu, joka opetti minua pistämään murteeni piiloon. En häpeä, mistä tulen, vaan sitä, miltä kuulostan.

Esimerkiksi armeijassa oli parempi olla vain osa massaa. Kun mie muuttui määksi, ei porojen perään kysellyt kukaan. Kuittailua ei tarvinnut kuunnella – paitsi silloin, kun soitti kotiväelle. Siellä ei ymmärretty, mikä on spora.

Ikävä juttu on se, että murre ei tullutkaan niin vain takaisin. Kuulemma puheestani ei juurikaan huomaa, että olisin Lapista. Keskusteluissa välttelen minä-sanaa, sillä mikään vaihtoehto ei tunnu omaan suuhun sopivalta. Se on sääli.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta. Silloin pitää soittaa kotiin tai kavereille, joiden puhe palauttaa minut takaisin minuksi.

Miksi murre sitten hävettää? Sen kun tietäisin. Vaikka jokaisella murteella on hyvät ja huonot puolensa, etenkään nuorena ei halua erottua joukosta.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta.

En ole ainut, joka asian kanssa tuskailee. Savolaisia pidetään kieroina ja hämäläisiä yksinkertaisina. Maalla stadilaiset koetaan puolestaan snobeiksi. Määritelmien paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta luonneanalyysi puheenparren perusteella on jokseenkin pikaista toimintaa.

Tälläkin hetkellä moni pakkailee kamojaan kohti uutta kaupunkia, johon työ- tai opiskeluhommat johdattavat. Seura tekee kaltaisekseen, ja veikkaisin, että ensilumeen mennessä olemme saaneet jälleen uusia murrehäpeään sortuneita.

Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että häpeä on turhaa. Feikkikieli kuulostaa vain typerämmältä. Murteiden hävitessä yleiskieli on ottanut vallan, ja murteista alkaa tulla kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä.

Jospa ei annettaisikaan sen tapahtua, vaan oltaisiin ylpeitä juuristamme. Pitkään matkustelleet tietävät, että ulkomailla suomen kuuleminen tuo mukavan kodikkaan olon. Vaikka Alanyassa Matti Nykäsen keikalla sitä ei välttämättä vielä huomaa, niin jossain vaiheessa suomen kieltä alkaa kaivata.

Sama pätee murteisiin jo Suomen sisälläkin.

Etelään läksiessäni minua ohjeistettiin, että murre on vain vahvuus. En uskonut silloin, mutta allekirjoitan sen nyt. Antti Tuisku sen parhaiten osoittaa. Lupaankin ottaa Antista mallia ja alkaa harjoitella murteeni puhumista uudestaan.

Täytyy vain muistaa ohje: Ei hoota joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaanki.

Kimi Räikköstä pidetään vakavana tuittupäänä, joka pitää mediaa pilkkanaan. Totuus on kuitenkin toinen, kuten Räikkösen kirjanjulkistustilaisuuksissa nähtiin.

Kimi Räikkönen ja Kari Hotakainen istuvat vierekkäin karaokebaarin puisilla baarijakkaroilla. Miehet pitävät käsissään mikrofoneja, kuten karaokebaarissa on tapana. Tällä kertaa ei hoilata Joutsenlaulua, vaan meneillään on Hotakaisen kirjoittaman, Räikkösestä kertovan Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan mediatilaisuus.

Sanotaan se nyt tähän alkuun: jos Kimi Räikköseltä tulisi stand up -keikka, olisin eturivissä.

Tänään siitä saatiin esimakua.

Kun Kimiltä kysytään, mitä hän tiesi Karista etukäteen, hän kertoo näin.

– Kari on hieno kirjailija. Kuulemma saanut kaikennäköisiä mitaleitakin.

Entä onko Kimi itse lukenut yhtään Karin kirjaa?

– Luin viime yönä – tätä teosta, sun tekemää. En ole muuta lukenut ja tuskin tulen lukemaan, Kimi kertoi Karille pokerinaamalla, televisioruudulla näkyvää Räikkös-kirjaa osoittaen.

***

Kimi kertoi eräässä haastattelussa, että kisan tylsin hetki oli haastattelussa oleminen. Kun häneltä tänään kysytään, oliko tämä kirja sitten tylsä hetki, Kimi vastaa kesken kysymyksen.

– Ehdottomasti. Jos minä olisin saanut päättää, emme istuisi kukaan täällä. Mutta en jaksanut alkaa niin kauaa väittämään vastaan. Istutaan nyt hetki.

Yleisö repeää, minä mukaan lukien. Se on erikoista, sillä loppujen lopuksi vitsi on aika nuiva.

Mutta Kimistä ei ole totuttu saamaan mitään. Hänen juttunsa kiinnostavat, koska ihmiset odottavat, mitä mies tällä kertaa letkauttaa. Kimi tunnistaa tilanteen.

Kysytään, ovatko herrat istuneet toistensa kyydissä autoissa kirjantekovaiheessa.

– En tiedä, olenko Karin kyydissä ollut, Kimi aloittaa.

– Et todellakaan ole, Kari vastaa ja jatkaa:

– Mutta minä olen ollut sinun kyydissäsi. Kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että liikennemerkit ja nopeusrajoitukset ovat Kimille viitteellisiä.

– Suuntaa antavia. Mutta ne ovat ulkomailla. Minähän ajan aika sujuvasti omasta mielestäni. Se riittää minulle, jatkaa Kimi.

– Se on se takapenkkiläisen kohtalo, Kari toteaa.

– Olen varmasti antanut vaihtoehdon, että voi myös kävellä, Kimi letkauttaa.

***

Loppua kohden mediatilaisuudesta tulee vitsikilpailu. Kumpi saa toisen nauramaan ensimmäisenä?

Viimein se hetki koittaa. Mediasta tiedustellaan jotain Kimin 16 päivän ryyppyputkesta, josta kirjassa mainitaan muutaman sivun verran. Kimi vastaa jotain, mutta Kari saa kilpakumppaninsa nauruun.

– Jos on 18 vuotta ajanut, ja siitä 16 päivää juonut, niin se on aika vähän.

Kamerat välkkyvät, kun Jäämies antautuu johonkin nauruntapaiseen.

***

Toimistolle päästyäni ehdin vielä seuraamaan Kimin ja Karin yleisölle järjestettävää tilaisuutta. Kimiltä kysytään, mitä terveisiä hän haluaa yleisölleen lähettää.

– Toivottavasti tykkäätte kirjasta. Jos ette, niin ei varmaan voi palauttaa.

Ja ihmiset nauravat. He saavat Kimistä jotain, mitä kesken formulakisan ei saa.

Miljardit ihmiset nauravat päivittäin. Niin tekee myös Kimi Räikkönen. Me emme sitä vain yleensä näe, ja siksi se on erikoisen palkitsevaa. Siinä se kivikasvo nyt velmuilee.

Kimi sanoi, että haluaisi voida viedä lapsensa esimerkiksi Linnanmäelle ilman, että joku tulisi pyytämään kuvaa tai nimikirjoitusta. Miljoonia tienaavaa formulatähteä käy jopa sääliksi.

Taitaa se stand up -keikkakin jäädä.