Tässä ollaan pahasti jumissa. Kuva: Shutterstock
Tässä ollaan pahasti jumissa. Kuva: Shutterstock

– Kaikilla on lukkoja, ei siinä ole mitään häpeällistä tai omituista. Omien lukkojensa tunteminen ja nimeäminen on hyödyllistä. Sitten tietää, mihin voi kiinnittää omassa käytöksessä huomiota, tunnelukko-kirjailija Kimmo Takanen sanoo.

Sanotko kaikkeen ”joo”, vaikka et oikeasti ehtisi tai haluaisi? Töissä tuli luvattua enemmän kuin ehtisit tehdä? Sitten ottaa päähän, että menit olemaan liian kiltti? Menet kotiin ja ärhentelet puolisolle?

Siinä saattoi nyt puhua jokin tunnelukko. Ehkä alistumisen, hyväksynnän hakemisen tai uhrautumisen tunnelukko saa sinut alistumaan kiltisti. Kotona kompensoit senkin edestä ja käyttäydyt liiankin hyökkäävästi.

Entäs tunnetko jonkun, joka haksahtaa kerta toisensa jälkeen ikävään, huonosti kohtelevaan poikaystävään? Kyllä, tunnelukolla voi olla osuutta asiaan. Jos lapsena on tottunut tulemaan toimeen vaikean läheisen kanssa, aikuisena hakeutuu helposti samanlaiseen seuraan. Tuttuus vetää puoleensa.

Mutta mikä tunnelukko on?

Tunnelukko on lapsuudessa opittu käyttäytymismalli, jonka avulla 3-vuotias selviää elämänsä vaikeuksissa, mutta joka ei enää 30-vuotiaana toimi; se vain jää päälle. Lapsena oli hyödyllistä mukautua ankaran äidin tahtoon ilman vastalauseita, mutta aikuisena mukautuminen alkaa toimia itseään vastaan.

Tunnelukko-termi on tuttu Kimmo Takaselta, joka kirjoitti suositun self-help-kirjansa Tunne lukkosi – vapaudu tunteiden vallasta viisi vuotta sitten. Omat lukkonsa pystyy myös testaamaan netissä. Niitä on 18 erilaista, ja jokaiselle löytyy taatusti omansa.

Nyt Takanen on julkaissut kirjalle jatko-osan Murra tunnelukkosi, jossa syvennetään opittua ja treenataan lukkojen avaamista. Kun vähän treenaa, ylikilttikin oppii sanomaan pomolle, että ei ehdikään – vaikka viiveellä, luvattuaan ensin liikoja.

– Kaikilla on lukkoja, ei siinä ole mitään häpeällistä tai omituista. Omien lukkojensa tunteminen ja nimeäminen on hyödyllistä. Sitten tietää, mihin voi kiinnittää omassa käytöksessä huomiota, Takanen toteaa.

Tunnelukon tunnistaa Kimmon mukaan siitä, että se tuntuu pysyvältä piirteeltä, joka vaikeuttaa elämää.

– Jos ihmiseltä kysyy, kauanko hänellä on ollut tuollaista käyttäytymistä ja hän vastaa että ”aina”, hyvin todennäköisesti on kyseessä tunnelukko.

Lapsuudesta se lähtee

Takasen mukaan tunnelukko syntyy, kun pikkulapsen tarve ei tyydyty. Sellaista käy vannoutuneimmankin kiintymysvanhemman lapselle, koska lapsen tarpeita ei aina tunnista.

–  Harvempi lapsi jää nykyään kehuja tai syliä vaille: vanhemmat tietävät, miten tärkeää sellainen on. Mutta silti! Jo vanhemman omien tunnelukkojen takia voi olla vaikeaa nähdä lapsen todellisia tarpeita – ja jos oikein välttelee omien vanhempiensa virheitä, voi mennä toiseen ääripäähän.

Ankaruus ei ehkä ole nykyajan juttu, mutta lapsen toimintaa halutaan silti ohjailla suuntaan tai toiseen. Hienostuneista keinoista huolimatta lapsi voi tuntea, että alistuu vanhempiensa haluihin, ja voilà: tunnelukko!

Takanen toteaa miettineensä itsekin aika paljon sitä, millaisen tunnelukkococktailin välittää eteenpäin. Omille lapsille on tullut huudettua, vaikka tietää, ettei pitäisi.

– Pojan kanssa meni aina hermot ja mietin, mikä siinäkin oli. Tulin siihen tulokseen, että mulla oli kuulluksi tulemisen tarve, ja kun lapsi ei kuunnellut, minä hermostuin. Omassa lapsuudessani olin ilmeisesti kokenut, että kuulluksi tulemisen tarve ei täyttynyt, ja lapsen kiukku aktivoi omat tunnelukot.

Sitten aukomaan

Mitäs näille lukoille sitten tehtäisiin? Jos en halua elää sen kanssa, että käyttäydyn kuin taapero tai teini, Takasella on hyviä uutisia: lukkoja saa auottua. Uudessa kirjassa on paljon harjoituksia, joissa koetetaan löytää lapsuudesta tunnelukkojen syitä. On myös harjoituksia, joiden avulla voi opetella olemaan sisäiselle lapselleen se hyväksyvä, tarpeet tunnistava vanhempi, joka lapsuudessa ei ollut paikalla, kun tarvittiin. Ideana on tunnistaa itsessään sisäinen lapsensa – se tyyppi, joka tottelee kiltisti, on yliuhmakas, viivyttelevä tai piittaamaton. Sitten sen luokse mennään rohkeasti ja koetetaan rakentaa sisäistä aikuisuutta.

–  Tunnelukkojen työstäminen vaatii työtä, eikä aina tunnu mukavalta palata lapsuuden kiusallisiin tilanteisiin. Niitä on ehkä tarkoituksella unohtanut. Mutta uimaankaan ei opi pelkästään lukemalla, on pakko vain mennä sinne veteen, Takanen rohkaisee.

Takasen tunnelukkotesti on tehty netissä jo 400 000 kertaa. Testi kerää myös tilastotietoa ja paljastaa suomalaisten yleisimmät tunnelukot. Meidän tarpeitamme on ilmeisesti aika usein jätetty huomioimatta.

–  Suurimmalla osalla suomalaisista on vähintään keskivahvana uhrautumisen, alistumisen, vaativuuden, hyväksynnän hakemisen ja pessimistisyyden tunnelukot.

Tyhmä testi!

Testin tuloksena on nähty myös monta ällistynyttä ”olenko tosiaan näin lukossa” -reaktiota.

– Voi se tulla järkytyksenä, kun tunnelukot pläjäytetään naamalle. Vaikka jos vastaa väitteeseen ”olen liian kiltti”, että kyllä, väite kuvaa minua täysin, ei alistumisen tunnelukon pitäisi tulla hirveänä yllätyksenä.

Takanen toteaa, että omat tunnelukot paljastava testitulos aktivoi testaajassa tunnelukkoja ja tyypillisiä selviytymiskeinoja.

– Reagointitapoja on kolmenlaisia. On välttely: ’turhaa huuhaata!’. Ja antautuva passiivisuus: ’tässä se taas todistettiin, että näin huono minä olen!’ Tai kompensaatio: suuttuu koko testille.

–  Vaikka miksei siihen voisi suhtautua kuin verikokeeseen: vähän on kolesterolit koholla, mitähän tässä kannattaisi tehdä?
 

Teininä moni asia on vähän vaikeaa – ja varsinkin noloa!

Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Juuri tuossa iässä kulmat kurtistuvat ja silmät muljahtelevat keskimääräistä herkemmin. Ja hyvin usein näiden eleiden kohteina ovat omat vanhemmat, joita hävetään.

Silmien pyörittely omille vanhemmille ei ole kuitenkaan merkki epäkypsyydestä. Psykologi Lisa Damour on kertonut The New York Timesissa, että kyseessä on normaali kehitysvaihe, jolla pyritään ilmaisemaan itsenäisyyttä. Myös psykologi Heli Heiskanen on todennut Ylellä saman.

– Teinin on tarkoituskin itsenäistyä ja erottautua vanhemmista, ja se korostaa vanhempien kritisointia. Kun halutaan olla kavereiden silmissä mahdollisimman cooleja ja hyväksyttyjä, niin kaikki poikkeava on hävettävää, Heiskanen on kertonut sivustolle.

”Supernoloa, kun äitini kyseli kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu.”

Pyysimme kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä muistelemaan, mikä heitä hävetti teini-ikäisinä. Näin he kertoivat:

1. Nolot jutut

”Äidilläni on mutkaton asenne erilaisiin ruumiintoimintoihin. Teininä oli supernoloa, kun hän kyseli iloisesti kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu. Hän oli juuri lähdössä kauppaan ja teki ostoslistaa.” Suski, 36

”Kaikkein nolointa oli, kun olimme koko perhe ensimmäistä kertaa Lontoossa lomalla. Olin itse tuolloin 13-vuotias. Kiersimme kaupunkia turistibussilla. Piccadilly Circuksen kohdalla isä kysyi oppaalta isoon ääneen, miten tuonne sirkukseen voi ostaa lippuja.” Jonna, 41

”Isä pärähti aina paikalle kertomaan todella luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia vitsejään.”

”Kokoonnuimme teineinä tyttöporukalla usein meille kotiin, minun huoneeseeni, Manhattan-sipsikulhon ympärille. Aina jossain kohtaa isäni pärähti huoneeseen kutsumatta ja alkoi kertoa luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia – vitsejään. Ystävieni mielestä isä juttuineen oli tosi hauska. Itse muistan ajatelleeni, miten hullu ja nolo hän on. Muistelemme tyttöjen kanssa näitä kertoja edelleen. Isäni kertoo yhä vitsejään. Nykyään joku jutuista saattaa jopa naurattaa.” Reetta, 37

2. Halaaminen

”Isäni halusi aina halata joka aamu koulun pihalla. Ja siis vielä lukioiässä. Oli jotenkin kauhean noloa teinin mielestä. Nyt jälkikäteen se on aika suloista.” Johanna, 42

”Isä halusi tehdä poikakavereille selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan.”

3. Puhuttelut

”Isäni piti puhutteluja poikakavereille keittiön pöydän ääressä. Halusi tehdä selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan. Itse istuin omassa huoneessa korvat punaisina ja halusin kadota maan päältä.” Jaana, 42

4. Samassa paikassa näyttäytyminen

”Jossain vaiheessa teini-ikää häpesin erityisesti mutsia niin paljon, etten voinut mennä hänen kanssaan samaa matkaa bussilla kaupungille, jos joku tuttu olisi vaikka nähnyt. Vanhempien läsnäolo erinäisissä tilanteissa sai aina pelkäämään, että nyt ne kaikki uudet tuttavuudet tajuaa, että olen ihan lapsi ja kiusallinen tyyppi. Jotain huijarisyndroomaan liittyvää siinä todennäköisesti oli.” Emilia, 25

”Tuli olo, että olen kuin joku lemmikki, jota esitellään.”

”Vaikka vanhemmissani ei aina ollut mitään sinänsä noloa, heidän kanssaan näyttäytyminen esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa nolotti. Nolous siis ikään kuin aktivoitui ja muuttui tarttuvaksi julkisilla paikoilla. Minulla on nuoret vanhemmat, jotka yleensä osasivat käyttäytyä. Isovanhemmilla, jotka hekin tosin ovat suhteellisen nuoret, sen sijaan oli välillä vaikeuksia. Pahinta oli, kun menimme ekaa kertaa isovanhempien kanssa Mäkkäriin ja he vaativat henkilökunnalta aterimia. Koulun coolit tyypit olivat tietysti paikalla. mikä oli aivan hirveää. Viivi, 26

”Äidilläni oli tapana jäädä suustaan kiinni kaupungilla joka toisen vastaantulijan kanssa. Eniten niissä tilanteissa hävetti se, että äiti aina esitteli minut kaikille tuttavuuksilleen 'meidän nuorimmaisena'. Tuli sellainen olo, että olen joku lemmikki, jota esitellään ihmisille, ja he sitten katsovat siinä, että miten olen kasvanut ja miten söpö olen. Niin noloa! Nykyään on maailman ihaninta, kun äiti esittelee minua tutuilleen – ymmärrän, että hän on minusta kertoessaan yleensä ennen kaikkea kauhean ylpeä.” Helmi, 25

”Joskus opettaisäni nukahti koetta valvoessaan.”

5. Ikä

”Hävetti, kun vanhempani olivat niin vanhoja, luokkakaverin mummo oli nuorempi kuin äitini. Lisäksi hävetti, kun isäni ei jättänyt minua autolla säällisen välimatkan päähän, vaan kurvasi koulun pihaan. Toki minulla oli erityisen paljon hävettävää siksi, koska vanhempani kyläkoulun opettajina kaikkine omituisuuksineen olivat päivästä toiseen kavereiden tarkkailtavina. Joskus isä nukahti koetta valvoessaan.” Ärrä, 41

”Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin.”

6. Olemus / vaatteet ja alastomuus

”Minua hävetti se, että vanhempani eivät olleet yhtään ”cooleja”. He ovat ihan sellaisia tavallisia tyyppejä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden juuret ovat maaseudulla. Tykkäävät hiihtää, käydä mökillä ja katsoa lauantai-iltana telkkaria. Itse olisin halunnut olla tietenkin äärimmäisen cool kaupunkilainen. Olisin halunnut matkustella, mutta me menimme aina mökille. Kerran kävimme Kanarialla – sekin tuntui nololta ja kliseiseltä, vaikka matka olikin ihan todella hauska.” Linda, 24

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita.”

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita kylässä. Kyllä hävetti.” Ärrä, 41

”Vanhempani pukeutuivat nolosti. Olisin kovasti halunnut, että he olisivat tyylikkäitä ja trendikkäitä, mutta sellaisia tavallisia pulliaisia he vain aina olivat. Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin. Se oli meganolo.” Elina, 25

7. Oudot tavat

”Isäni on fanaattinen penkkiurheilija, jolle mieluisia lajeja ovat erityisesti hiihto ja mäkihyppy. Teininä en voinut kutsua kavereita kylään olympialaisten tai muiden urheilukisojen aikaan, koska isä kannusti suomalaisia niin kovaan ääneen, että talo tärisi. Supernoloa. Vieläkin välttelen vanhempieni kotia suurten urheilujuhlien aikaan.” Mari, 40

”Mielestäni oli noloa, että junalla työmatkaa tekevä äitini käveli töistä lähtiessään aseman laiturilla mahdollisimman pitkälle, jotta pystyi hyppäämään junan ekaan vaunuun välttääkseen siten kävelyä määränpäässä. Nykyään teen itse samoin.” Viivi, 26

 

Kysely

Häpesitkö sinä vanhempiasi teininä?

Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukana asuvan rakkaan kanssa on helppoa. Aina se ei ole hyvä asia. 

Olen ollut etäsuhteessa kerrallaan vain alle vuoden, enkä enempää olisi jaksanutkaan. Ikävä raastoi, mutta ehkä vielä enemmän raastoivat puhelinsoitot. Luuriin tarttuessani toivoin suhdetta vahvistavaa lepertelyä ja henkevää keskustelua, mutta aika usein sain parin sanan vastauksia, molemminpuolista turhautumista ja lopulta riidan. 

Ystäväni elää pitkässä suhteessa, johon on aikojen saatossa mahtunut monta monituista etäpätkää. Nykyinen etäelo jatkuu todennäköisesti useita vuosia, mutta kumpikaan suhteen osapuoli ei vaikuta turhautuneelta tilanteeseen. Niinpä kysyin hiljattain, mikä toimivan etäsuhteen salaisuus oikein on. 

– Me ei oikeastaan soitella, ystävä sanoi. 

Pariskunta pitää silti usein yhteyttä viestein ja tapaa, kun se on mahdollista. Soitot vain ovat karsiutuneet vuosien varrella pois pahaa mieltä aiheuttavina. 

Keskittymiskyky ei riitä

Whatsapp-viestien luulisi välittävän sanatonta viestintää vielä huonommin kuin puhelujen, mutta jostakin syystä juuri puhelut näyttävät nostavan turhautumislukemat helpoiten taivaisiin.

Ehkä syy on katteettomissa odotuksissa, joita itsekin vaalin etäsuhdeaikanani. Henkevä puhelinkeskustelu tekee tutkitusti etäsuhteessa elävistä läheisempiä kuin arkensa jakavista, mutta toisaalta kunnollinen juttelu vaatii keskittymistä, joka on älypuhelinaikana vähissä – erityisesti, jos takana on pitkä työpäivä tai puhelu sattuu tilanteeseen, jossa olisi muutakin tekemistä. 

”Puhelu tulee usein huonolla hetkellä.”

Vastarakastunut ehkä antautuu mielellään tuntien puheluihin päivittäin muista kiireistään välittämättä, mutta vuosikymmenen yhteiselon jälkeen viestit tuntuvat helpommalta ja huomaavaisemmalta kommunikaatiovälineeltä. Varsinkin, jos rakastavaiset asuvat eri aikavyöhykkeillä tai tekevät eri tavalla rytmitettyä työpäivää, puhelu tulee usein huonolla hetkellä.

Skypeä vai nykyajan kirjeitä?

Osa etäsuhteessa elävistä pareista on ratkaissut keskeyttämis- ja keskittymisongelmat puhumalla puhelunsa Skypessä niin, että yhteys on auki mutta mitään erityistä ei välttämättä tehdä tai sanota. Näin voidaan simuloida yhdessä asumista, johon kuuluu samassa tilassa oleskelu ilman kummempaa yhteistä tekemistä.

Osa taas keskittyy viestittelyyn. Kuten rakkauskirjeen ennen vanhaan, myös viestin voi kirjoittaa silloin, kun sattuu olemaan puuhaan sopivassa mielentilassa. Kirjeisiin verrattuna viesteissä on se hyvä – tai no, tilanteesta riippuen myös huono – puoli, että ne saapuvat perille välittömästi. Jotta viestittely säilyy mukavana yhteydenpidon muotona, täytyy parin löytää yhteinen linja siihen, kuinka nopeasti ja millä tavoin viesteihin reagoidaan. 

Vuosia etäsuhteessa ollut yhdysvaltalainen psykologi Roni Beth Tower kehottaa etäsuhteessa olevia sopimaan säännöistä, mutta myös välttämään puheluihin ja viesteihin perustuvaa sekoilua. Vaikka yhteisiä vuosia olisi takana paljonkin, muuhun kuin kasvokkaiseen viestintään liittyy iso väärinymmärrysten riski.