Muutama vuosi sitten päätin jättää kysymyksen, johon tartuin ennen ensimmäisenä.

Vaihdan päivittäin kuulumisia ystävieni kanssa Facebookissa. Yksi heistä, työttömäksi jäänyt, kertoi kuinka tökeröltä tuntuu, kun uusi ihminen kysyy työpaikkaa ensitapaamisella.

Se satuttaa. Työn menetys on arka paikka ja työttömyys hävettää, eikä siitä halua keskustella ensimmäisenä uuden tuttavan kanssa. Mieluummin toivoisi, että toinen juttelisi jostain ihan muusta, vaikka kertoisi vitsin, jos ei muuta keksi.

"Mitä sä teet työksesi?" Voi kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt tämän ensimmäisenä ihmiseltä, jonka olen juuri tavannut. Työnnän kättä, kerron nimeni ja kiirehdin kysymään jotain mutkatonta – työpaikkaa!

Sen takia ystäväni tuska kolahti. Tajusin olevani yksi niistä, jotka määrittelevät itsensä työnsä kautta. Työ on minulle tärkeä asia. Uhraan sille niin paljon ajatuksistani ja aikaani, että se tuntuu mutkattomalta asialta ottaa esille. Minua kiinnostaa, mitä toinen tekee.

Ystäväni ajatuksien jälkeen päätin, etten enää koskaan aloita keskustelua kysymällä toisen työstä.

Päätöksestä on nyt muutama vuosi. Aluksi se ei ollut helppoa. Mieleen ei tullut mitään muuta kysymystä! Jossain vaiheessa tajusin, ettei toista tarvitse tentata. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, asioiden voi antaa mennä painollaan. Urankin voi ottaa jossain vaiheessa esille, jos aihe tulee kuin itsestään. Tai voi puhua omasta työstään, mutta olla utelematta toisen työhistoriaa.

Haluatko olla ihminen, joka määrittelee itsensä työnsä kautta? Etkö olisi mieluummin jotain muuta?

Työttömyyden lisäksi jotkut voivat hävetä sitä, mitä tekevät. Toimittajana olen tottunut siihen, ettei yökerhossa kannata laverrella siitä, mitä tekee, koska toimittajia pidetään pääsääntöisesti vähän vastenmielisinä. Mieluummin vaikka vähän valehtelee. Kun taksikuski saa kuulla kuskaavansa toimittajaa, tilittää hän politiikkaa loppumatkan, kertoo kaikki uutisvinkkinsä tai esittelee uusimman keksintönsä. Hetken hengähdystauko siirtyessä paikasta toiseen muuttuu ahdistavaksi tenttaustuokioksi.

Yksi tuttavistani taas häpeili kertoa olevansa töissä kaupan kassalla. Joka kerta, kun asiasta kysyttiin, hän kiirehti selittelemään uravalintaansa ja sitä, miksi tekee "paskahommia". Vaikka työssä ei ole mitään hävettävää. Sitä minun äitini teki koko elämänsä. Yksikään työ ei ole toista parempi.

Minulla onkin kysymys sinulle, joka vielä kysyt työpaikkaa ensitapaamisella: Haluatko olla ihminen, joka määrittelee itsensä työnsä kautta? Etkö olisi mieluummin jotain muuta? Sisko, leffafriikki, nörtti, hevari, someaddikti, matkustelija, sokerihiiri. Minä olen kaikkea niistä, mutta en enää työni.

Kaikki Tätä mieltä -jutut täällä.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti