Miksi mulle käy aina näin? Niin, kurja juttu, mutta käy meille muillekin. Kuva: Shutterstock.
Miksi mulle käy aina näin? Niin, kurja juttu, mutta käy meille muillekin. Kuva: Shutterstock.

Joskus tekisi mieli pyytää itsesääliin vajonnutta läheistä ryhdistäytymään. Saako niin tehdä?

Sama virsi viikosta toiseen: Aina minulle käy näin. Miksi aina minulle? En enää ikinä löydä ketään.

Itsesäälin tunnistaa, kun sen kuulee. Jokainen meistä sortuu siihen välillä, mutta joskus itsesäälissä piehtaroiminen menee liian pitkälle.

Liika sääli on haitallista, koska se ei ruoki mieltä selviytymään ja pääsemään yli. Jos itsesääliin jää vellomaan, se voi haavoittaa minäkuvaa. Lisäksi ennusteet alkavat usein toteuttaa itseään.

– Jos tulee vaikka jätetyksi, alkaa vältellä tiettyjä tilanteita, ettei koskaan enää rakastuisi. Tai jos epäonnistuu töissä, ei yritä enää saavuttaa mitään, kertoo psykologi ja psykoterapeutti Minna Martin.

Itsesääli voi vaikuttaa myös ihmissuhteisiin.

– Jos rypee pitkään itsesäälissä ja puhuu negatiivisesti, toiset alkavat kokea sen raskaaksi ja vältellä säälissä rypevän seuraa, Martin sanoo.

Itsesäälissä pyöriskelevä käpertyy helposti itseensä ja omiin huoliinsa niin, ettei huomaa, miten muilla menee. Sekin voi turhauttaa läheisiä. Syntyy noidankehä: itseään säälivä janoaa tukea, mutta turhautuneet läheiset vetäytyvät vain kauemmas.

Onko säälissä mitään hyvää?

Itsesääli on opittu suhtautumistapa. Se voi periytyä tai olla seurausta monista huonoista kokemuksista.

Jos vanhemmat ovat aina sanoneet, ettei tuostakaan mitään tule, on helppo uskoa niin.

Jos vanhemmat ovat aina sanoneet, että ei tuostakaan mitään tule, on helppo uskoa niin itsekin.

– Sitä oppii hakemaan sellaista todistusta kaikesta. Mieli on yksinkertainen. Se hakee informaatiota, joka sopii vanhaan malliin, Minna Martin sanoo.

Tunteet ovat aina inhimillisiä ja sääli luonnollista, kun on sattunut jotain ikävää. Pieninä annoksina siinä voi olla jotain hyvääkin.

– Epäonnistumisen hetkinä tulee aika pieni olo ja toivoisi, että joku ottaisi syliin. Silloin saa keskittyä suruun. Se ei ole välttämättä huono asia.

Mikään tunne ei sitä paitsi ole absoluuttisesti hyvä tai huono, Martin muistuttaa. Oleellista on, mitä tunne saa aikaan ja kuinka pitkäksi aikaa sen vangiksi jää.

Liian pitkälle itsesääli menee, jos tunnelma on jatkuvasti surkea ja toivoton. Itseensä myötätuntoisesti suhtautuva viestii itselleen toiveikkaasti: sellaista se on, tämä menee ohi. Itsesääliin taas liittyy toivottomuus: näinhän minulle aina käy.

Sano lämpimästi, älä syyttäen

Ystävät huomaavat usein helpoiten, jos ajatukset junnaavat jatkuvasti samaa raskasta rataa. Kannattaako syvälle itsesäälin syövereihin vajonneelle ystävälle sanoa, että nyt menee överiksi?

– Ilman muuta kannattaa. Eri asia on, miten sanoa niin, ettei syytä toista, Minna Martin sanoo.

Ensin kannattaa osoittaa myötätuntoa: kurjaa, että näin on tapahtunut, mutta kuulostaa, että vellot itsesäälissä.

– Tärkeintä on sanoa se lämpimään sävyyn, ei arvostellen tai syyttäen.

Säälin sijaan kannattaa keskittyä toivoon.

– Nyt tuntuu pahalta, mutta se menee ohi. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. Harvoin ihminen kaipaa siinä tilanteessa neuvoja tai toisen omia kokemuksia.

Tärkeintä on, että myötätunto välittyy. Ystävää voi myös muistuttaa aiemmin selätetyistä vastoinkäymisistä ja kysyä, miten hän silloin pääsi pahan olon yli.

"Ei kannata puhua epäonnesta vaan toipumisesta."

Sääliin ei kannata lähteä mukaan.

– Ei kannata sanoa ainakaan, että aina sinulle käy noin tai sinä se olet sellainen epäonnistuja. Ei kannata puhua epäonnesta vaan toipumisesta.

Vaikka muiden kuulumiset voivat itsesäälin keskellä unohtua, ystävää ei kannata syyllistää toisten huolien sivuuttamisesta. Se ei auta toipumista vaan luo helposti olon, että tätäkään en osaa.

– Kannattaa pitää se omana tietonaan ja hakea omiin huoliin tukea joltain muulta.

kiekura

Saako itsesäälissä rypevälle ystävälle huomauttaa? Asiantuntija vastaa

Mitä sitten jos on omia kokemuksia. Ihmettelen että aina näissä jutuissa on joku pölkerö trollaaja, ilkeä ihminen. Isäni oli vanhan kansan sodankääynyt Mies jota kunnioitin ja edelleen kunnioitan. Kerran teini- iässä intin jotain asiaa ja se oli AINOA kerta kun isäni sanoi vihaisena, että " pentupaska, sinusta ei koskaan tule mitään." Tuntui tosi pahalle, vaikkei hän sitä todella tarkoittanut. Tiedän sen kun puhuin siitä äitini kanssa. Se juurtui sisälleni ja ammatinvalinta oli hankalaa. Tein...
Lue kommentti

Teininä moni asia on vähän vaikeaa – ja varsinkin noloa!

Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Juuri tuossa iässä kulmat kurtistuvat ja silmät muljahtelevat keskimääräistä herkemmin. Ja hyvin usein näiden eleiden kohteina ovat omat vanhemmat, joita hävetään.

Silmien pyörittely omille vanhemmille ei ole kuitenkaan merkki epäkypsyydestä. Psykologi Lisa Damour on kertonut The New York Timesissa, että kyseessä on normaali kehitysvaihe, jolla pyritään ilmaisemaan itsenäisyyttä. Myös psykologi Heli Heiskanen on todennut Ylellä saman.

– Teinin on tarkoituskin itsenäistyä ja erottautua vanhemmista, ja se korostaa vanhempien kritisointia. Kun halutaan olla kavereiden silmissä mahdollisimman cooleja ja hyväksyttyjä, niin kaikki poikkeava on hävettävää, Heiskanen on kertonut sivustolle.

”Supernoloa, kun äitini kyseli kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu.”

Pyysimme kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä muistelemaan, mikä heitä hävetti teini-ikäisinä. Näin he kertoivat:

1. Nolot jutut

”Äidilläni on mutkaton asenne erilaisiin ruumiintoimintoihin. Teininä oli supernoloa, kun hän kyseli iloisesti kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu. Hän oli juuri lähdössä kauppaan ja teki ostoslistaa.” Suski, 36

”Kaikkein nolointa oli, kun olimme koko perhe ensimmäistä kertaa Lontoossa lomalla. Olin itse tuolloin 13-vuotias. Kiersimme kaupunkia turistibussilla. Piccadilly Circuksen kohdalla isä kysyi oppaalta isoon ääneen, miten tuonne sirkukseen voi ostaa lippuja.” Jonna, 41

”Isä pärähti aina paikalle kertomaan todella luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia vitsejään.”

”Kokoonnuimme teineinä tyttöporukalla usein meille kotiin, minun huoneeseeni, Manhattan-sipsikulhon ympärille. Aina jossain kohtaa isäni pärähti huoneeseen kutsumatta ja alkoi kertoa luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia – vitsejään. Ystävieni mielestä isä juttuineen oli tosi hauska. Itse muistan ajatelleeni, miten hullu ja nolo hän on. Muistelemme tyttöjen kanssa näitä kertoja edelleen. Isäni kertoo yhä vitsejään. Nykyään joku jutuista saattaa jopa naurattaa.” Reetta, 37

2. Halaaminen

”Isäni halusi aina halata joka aamu koulun pihalla. Ja siis vielä lukioiässä. Oli jotenkin kauhean noloa teinin mielestä. Nyt jälkikäteen se on aika suloista.” Johanna, 42

”Isä halusi tehdä poikakavereille selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan.”

3. Puhuttelut

”Isäni piti puhutteluja poikakavereille keittiön pöydän ääressä. Halusi tehdä selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan. Itse istuin omassa huoneessa korvat punaisina ja halusin kadota maan päältä.” Jaana, 42

4. Samassa paikassa näyttäytyminen

”Jossain vaiheessa teini-ikää häpesin erityisesti mutsia niin paljon, etten voinut mennä hänen kanssaan samaa matkaa bussilla kaupungille, jos joku tuttu olisi vaikka nähnyt. Vanhempien läsnäolo erinäisissä tilanteissa sai aina pelkäämään, että nyt ne kaikki uudet tuttavuudet tajuaa, että olen ihan lapsi ja kiusallinen tyyppi. Jotain huijarisyndroomaan liittyvää siinä todennäköisesti oli.” Emilia, 25

”Tuli olo, että olen kuin joku lemmikki, jota esitellään.”

”Vaikka vanhemmissani ei aina ollut mitään sinänsä noloa, heidän kanssaan näyttäytyminen esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa nolotti. Nolous siis ikään kuin aktivoitui ja muuttui tarttuvaksi julkisilla paikoilla. Minulla on nuoret vanhemmat, jotka yleensä osasivat käyttäytyä. Isovanhemmilla, jotka hekin tosin ovat suhteellisen nuoret, sen sijaan oli välillä vaikeuksia. Pahinta oli, kun menimme ekaa kertaa isovanhempien kanssa Mäkkäriin ja he vaativat henkilökunnalta aterimia. Koulun coolit tyypit olivat tietysti paikalla, mikä oli aivan hirveää. Viivi, 26

”Äidilläni oli tapana jäädä suustaan kiinni kaupungilla joka toisen vastaantulijan kanssa. Eniten niissä tilanteissa hävetti se, että äiti aina esitteli minut kaikille tuttavuuksilleen 'meidän nuorimmaisena'. Tuli sellainen olo, että olen joku lemmikki, jota esitellään ihmisille, ja he sitten katsovat siinä, että miten olen kasvanut ja miten söpö olen. Niin noloa! Nykyään on maailman ihaninta, kun äiti esittelee minua tutuilleen – ymmärrän, että hän on minusta kertoessaan yleensä ennen kaikkea kauhean ylpeä.” Helmi, 25

”Joskus opettaisäni nukahti koetta valvoessaan.”

5. Ikä

”Hävetti, kun vanhempani olivat niin vanhoja, luokkakaverin mummo oli nuorempi kuin äitini. Lisäksi hävetti, kun isäni ei jättänyt minua autolla säällisen välimatkan päähän, vaan kurvasi koulun pihaan. Toki minulla oli erityisen paljon hävettävää siksi, koska vanhempani kyläkoulun opettajina kaikkine omituisuuksineen olivat päivästä toiseen kavereiden tarkkailtavina. Joskus isä nukahti koetta valvoessaan.” Ärrä, 41

”Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin.”

6. Olemus / vaatteet ja alastomuus

”Minua hävetti se, että vanhempani eivät olleet yhtään ”cooleja”. He ovat ihan sellaisia tavallisia tyyppejä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden juuret ovat maaseudulla. Tykkäävät hiihtää, käydä mökillä ja katsoa lauantai-iltana telkkaria. Itse olisin halunnut olla tietenkin äärimmäisen cool kaupunkilainen. Olisin halunnut matkustella, mutta me menimme aina mökille. Kerran kävimme Kanarialla – sekin tuntui nololta ja kliseiseltä, vaikka matka olikin ihan todella hauska.” Linda, 24

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita.”

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita kylässä. Kyllä hävetti.” Ärrä, 41

”Vanhempani pukeutuivat nolosti. Olisin kovasti halunnut, että he olisivat tyylikkäitä ja trendikkäitä, mutta sellaisia tavallisia pulliaisia he vain aina olivat. Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin. Se oli meganolo.” Elina, 25

7. Oudot tavat

”Isäni on fanaattinen penkkiurheilija, jolle mieluisia lajeja ovat erityisesti hiihto ja mäkihyppy. Teininä en voinut kutsua kavereita kylään olympialaisten tai muiden urheilukisojen aikaan, koska isä kannusti suomalaisia niin kovaan ääneen, että talo tärisi. Supernoloa. Vieläkin välttelen vanhempieni kotia suurten urheilujuhlien aikaan.” Mari, 40

”Mielestäni oli noloa, että junalla työmatkaa tekevä äitini käveli töistä lähtiessään aseman laiturilla mahdollisimman pitkälle, jotta pystyi hyppäämään junan ekaan vaunuun välttääkseen siten kävelyä määränpäässä. Nykyään teen itse samoin.” Viivi, 26

 

Kysely

Häpesitkö sinä vanhempiasi teininä?

Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukana asuvan rakkaan kanssa on helppoa. Aina se ei ole hyvä asia. 

Olen ollut etäsuhteessa kerrallaan vain alle vuoden, enkä enempää olisi jaksanutkaan. Ikävä raastoi, mutta ehkä vielä enemmän raastoivat puhelinsoitot. Luuriin tarttuessani toivoin suhdetta vahvistavaa lepertelyä ja henkevää keskustelua, mutta aika usein sain parin sanan vastauksia, molemminpuolista turhautumista ja lopulta riidan. 

Ystäväni elää pitkässä suhteessa, johon on aikojen saatossa mahtunut monta monituista etäpätkää. Nykyinen etäelo jatkuu todennäköisesti useita vuosia, mutta kumpikaan suhteen osapuoli ei vaikuta turhautuneelta tilanteeseen. Niinpä kysyin hiljattain, mikä toimivan etäsuhteen salaisuus oikein on. 

– Me ei oikeastaan soitella, ystävä sanoi. 

Pariskunta pitää silti usein yhteyttä viestein ja tapaa, kun se on mahdollista. Soitot vain ovat karsiutuneet vuosien varrella pois pahaa mieltä aiheuttavina. 

Keskittymiskyky ei riitä

Whatsapp-viestien luulisi välittävän sanatonta viestintää vielä huonommin kuin puhelujen, mutta jostakin syystä juuri puhelut näyttävät nostavan turhautumislukemat helpoiten taivaisiin.

Ehkä syy on katteettomissa odotuksissa, joita itsekin vaalin etäsuhdeaikanani. Henkevä puhelinkeskustelu tekee tutkitusti etäsuhteessa elävistä läheisempiä kuin arkensa jakavista, mutta toisaalta kunnollinen juttelu vaatii keskittymistä, joka on älypuhelinaikana vähissä – erityisesti, jos takana on pitkä työpäivä tai puhelu sattuu tilanteeseen, jossa olisi muutakin tekemistä. 

”Puhelu tulee usein huonolla hetkellä.”

Vastarakastunut ehkä antautuu mielellään tuntien puheluihin päivittäin muista kiireistään välittämättä, mutta vuosikymmenen yhteiselon jälkeen viestit tuntuvat helpommalta ja huomaavaisemmalta kommunikaatiovälineeltä. Varsinkin, jos rakastavaiset asuvat eri aikavyöhykkeillä tai tekevät eri tavalla rytmitettyä työpäivää, puhelu tulee usein huonolla hetkellä.

Skypeä vai nykyajan kirjeitä?

Osa etäsuhteessa elävistä pareista on ratkaissut keskeyttämis- ja keskittymisongelmat puhumalla puhelunsa Skypessä niin, että yhteys on auki mutta mitään erityistä ei välttämättä tehdä tai sanota. Näin voidaan simuloida yhdessä asumista, johon kuuluu samassa tilassa oleskelu ilman kummempaa yhteistä tekemistä.

Osa taas keskittyy viestittelyyn. Kuten rakkauskirjeen ennen vanhaan, myös viestin voi kirjoittaa silloin, kun sattuu olemaan puuhaan sopivassa mielentilassa. Kirjeisiin verrattuna viesteissä on se hyvä – tai no, tilanteesta riippuen myös huono – puoli, että ne saapuvat perille välittömästi. Jotta viestittely säilyy mukavana yhteydenpidon muotona, täytyy parin löytää yhteinen linja siihen, kuinka nopeasti ja millä tavoin viesteihin reagoidaan. 

Vuosia etäsuhteessa ollut yhdysvaltalainen psykologi Roni Beth Tower kehottaa etäsuhteessa olevia sopimaan säännöistä, mutta myös välttämään puheluihin ja viesteihin perustuvaa sekoilua. Vaikka yhteisiä vuosia olisi takana paljonkin, muuhun kuin kasvokkaiseen viestintään liittyy iso väärinymmärrysten riski.