Hodgkinin tauti ei ole koskaan ollut este Janinan (vas.) ja Elinan ystävyydelle. Kuvat: Jussi Vierimaa
Hodgkinin tauti ei ole koskaan ollut este Janinan (vas.) ja Elinan ystävyydelle. Kuvat: Jussi Vierimaa

Elina vei syöpää sairastavan ystävänsä Janinan unelmalomalle Filippiineille – ja kun kaikki meni pieleen, hän oli valmis tekemään mitä tahansa rakkaan ystävänsä vuoksi.

Maanantai 20. helmikuuta, Helsinki-Vantaa

Elina Ruuhinen, 25, katselee ystäväänsä Janina Tuomistoa, 25, lentokenttäterminaalissa. Tämä näyttää väsyneeltä. Kävely on epävarmaa, askel hapuileva.

– Yöunet jäivät lyhyeksi, Janina selittää.

Janina on matkustanut eilen bussilla Vaasasta ja yöpynyt sedällään. Nyt olo on niin heikko, että Janina kaivaa laukusta oksikodonia, lääkettä, joka on morfiiniakin vahvempaa.

Tabletti on päivän toinen, pahimpina saattaa mennä viisi. Janina on syönyt särkylääkettä kipuihinsa siitä asti, kun hänellä 16-vuotiaana todettiin Hodgkinin tauti eli imukudossyöpä. Uusin käänne tapahtui vuoden alussa: lääkärit huomasivat, että tauti oli levinnyt aivoihin kasvaimeksi, jota ei voi leikata.

Elinaa huolestuttaa. Lennon lähtöön on aikaa tunti. Onko Janinan väsynyt katse vain väsymystä vai jotain muuta? Hän soittaa sairaanhoitajaäidilleen.

Äiti tarkistaa asian, jonka Elinakin on jo selvittänyt moneen otteeseen: kyllä, Janina on saanut lentoluvan lääkäreiltään. Janina toistelee vierellä, että häntä vain väsyttää, reissuun on lähdettävä.

Tästä matkasta Janina ja Elina ovat nimittäin haaveilleet vuosia. Kun aivokasvain löytyi, he eivät enää halunneet lykätä sitä yhtään enempää.

Filippiinit kuulostaa ihanalta paratiisilta, jossa he voivat juhlia Janinan 25-vuotissyntymäpäivää. Määränpää on Boracay, yksi Filippiinien suosituimmista lomasaarista.

”Olen jääräpää ja halusin lähteä matkalle. En tietenkään tuolloin tiennyt, että siihen sisältyy riskejä.”

– Haluatko olla ihminen, joka on luvannut lähteä Janinan kanssa matkalle ja peruu kaiken viime hetkellä? äiti kysyy Elinalta puhelimessa.

Elina ei halua. Hän on kerännyt matkaa varten netissä rahaa, ja Janina on maksanut loput säästöillään.

Janina jaksaa kyllä. Naiset nousevat koneeseen.

– Olen jääräpää ja halusin lähteä matkalle. En tietenkään tuolloin tiennyt, että siihen sisältyy riskejä, Janina kertoo nyt.

Tutustuminen

Vaasa on pieni kaupunki, tietenkin samanikäiset nuoret tunsivat toisensa. Elina ja Janina pelasivat molemmat jalkapalloa, mutta eri seuran väreissä. Moikattiin, kun satuttiin näkemään jossain.

Tammikuussa 2009, kun tytöt olivat 17, Elina oli eroamassa poikaystävästään ja lähetti kiihtyneenä viestin Janinalle. Elina oli kuullut huhuja, että Janinalla olisi sutinaa hänen poikaystävänsä kanssa, olivathan nämä seurustelleet hetken muutamaa vuotta aiemmin. Janina vastasi Elinan viestiin ja ehdotti tapaamista.

Kahvilassa Elina katseli kaunista, pitkää, vaaleaa tyttöä. Hän oli kuullut yhteisiltä ystäviltä, että Janina oli sairastunut vuosi sitten syöpään. Janinalla oli nyt vaalea peruukki, ja hän näytti todella laihalta.

Elina aloitti keskustelun varovasti.

– Selvisi heti, että kyseessä oli pelkkä väärinkäsitys. Huomasin pian, että en voi olla Janinalle vihainen. Hän on rauhaa rakastava ja sympaattinen ihminen, ei mikään itseään täynnä oleva tapaus kuten luulin. Meidän oli helppo puhua kaikesta. En ajatellut tuolloin koko sairautta, siitä ei taidettu edes ihan heti puhua, Elina muistelee.

”Elina otti alusta asti syöpäni luontevasti.”

– Monet pitävät minua ylimielisenä, koska olen ujo ja kuljen suu mutrussa. En halua, että sairaudestani tehdään numeroa, vaan toivon minua kohdeltavan kuin ketä tahansa. Elina otti alusta asti syöpäni luontevasti. Sain puhua, jos halusin, mutta hän ei kysellyt liikoja, Janina kertoo.

Sovittiin seuraavat treffit. Ja sitten seuraavat. Tytöt viettivät aikaa toistensa asunnoissa. Elina kokkasi, juoruttiin poikaystävistä ja käytiin sushilla. Välillä Janina oli huonommassa kunnossa. Hoitojen jälkeen hän oli väsynyt, joskus pahoinvoivakin.

– Silti Janina on aina kantanut huolta muista. Äitini muistaa aina, kuinka Janinalla oli sairaudessa huonompi vaihe ja hän silti jaksoi pakata hymyilevänä muuttolaatikoitani.

Tiistai 21. helmikuuta, lento Milano–Hongkong

Hengittää. Varmasti hengittää.

Lentokoneessa Elina katselee viereisessä istuvaa ystäväänsä. Ensimmäinen välilasku Milanossa on takana, ja Janinan vointi muuttuu sitä sekavammaksi, mitä korkeammalle kone nousee.

Hän jaksaa vastata Elinan kysymyksiin vain kyllä tai ei. Lopulta Janina alkaa oksentaa.

Yli 20 tunnin matkan aikana Elina ei nuku silmäystäkään.

– Suuni kävi koko ajan. Yritin pitää Janinan sillä tavoin tajuissaan. Yritin uskotella itselleni, että huomenna nauramme uima-altaalla koko jutulle.

Janina ja Elina pääsevät jatkolennolle ja perille Manilaan. Lämpö iskee kauttaaltaan kehoon ja helpottaa Janinan kipuja. Hotellissa hän nukkuu 20 tunnin unet.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö, Manila

Keskellä yötä Elina herää siihen, että Janinan käsi hapuilee kännykkää, mutta nipistääkin Elinaa. Janina puhuu heinästä ja kutsuu Elinaa Yvonneksi. Hän puhuu Elinalle suomea, vaikka he puhuvat aina keskenään äidinkieltään ruotsia.

Elina päättää, että he eivät voi aamulla lentää Boracaylle, vaan ystävä on saatava sairaalaan. Janina on kuitenkin toista mieltä. Hän nousee sängystä, yrittää kävellä mutta kaatuu. Elina saa napattua ystävänsä päästä kiinni juuri, ennen kuin se osuu pöydän kulmaan.

Aamukuudelta hotellin kuljettaja vie tytöt Makati Medical Centeriin, sairaalaan, jonka hän lupaa olevan yksi maailman parhaista. Janina ei reagoi puheeseen, ei pysty kertomaan nimeään. Hän huutaa, kun hoitajat yrittävät saada hänen kädestään kiinni.

– Olin nähnyt Janinan noin kipeänä vain kerran aikaisemmin. Tiedän, että hän ei todellakaan valita turhasta. Olin shokissa, mutta pakotin itseni toimimaan, sillä oli tosi kyseessä, Elina kuvailee.

 


Pyörätuoli kulki tyttöjen mukana koko reissun ajan. Kuvat: Elinan ja Janinan kotialbumit

 

Sairastuminen

Janina oli 16, kun hän kuuli sairastavansa Hodgkinin tautia. Hän kertoi siitä lähimmille ystävilleen.

– Kaverit vain itkivät. Heille syöpä tarkoitti kuolemaa. Minä ihmettelin, miksi itkette. Hyväksyin sairauden paremmin kuin he. En halunnut katkeroitua, vaan päätin ottaa tilanteen kerrallaan. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi ystäväni menivät sokkiin.

Hodgkinin tauti on harvinainen nuorilla. Taudissa pahanlaatuisia kasvaimia leviää imukudosten kautta kehoon. Janinalla niitä on hoidettu niin sädehoidoilla kuin sytostaateilla. Hänelle on yritetty tehdä myös kaksi kantasolusiirtoa, mutta molemmat epäonnistuivat.

– Se oli kova kolaus henkisesti. Toivoin, että taudin voisi voittaa, Janina sanoo.

”Parikymppisenä minulla oli vaihe, jossa mietin, pitäisikö luovuttaa kokonaan.”

Kun Janina sai diagnoosin, hän päätti, että pyrkii elämään mahdollisimman normaalia elämää. Katkeruutta kohtalostaan hän on tuntenut vain harvoin.

– Parikymppisenä minulla oli vaihe, jossa mietin, pitäisikö luovuttaa kokonaan. Muistan myös kironneeni, kun kaverit lähtivät Kreikkaan lomalle, mutta minä olin hoitojen takia liian huonossa kunnossa lähtemään.

Janinaa on harmittanut, jos hänen sairautensa ymmärretään väärin. Hän välttelee viimeiseen asti käyttämästä keppiä, koska ei kestä muiden katseita.

– Olen kuullut huhuja, että minulla olisi anoreksia. Oikeasti laihtuminen on Hodgkinin yksi oire.

Uusi diagnoosi

Hodgkinissa on vain prosentin todennäköisyys, että kasvain leviää aivoihin. Janinalle kävi niin. Viime keväänä hän huomasi unohtelevansa asioita. Koulussa oli vaikea keskittyä, kun näkökenttä sumentui. Tasapaino petti, ja Janina pelkäsi kaatuvansa.

– Tiesin, että jotain on vialla, mutta en halunnut kuvauksiin ennen joulua. Halusin nauttia juhlasta.

Lääkärit eivät osanneet epäillä kasvainta, mutta magneettikuvauksessa sellainen löytyi. Aivoissa oli senttimetrin kokoinen kasvain, joka painoi näköhermoa.

– Tiesin jo kuvaukseen mennessäni, että minulla on varmasti kasvain päässä. En silti kysellyt, miksi tauti levisi juuri minulla.

Diagnoosin saamisen jälkeen Janina lähti Elinan luo Turkuun. Siellä ystävykset päättivät, että yhteiselle matkalle on päästävä mahdollisimman pian.

Keskiviikko 22. helmikuuta, Manila

Sairaalassa Elina turvautuu taistelulajeissa tuttuihin psyykkausmenetelmiin ja puhuu itselleen ääneen. Olen vakuutusyhtiössä töissä. Minä jos kuka osaan nyt selvittää käytännön asiat.

Elina hakee maksusitoumuksen, jolla Janina pääsee magneettikuviin. Hän lähettää kuvat sähköpostilla Suomeen Janinan lääkäreille. Pysyy rauhallisena.

Vain kerran Elina hermostuu, kun ei saa Janinalta selvää vastausta.

– Onko sinulla non-Hodgkinin lymfooma vai Hodgkinin tauti? Elina huutaa.

Janina saa rauhoittavia. Lääkäri kertoo, että viikon aikana aivokasvain oli kaksinkertaistunut.

– Lentokoneen ilmanpaine sai aivot turpoamaan, ja kasvain oli laajentunut. Olisi ollut hyvin mahdollista, että Janinalta olisi katkennut verisuoni päästä ja hän olisi kuollut koneeseen.

”Jos kone joutuisi tekemään hätälaskun Kiinaan, se voisi maksaa jopa puoli miljoonaa.”

Janina saa kortisonia, joka laskee aivojen turvotusta. Hän ei muista päivästä juuri mitään.

– Olen jälkeenpäin miettinyt äidin kanssa, että onneksi juuri Elina oli kanssani. Harva olisi selvinnyt englanniksi niin vaikeista selvityksistä ja tiennyt, miten toimia.

Elina on sairaalassa 16 tuntia nukkumatta. Kirjoittaa Janinan sairauskertomuksen englanniksi. Juoksee suuren sairaalan käytävillä luukulta toiselle. Toimii välikätenä suomalaisille ja filippiiniläisille lääkäreille.

Suomessa tyttöjen vanhemmatkaan eivät nuku. Vaasassa lääkärit ovat yksimielisiä: Janina pitää saada kotiin sädehoitoon. Filippiiniläiset lääkärit määräävät hänet silti lentokieltoon.

Selviää, että Janinan lennättäminen Suomeen ilman sairaalahenkilökuntaa on hengenvaarallista. Ambulanssilento maksaa 150 000 euroa, eikä vakuutusyhtiö korvaa sitä, sillä kyseessä ei ole matkasairaus.

– Vakuutus kattoi syöpään liittyvää ensihoitoa viikon ajalta. Lentäisimme kotiin täysin omalla vastuulla ja riskillä. Jos kone joutuisi tekemään hätälaskun Kiinaan, se voisi maksaa jopa puoli miljoonaa, Elina kertoo.

Tilanteen vakavuus selviää Elinalle, kun hän yrittää selvittää paluuta hätäpalveluyritys SOS Internationalin ja Suomen konsulaatin kanssa. Kumpikaan ei voi auttaa.

Janinan isä selvittää laivareittejä, jolla voisi hakea tyttärensä kotiin. Paluumatka kestäisi kaksi viikkoa, eivätkä lääkärit usko, että Janina selviäisi matkasta.

– Viranomaiset olivat todella empaattisia ja avuliaita, mutta menin paniikkiin, kun kuulin heidän äänestään, kuinka huolissaan ja surullisia he olivat.

Elina päättää joka hetki, mitä Janinan on milloinkin hyvä kuulla. Paljon hän saa tietää vasta myöhemmin.

– Hoin vain, että en jätä sinua tänne ja kyllä me jotenkin päästään kotiin, Elina kertoo.

Kortisoni auttaa, ja Janinan vointi kohenee hieman. Hän juttelee taas normaalisti, ja Elinasta on huojentavaa kuulla ystävän nauru. Lääkärit antavat luvan poistua sairaalasta viikonlopuksi, ja Elina vie Janinan pyörätuolissa hotellille. Vielä olisi keksittävä, miten he pääsisivät kotiin.

Lauantai 25. helmikuuta, Manila

On Janinan 25-vuotissyntymäpäivän aamu. Kun hotellihuoneen ovelle koputetaan, Janina säikähtää. Kuka siellä voi olla tähän aikaan?

Kymmenkunta hotellin työntekijää ja Elina kurkistavat oven raosta. He kajauttavat ilmoille Happy birthdayn, ja Janinan eteen lasketaan valtava syntymäpäiväkakku.

 


Hotellin henkilökunta muisti Janinaa syntymäpäivänä. ”Söin koko kakun”, Janina sanoo.

 

Yllätykset eivät lopu siihen. Lääkäreiden luvalla Elina on varannut naisille bungalow’n Coco Islandilta, parin tunnin automatkan päästä.


Venematka Coco Islandille kesti puoli tuntia.

 

Pikkusaari on paratiisi valkoisine hiekkarantoineen. Lääkärit ovat kehottaneet Elina ja Janinaa rentoutumaan, ja he tekevätkin parhaansa, ottavat uima-altaalla rennosti aurinkoa.


Janina Elinan kuvaamana paratiisisaaren uima-altaalla 25-vuotissyntymäpäivänä.

 


Elina ja Janina yrittivät chillata raskaan viikon jälkeen altaalla.

 

Altaalla Elina ja Janina myös riitelevät, ainoan kerran koko reissun aikana.

– Elinan mielestä en juonut tarpeeksi vettä. En kestä, jos minua holhotaan. Meille tuli sanaharkka, joka sovittiin nopeasti. Tosiasiassa olin kiitollinen Elinalle: en osaa ajatella, kuka olisi toiminut noissa oloissa ja tilanteessa paremmin, Janina sanoo.

Maanantai 27. helmikuuta, Manila

Illalla syttyy toivon kipinä. Elina kuulee ystävänsä lääkäriäidiltä Medflight Finland -hätäpalvelusta, jossa tehohoito lentää hakemaan potilaita ympäri maailmaa. Yritys neuvottelee asiakkaan puolesta lentoyhtiön kanssa ja ottaa vastuun potilaan kuljetuksesta.

Palvelun hinta on yli 10 000 euroa. Illalla Elina avaa nettiin Go fund me -sivustolle rahankeruukampanjan. Hän on miettinyt nettikeräystä jo aikaisemmin, mutta 150 000 euroa olisi ollut mahdoton saada kasaan. Tämä summa voisi onnistua.

Janina vetää peittoa korville. Hän epäilee koko ajatusta. Miksi kukaan haluaisi antaa hänelle rahaa?

”Luulin aina, että ihmiset pelkäävät syövän tarttuvan.”

Elina seuraa tilin karttumista herkeämättä. Kun ensimmäinen tonni on täynnä, vauhti kiihtyy. Yöllä hänen on ihan pakko herättää Janina. Keräyksen avaamisesta on kulunut kuusi tuntia, ja kasassa on jo 20 000 euroa.

Pienistä kymmenien eurojen lahjoituksista on kasvanut tarpeeksi iso summa. Myös media on kuullut ystävien ahdingosta, ja Elinan puhelin soi tiuhaan.

– Sanoin Elinalle, että herätä minut aamulla uudestaan. En ole koskaan aikaisemmin puhunut sairaudestani julkisesti, vaan olen halunnut pitää asian itselläni. Nyt tarvitsimme rahat, joten minun oli pakko olla avoin.

Aamulla Janina alkaa uskoa, että yön tapahtumat eivät olleet unta.

– Sain paljon kannustavaa palautetta lahjoittajilta. Luulin aina, että ihmiset pelkäävät syövän tarttuvan.


Elina asuu nykyään Turussa. Sinne Janina suuntasi myös silloin, kun oli saanut tiedon aivokasvaimesta.

 

Maanantai 20. maaliskuuta, Turku

Kotiinpaluusta on kulunut reilu kaksi viikkoa, kun Janina ja Elina tapaavat Turussa, Elinan nykyisessä kotikaupungissa. Halaus on lämmin, käsivarret vielä ruskettuneet. Ystävykset suunnittelevat kahvilakäyntiä ja ostosreissua keskustaan, sillä Janinan vointi on kohtalainen.

– Eilen olin energinen, tein ruokaa kuin normaali ihminen. Tänään olen väsyneempi, kaaduin yöllä kaksi kertaa, kun kävin vessassa. Aivokasvaimen kanssa eläminen on sellaista aaltoliikettä, Janina kuvailee.

Paluumatka Filippiineiltä suomalaisen ensihoitajan kanssa sujui hyvin. Janina oli kahden lennon ajan makuuasennossa. Kädessä oli kanyyli, joka annosteli kortisonia estämään turvotusta. Ambulanssi tuli kentälle vastaan ja vei Janinan ja Elinan suoraan Vaasan keskussairaalaan, jossa vanhemmat jo odottivat. Kaksitoista päivää kestänyt matka oli tuntunut heistä ikuisuudelta.

– Vasta kun näin äidin ja isän, uskoin, että selviän, Janina sanoo.

Janina oli sairaalassa vuorokauden. Sen jälkeen arki on jatkunut kuten ennenkin, paitsi että pään kasvainta kuritetaan nyt sädehoidoilla.

– Lääkärin kirjoittamassa sairauskertomuksessa lukee tällä hetkellä, että olen lentokiellossa. Toivon, että se kohta vielä jonain päivänä pyyhkiytyisi pois.

”Ymmärsin, että muut eivät ajattele minusta sairauteni takia mitään pahaa.”

Eniten matka muutti Janinan asennetta hänen sairauteensa.

– Vaasassa olin piilotellut sitä. Kun Filippiineillä joku tuijotti pyörätuoliani, sanoin vain, että minulla on syöpä. Ymmärsin, että muut eivät ajattele minusta sairauteni takia mitään pahaa.

Yhteinen reissu oli käännekohta myös ystävyydelle. Janina tietää, että hän voi luottaa Elinaan missä tahansa tilanteessa. Elina taas ajattelee tuntevansa Janinan paremmin, kun on nähnyt tämän myös heikkona.

– Voimme puhua toisillemme suoraan ja myös romahtaa toisen edessä. Ennen reissua olimme hyviä ystäviä, nyt olemme siskoja.

Teininä moni asia on vähän vaikeaa – ja varsinkin noloa!

Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Juuri tuossa iässä kulmat kurtistuvat ja silmät muljahtelevat keskimääräistä herkemmin. Ja hyvin usein näiden eleiden kohteina ovat omat vanhemmat, joita hävetään.

Silmien pyörittely omille vanhemmille ei ole kuitenkaan merkki epäkypsyydestä. Psykologi Lisa Damour on kertonut The New York Timesissa, että kyseessä on normaali kehitysvaihe, jolla pyritään ilmaisemaan itsenäisyyttä. Myös psykologi Heli Heiskanen on todennut Ylellä saman.

– Teinin on tarkoituskin itsenäistyä ja erottautua vanhemmista, ja se korostaa vanhempien kritisointia. Kun halutaan olla kavereiden silmissä mahdollisimman cooleja ja hyväksyttyjä, niin kaikki poikkeava on hävettävää, Heiskanen on kertonut sivustolle.

”Supernoloa, kun äitini kyseli kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu.”

Pyysimme kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä muistelemaan, mikä heitä hävetti teini-ikäisinä. Näin he kertoivat:

1. Nolot jutut

”Äidilläni on mutkaton asenne erilaisiin ruumiintoimintoihin. Teininä oli supernoloa, kun hän kyseli iloisesti kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu. Hän oli juuri lähdössä kauppaan ja teki ostoslistaa.” Suski, 36

”Kaikkein nolointa oli, kun olimme koko perhe ensimmäistä kertaa Lontoossa lomalla. Olin itse tuolloin 13-vuotias. Kiersimme kaupunkia turistibussilla. Piccadilly Circuksen kohdalla isä kysyi oppaalta isoon ääneen, miten tuonne sirkukseen voi ostaa lippuja.” Jonna, 41

”Isä pärähti aina paikalle kertomaan todella luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia vitsejään.”

”Kokoonnuimme teineinä tyttöporukalla usein meille kotiin, minun huoneeseeni, Manhattan-sipsikulhon ympärille. Aina jossain kohtaa isäni pärähti huoneeseen kutsumatta ja alkoi kertoa luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia – vitsejään. Ystävieni mielestä isä juttuineen oli tosi hauska. Itse muistan ajatelleeni, miten hullu ja nolo hän on. Muistelemme tyttöjen kanssa näitä kertoja edelleen. Isäni kertoo yhä vitsejään. Nykyään joku jutuista saattaa jopa naurattaa.” Reetta, 37

2. Halaaminen

”Isäni halusi aina halata joka aamu koulun pihalla. Ja siis vielä lukioiässä. Oli jotenkin kauhean noloa teinin mielestä. Nyt jälkikäteen se on aika suloista.” Johanna, 42

”Isä halusi tehdä poikakavereille selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan.”

3. Puhuttelut

”Isäni piti puhutteluja poikakavereille keittiön pöydän ääressä. Halusi tehdä selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan. Itse istuin omassa huoneessa korvat punaisina ja halusin kadota maan päältä.” Jaana, 42

4. Samassa paikassa näyttäytyminen

”Jossain vaiheessa teini-ikää häpesin erityisesti mutsia niin paljon, etten voinut mennä hänen kanssaan samaa matkaa bussilla kaupungille, jos joku tuttu olisi vaikka nähnyt. Vanhempien läsnäolo erinäisissä tilanteissa sai aina pelkäämään, että nyt ne kaikki uudet tuttavuudet tajuaa, että olen ihan lapsi ja kiusallinen tyyppi. Jotain huijarisyndroomaan liittyvää siinä todennäköisesti oli.” Emilia, 25

”Tuli olo, että olen kuin joku lemmikki, jota esitellään.”

”Vaikka vanhemmissani ei aina ollut mitään sinänsä noloa, heidän kanssaan näyttäytyminen esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa nolotti. Nolous siis ikään kuin aktivoitui ja muuttui tarttuvaksi julkisilla paikoilla. Minulla on nuoret vanhemmat, jotka yleensä osasivat käyttäytyä. Isovanhemmilla, jotka hekin tosin ovat suhteellisen nuoret, sen sijaan oli välillä vaikeuksia. Pahinta oli, kun menimme ekaa kertaa isovanhempien kanssa Mäkkäriin ja he vaativat henkilökunnalta aterimia. Koulun coolit tyypit olivat tietysti paikalla. mikä oli aivan hirveää. Viivi, 26

”Äidilläni oli tapana jäädä suustaan kiinni kaupungilla joka toisen vastaantulijan kanssa. Eniten niissä tilanteissa hävetti se, että äiti aina esitteli minut kaikille tuttavuuksilleen 'meidän nuorimmaisena'. Tuli sellainen olo, että olen joku lemmikki, jota esitellään ihmisille, ja he sitten katsovat siinä, että miten olen kasvanut ja miten söpö olen. Niin noloa! Nykyään on maailman ihaninta, kun äiti esittelee minua tutuilleen – ymmärrän, että hän on minusta kertoessaan yleensä ennen kaikkea kauhean ylpeä.” Helmi, 25

”Joskus opettaisäni nukahti koetta valvoessaan.”

5. Ikä

”Hävetti, kun vanhempani olivat niin vanhoja, luokkakaverin mummo oli nuorempi kuin äitini. Lisäksi hävetti, kun isäni ei jättänyt minua autolla säällisen välimatkan päähän, vaan kurvasi koulun pihaan. Toki minulla oli erityisen paljon hävettävää siksi, koska vanhempani kyläkoulun opettajina kaikkine omituisuuksineen olivat päivästä toiseen kavereiden tarkkailtavina. Joskus isä nukahti koetta valvoessaan.” Ärrä, 41

”Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin.”

6. Olemus / vaatteet ja alastomuus

”Minua hävetti se, että vanhempani eivät olleet yhtään ”cooleja”. He ovat ihan sellaisia tavallisia tyyppejä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden juuret ovat maaseudulla. Tykkäävät hiihtää, käydä mökillä ja katsoa lauantai-iltana telkkaria. Itse olisin halunnut olla tietenkin äärimmäisen cool kaupunkilainen. Olisin halunnut matkustella, mutta me menimme aina mökille. Kerran kävimme Kanarialla – sekin tuntui nololta ja kliseiseltä, vaikka matka olikin ihan todella hauska.” Linda, 24

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita.”

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita kylässä. Kyllä hävetti.” Ärrä, 41

”Vanhempani pukeutuivat nolosti. Olisin kovasti halunnut, että he olisivat tyylikkäitä ja trendikkäitä, mutta sellaisia tavallisia pulliaisia he vain aina olivat. Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin. Se oli meganolo.” Elina, 25

7. Oudot tavat

”Isäni on fanaattinen penkkiurheilija, jolle mieluisia lajeja ovat erityisesti hiihto ja mäkihyppy. Teininä en voinut kutsua kavereita kylään olympialaisten tai muiden urheilukisojen aikaan, koska isä kannusti suomalaisia niin kovaan ääneen, että talo tärisi. Supernoloa. Vieläkin välttelen vanhempieni kotia suurten urheilujuhlien aikaan.” Mari, 40

”Mielestäni oli noloa, että junalla työmatkaa tekevä äitini käveli töistä lähtiessään aseman laiturilla mahdollisimman pitkälle, jotta pystyi hyppäämään junan ekaan vaunuun välttääkseen siten kävelyä määränpäässä. Nykyään teen itse samoin.” Viivi, 26

 

Kysely

Häpesitkö sinä vanhempiasi teininä?

Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukana asuvan rakkaan kanssa on helppoa. Aina se ei ole hyvä asia. 

Olen ollut etäsuhteessa kerrallaan vain alle vuoden, enkä enempää olisi jaksanutkaan. Ikävä raastoi, mutta ehkä vielä enemmän raastoivat puhelinsoitot. Luuriin tarttuessani toivoin suhdetta vahvistavaa lepertelyä ja henkevää keskustelua, mutta aika usein sain parin sanan vastauksia, molemminpuolista turhautumista ja lopulta riidan. 

Ystäväni elää pitkässä suhteessa, johon on aikojen saatossa mahtunut monta monituista etäpätkää. Nykyinen etäelo jatkuu todennäköisesti useita vuosia, mutta kumpikaan suhteen osapuoli ei vaikuta turhautuneelta tilanteeseen. Niinpä kysyin hiljattain, mikä toimivan etäsuhteen salaisuus oikein on. 

– Me ei oikeastaan soitella, ystävä sanoi. 

Pariskunta pitää silti usein yhteyttä viestein ja tapaa, kun se on mahdollista. Soitot vain ovat karsiutuneet vuosien varrella pois pahaa mieltä aiheuttavina. 

Keskittymiskyky ei riitä

Whatsapp-viestien luulisi välittävän sanatonta viestintää vielä huonommin kuin puhelujen, mutta jostakin syystä juuri puhelut näyttävät nostavan turhautumislukemat helpoiten taivaisiin.

Ehkä syy on katteettomissa odotuksissa, joita itsekin vaalin etäsuhdeaikanani. Henkevä puhelinkeskustelu tekee tutkitusti etäsuhteessa elävistä läheisempiä kuin arkensa jakavista, mutta toisaalta kunnollinen juttelu vaatii keskittymistä, joka on älypuhelinaikana vähissä – erityisesti, jos takana on pitkä työpäivä tai puhelu sattuu tilanteeseen, jossa olisi muutakin tekemistä. 

”Puhelu tulee usein huonolla hetkellä.”

Vastarakastunut ehkä antautuu mielellään tuntien puheluihin päivittäin muista kiireistään välittämättä, mutta vuosikymmenen yhteiselon jälkeen viestit tuntuvat helpommalta ja huomaavaisemmalta kommunikaatiovälineeltä. Varsinkin, jos rakastavaiset asuvat eri aikavyöhykkeillä tai tekevät eri tavalla rytmitettyä työpäivää, puhelu tulee usein huonolla hetkellä.

Skypeä vai nykyajan kirjeitä?

Osa etäsuhteessa elävistä pareista on ratkaissut keskeyttämis- ja keskittymisongelmat puhumalla puhelunsa Skypessä niin, että yhteys on auki mutta mitään erityistä ei välttämättä tehdä tai sanota. Näin voidaan simuloida yhdessä asumista, johon kuuluu samassa tilassa oleskelu ilman kummempaa yhteistä tekemistä.

Osa taas keskittyy viestittelyyn. Kuten rakkauskirjeen ennen vanhaan, myös viestin voi kirjoittaa silloin, kun sattuu olemaan puuhaan sopivassa mielentilassa. Kirjeisiin verrattuna viesteissä on se hyvä – tai no, tilanteesta riippuen myös huono – puoli, että ne saapuvat perille välittömästi. Jotta viestittely säilyy mukavana yhteydenpidon muotona, täytyy parin löytää yhteinen linja siihen, kuinka nopeasti ja millä tavoin viesteihin reagoidaan. 

Vuosia etäsuhteessa ollut yhdysvaltalainen psykologi Roni Beth Tower kehottaa etäsuhteessa olevia sopimaan säännöistä, mutta myös välttämään puheluihin ja viesteihin perustuvaa sekoilua. Vaikka yhteisiä vuosia olisi takana paljonkin, muuhun kuin kasvokkaiseen viestintään liittyy iso väärinymmärrysten riski.