Hyvässä suhteessa ei ole pakko puhua kaikesta.

Lomamatkalla se iskee. Vilkuilen viereiseen pöytään ravintolassa ja mietin: Mitä jos muutumme tuoksi hiljaisuuden vallitessa illallistavaksi pariskunnaksi? Kaukaisuuteen tuijottaviksi eläkeläisiksi, joilla ei ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Etelän yön hiljaisuuden rikkovat vain haarukan kilahdukset posliinilautasta vasten.

Huoleni on täysin irrationaalinen, mutta vahva. Miksi?

Ehkä siksi, että hyvän parisuhteen määritelmä on iskostunut tajuntaani jo varhain. Hyvässä parisuhteessa puhutaan kaikesta. Ei ole salaisuuksia, vain yhdessä jaettuja kokemuksia ja ajatuksia. Juttua riittää, ja pahimmistakin peloista ja erimielisyyksistä pystytään puhumaan.

Täydellisen avoimuuden ihanteessa on totta kai pointtinsa. Toisen oppii tuntemaan vain, kun kipeistäkin asioista kehtaa kertoa. Kukaan ei ole ajatustenlukija, eikä yksikään toive toteudu tai kriisi ratkea vain itsekseen pohtimalla.

En silti usko, että parisuhde on sitä onnellisempi, mitä enemmän siinä puhutaan.

Samaa sanoo psykologi Kari Kiianmaa Helsingin Sanomien jutussa.  ”Jos pariskunta ryhtyy keskustelemaan jokaisesta negatiivisesta ajatuksesta tai tunteesta siksi, että he kuvittelevat sen olevan hyvän suhteen merkki, onnellinenkin suhde alkaa tuntua kimpulta ongelmia”, jutussa todetaan.

Niinpä. Vatvominen johtaa harvoin mihinkään, ja jatkuva selvittely tekee elämästä raskasta.

Kannattaako puhe, jos se parantaa omaa oloa, mutta loukkaa toista?

Joskus (no, aika usein) puhe on vain tilannetajutonta valitusta. Toisen niskaan kaadetaan työhuolet, vaatekriisit, päänsäryt ja ärsytys avonaisista kaapinovista. Kannattaisiko omana tai toisen huonona päivänä olla vain hiljaa, ehkä kuunnella?

Toisen raivostuttavien tapojen listaaminen pahoittaa lähes aina mielen, eikä kuumasta työkaverista jauhaminen ole ymmärryksen lisäämistä vaan oman omantunnon keventämistä. Kannattaako puhe, jos se parantaa omaa oloa, mutta loukkaa toista?

Ihminen haluaa usein tietää enemmän kuin hänelle on hyväksi, sanoo parisuhdeterapeutti Anne Heikkinen Me Naisten jutussa. Olen samaa mieltä.

Kun tulin kerran petetyksi suhteessa, janosin raivoissani tietoa. Milloin mies ja toinen nainen tapasivat? Kuinka monta kertaa? Söivätkö he aamiaista yhdessä? Eivät kai minun lempiruokaani?

Kiukun hetkellä olin suunnattoman utelias. Minulla on oikeus tietää kaikki, ajattelin. En silloin miettinyt, että mielikuvat aamiaispöydästä jäisivät kummittelemaan päähäni vuosiksi.

Kiukun hetkellä olin suunnattoman utelias. Minulla on oikeus tietää kaikki, ajattelin.

Kun mietin asiaa nyt, jättäisin yksityiskohdat kuulematta. Mieluummin puhuisin syistä, jotka kriisiin johtivat. Toivoiko toinen suhteelta jotain, mitä se ei ollut? Tuntuiko sitoutuminen pelottavalta? Se keskustelu olisi tehnyt tuolle suhteelle hyvää, tai ainakin parempaa kuin se keskustelu, jonka kävimme.

Uskon, että parisuhteessa on pystyttävä myös erillisyyteen. Jotkin kokemukset ja ajatukset on uskallettava pitää vain itsellään. Joskus erillisyys tarkoittaa sitä, että on mieluummin hiljaa kuin loukkaa tai huolestuttaa kumppania puheella.

Läheisyyttä on muunkinlaista kuin sitä, että jakaa toiselle jokaisen aatoksensa. Esimerkiksi sellaista, että osaa olla hiljaa vaivaantumatta.

Minun ei tarvitse tietää kaikkea puolisoni elämästä. Meidän on hyvä olla yhdessä, ja se on tärkeää. Muulla ajalla tehköön tai ajatelkoon hän, mitä haluaa.

Jotkin kokemukset ja ajatukset on uskallettava pitää vain itsellään.

Hiljaisuuden motiivi on usein pelko. Mitä jos en kelpaakaan, kun kerron, mitä oikeasti ajattelen? Puhumisen syy taas ihanne rehellisyydestä. Kumppani ansaitsee kuulla, mitä ajattelen. Ehkä, mutta joskus omat ajatukset ovat kypsymättömiä ja liian karkeita muiden korville. Ajatus voi mennä omassa päässä pian ohi, mutta jäädä pyörimään toisen korviin vuosiksi.

Voisiko puolison tunteita ajatella myös olemalla hiljaa?

Vierailija

Ole hiljaa – parisuhteesi voi paremmin

Joskus vuosia sitten olimme mieheni kanssa Madeiralla lomalla. Istuimme menneiden vuosikymmenien henkeä huokuvan hotellin baarissa iltaisin kaupungilta palattuamme. Ihalimme illasta toiseen vanhaa ruotsalaispariskuntaa, joka istui pienessä pöydässä, lukien kirjojaan ja siemaillen laiseistaan. Koskaan emme nähneet heidän vaihtavan sanaakaan, katseen silloin tällöin, mutta vahva yhteys oli helppo havaita heidän välillään. Sellaista vanhuutta mekin toivoimme, rauhaa ilman riitoja ja...
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti