Eronnut äiti päätti antaa vielä yhdelle miehelle mahdollisuuden. Siitä alkoi hänen elämänsä rankin ja kasvattavin vuosi.

Syyskuu: Salama-aloitus

Olin laittanut kaverin yllytyksestä deitti-ilmoituksen. Kolmilla ensimmäisillä treffeillä ei kolissut. Aioin ottaa ilmoituksen pois ja jatkaa elämääni, mutten ehtinyt. Päätin käydä vielä yksillä treffeillä.

***

Odotan kahvilan seinustalla. Miehen ystävällinen hymy murtaa suojaukseni. Harvoin näkee kenelläkään noin avointa ja rehellistä katsetta. Hymyssä ei ole mitään falskia, vaan se on aito tervehdys: tällainen olen, ja haluan tutustua sinuun.

Näistä tulee hyvät treffit. Kahvilta lähdemme syömään, päivälliseltä saan kyydin kotiini. Tuntuu omituiselta. Voisiko tämä olla se oikea?

Kaikkien mielestä etenemme liian nopeasti. Olen ollut jo hänen kotonaan, hänen sängyssään ja kuullut hänen elämästään sellaistakin, mitä en ehkä olisi vielä halunnutkaan kuulla. Puhumme koko ajan puhelimessa. Suunnittelemme tulevaisuutta – jo nyt. Mies sanoo rakastavansa, ja minäkin tiedän, että joskus voin sanoa hänelle saman.

Emme ole tässä suhteessa kaksin. On myös liuta lapsia, minun ja hänen, sekä kummankin exät. Kamalaa tuntea mustasukkaisuutta naisesta, jota en tunne. Ja vielä kun tunne on turha! Mies rakastaa nyt minua.

Hänen exänsä on vaikea. Kuuntelen päätäni pudistellen kertomuksia naisen tempauksista nyt ja avioliiton aikana. Mietin, onko puheissa mukana panettelua. Ehkä vihaa ja tuskaa, liioittelua, mutta mies ei valehtele. Nainen on kai ollut henkisen väkivallan mestari. 

Meillä on helppoa. Nauramme ja puhumme paljon. Mies tekee minulle ruokaa, kantaa aamiaisen sänkyyn ja ostaa pieniä lahjoja. ”Anna minun pitää sinut onnellisena, niin olen onnellinen”, hän sanoo. Minä puolestani lupaan, etten särje hänen sydäntään.

Mies tapaa lapseni. Miten helposti se sujuukaan isältä! Hän tervehtii, juttelee ja kyselee, katsoi silmiin ja silittää ohimennen pienimmän päätä. Hän pelaa lasten kanssa, tutkii näytille tuotua piirustusta ja on luonteva ja iloinen. Minä hehkun onnea. Lapseton mies ei osaisi tuota, yhden lapsen isä ei kestäisi meteliä, kahden lapsen isä ei tajuaisi suurperheen elämää.

Tapaan miehen äidin. Mies hämmästyy, kun halaamme lähtiessä – hänen äitinsä ei ole kuulemma halailijatyyppiä. Myöhemmin miehen äiti vielä soittaa ja kertoo olevansa poikansa puolesta onnellinen. En saa sanaa liikutukseltani.
 

Lokakuu: Epävarmuutta ja onnen hehkua

Ärsyttää, etten ole vieläkään tavannut miehen lapsia. Hän on tavannut omani jo monta kertaa. Eikö hän olekaan varma minusta? Syyksi hän selittää exänsä mielentilan. Mietin, ketä hän suojelee: lapsia vai exää? Oma exäni tietää uudesta miehestäni ja hyväksyy asian, tai ainakin käyttäytyy niin.
Vainoharhainen huonouden tunne hiipii mieleen liian usein. Lapsellista ja typerää!

Minun onneni näkyy, en voi peittää sitä edes työpaikalla.
Hymyilen, nauran ja hehkun.

Pukeudun kauniisti, olen itsevarma ja onnellinen. Että minä löysin elämääni tuollaisen miehen!

Aamuisin herään vatsalihakset kipeinä edellisillan nauramisesta. Kännykkä piippaa hyvät huomenet rakkaalle. Kesken kokouksen lähetän hänelle tuhman tekstiviestin.
 

Marras-joulukuu: Äitinä kaksille lapsille

Saan kerrottua miehelle, kuinka harmittaa, etten ole tavannut vieläkään hänen lapsiaan. ”Katsotaanko ensi viikonloppuna?” mies kysyy. Ilahdun.

En rakasta kaikkia lapsia, monet ovat suorastaan vastenmielisiä,  mutta nämä eivät. Hymyilen ja juttelen. Lapset kiipeävät syliini. Istun lelujen keskellä lattialla, puen nukkeja, luen kirjaa. Lapset kiljuvat ja riitelevät keskenään niin kuin lapset tekevät. Katson miestä ja tavoitan hymyn hänen silmissään. Lapsetkin tykkäävät minusta. Hassuttelen, leikin ulkona ja suukotan hiuksia.

Iltaisin paikasta sylissäni kilpaillaan. Istun tuntikausia sohvalla, lapset vuorotellen sylissäni. Mutta silmäluomiani polttaa. Milloin minulla on ollut tähän aikaa omien lasteni kanssa? Mitä on laatuaikani heidän kanssaan, joita eniten rakastan? Miksi olen tässä ja silitän näitä pikkuruisia polvia? Kotona ei ole aikaa istua sohvalla tunti tunnin jälkeen, kun pyykkikone käy ja aamuksi pitää huolehtia tavarat valmiiksi.

Itken vessassa. Tykkään näistä lapsista ihan hulluna, mutta miksi minua ärsyttää niin älyttömästi? He yrittävät tunkea perässäni vessaan, tutkivat vaatteitani, tekevät huomioita vartalostani. He ovat lapsia, he ovat kiinnostuneita, he tykkäävät minusta, ja minä olen typerä. Minun pitää sietää, kestää, olla aikuinen. Mutta en ole.
 

Tammikuu: Ristiriidat kärjistyvät

Tuntuu, että ymmärrämme toisiamme koko ajan väärin. Saamme aikaiseksi ensimmäisen oikean riidan: siitä, että hän sanoo rakastavansa entistä vaimoaan yhä. Sen kuuleminen vie maton jalkojeni alta. Toisaalta ymmärrän. Miksi hän muuten vihaisi sitä naista niin paljon?

Taisi olla virhe ryhtyä suhteeseen vasta eronneen miehen kanssa. Ajattelin alussa, että erosta on kulunut ihan liian vähän aikaa, mutta mies vaikutti toipuneen, oli käynyt terapiassakin. Hän on puolestaan yllättynyt siitä, että minä en rakasta entistä miestäni. Lasteni isä on minulle tärkeä ihminen ja tulemme hyvin toimeen, mutta suhtaudun hänen elämäänsä terveellä tavalla välinpitämättömästi.

Sovimme riidan ja nukumme sylikkäin, mutta mustanharmaa verho on tullut väliimme. Aamulla olen surullinen ja hän pahoittaa siitä mielensä. Hän ei kuulemma enää kestä mököttäviä naisia katseltuaan sellaista jo niin monta vuotta. Ja minäkö olen vastuussa hänen exänsä käytöksestä!

Saan töihin päivän mittaan monta rakkaustekstiviestiä. Syömme illalla roskaruokaa ja karkkia ja istumme sohvalla kiinni toisissamme. Puhumme vain hyvistä ja mukavista asioista.

Katselen hänen olohuoneensa seiniä. Olisiko tuossa paikka minun taululleni? Saisinkohan vaihtaa nuo verhot? Ahdistuksen ailahdus tulee, kun alan jakaa lastenhuoneita. Tila ei riitä, minun lapseni ja hänen lapsensa joutuisivat jakamaan huoneensa. En ikimaailmassa luovu lapsistani, mutta en halua luopua tästä miehestäkään. Enkä hänen lapsistaan, jotka roikkuvat ja halaavat, painautuvat syliini ja ovat ikionnellisia, kun leikin heidän kanssaan.

Vierailemme hänen ystäväpariskuntansa luona. Miehet lähtevät ulos tupakalle, talon emäntä katoaa lasten perään. Tunnen itseni idiootiksi seisoessani eteisaulassa. Nainen keittää kahvit. Koitan jutella ja tutustua, mutta hän katoaa taas. Pöydässä talon isäntä ei puhu minulle mitään. Emäntä ja mieheni vetäytyivät keittiöön keskustelemaan miehen ex-vaimosta.

Riitelemme melkein joka päivä. Aamulla autossa sanon kaksi väärää sanaa, ja mies hermostuu. Menen töihin naama valkoisena. Eipä ole rakastuneen naisen hehkusta tietoa. Töistä ei tule mitään. Lähetän tekstarin. Mies soittaa ja ehdottaa, että mennään syömään.

Autossa on vaisu tunnelma. Parkkipaikalla mies pyytää anteeksi ja kertoo, kuinka suurta riittämättömyyttä hän kokee kanssani. Tuollaiseksi siis muuttuu mies, jota pitkän avioliiton aikana vain moititaan, käsketään, alistetaan ja nöyryytetään. Lähetän mielessäni kitkerät terveiset miehen exälle. Mutta keskustelu on käännekohta. Ymmärrän miestäni nyt paremmin.
 

Helmikuu: Sinun ja minun lapset

Mies istuu sohvallani, kun minun koulutyttöni kapuaa selkänojan yli hänen kainaloonsa. Tunnen syvää onnellisuutta ja rakkautta.

Iltapalapöydässä miehen kotona on hyvä tunnelma. Vitsailemme, ja murkkuikäinenkin naurahtelee. Mies sanoo minulle, että menee vielä kanssani naimisiin. Lapset kiljahtelevat riemusta, minä kun olen niin kiva! Sitten nuorimmainen sanoo: Ei se voi muuttaa tänne. Eivät sen lasten lelut mahtuisi tänne meidän luo.

Tulihan se sieltä.

Oma tyttöni istuu surumielisenä. Pakotan hänet kainalooni, alan kysellä suoraan. ”Onko mies meillä liikaa?” ”En mä tiedä.” ”Olenko minä liian vähän sinun kanssasi?” Syvä hiljaisuus. Sitten hyvin hiljaisella äänellä ”joo”. Nyt pitää yrittää lujemmin. Mikään ei ole tärkeämpää kuin omat lapseni.

Seuraavan illan pelaan lasteni kanssa lautapelejä. Koetan unohtaa vuoren korkuisen pyykkikasan ja keittiössä haisevan biojäteastian. Koetan unohtaa työni, joita on ihan liikaa. Ajoittain unohdankin.

Lastemme keskinäinen kuherruskuukausi on ollut ohi jo vähän aikaa. Esikoiseni ei halua tulla miehen kotiin, jos hänen lapsensa ovat siellä. Pakottamaan emme ryhdy, mutta pienellä maanittelulla yhteiset vierailut onnistuvat.

Teemme miehen kanssa lumitöitä hänen pihallaan. Mietin,
onko tämä piha joskus minunkin. Olen jo kerran sanonut, että haluaisin kasvimaan. Mies sanoi, että tehdään se heti ensi kesänä. Mietin jo kesäistä idylliä: minä elementissäni, kun raskaan ajattelutyön vastapainoksi kyykin kasvimaan reunalla: kylvän, kastelen, kitken ja opetan omilleni ja rakkaani lapsille, miten hentoja taimia hoidetaan, mitä niistä kasvaa, miten niitä käytetään...

Kuvittelen nimeni ja lasteni nimet postilaatikkoon. Kai tuollaiset kuvitelmat ovat sallittuja?

Ja samalla kelaan jo aamuja, kun lapset pitäisi saada kahteen eri kouluun. Unirytmit, aamupalat, erilaiset tavat ja tottumukset... Kyllähän me aikuiset, mutta miten lapsemme siitä kaikesta selviäisivät! Ja kuinka monta riitaa olisi odotettavissa minun ja miehen välille, kun puolustaisimme leijonien lailla omia pentueitamme.

Mies lapsineen kyläilee luonamme. Miehen tyttö tulee sohvalle viereeni ja hakee paikkaa kainalostani. Oma poikani kipuaa heti yli selkänojan ja valtaa toisen kainaloni. Valitsen poikani suukotettavaksi, tyttöä tyydyn paijaamaan ja pitämään lähellä. Pakko yrittää toimia jotenkin oikein, äidinvaiston varassa. Takaan lämmön ja suojan koko pentueelle, mutta ainakin vielä ajattelen, että omien lasteni pitää saada paljon enemmän.
 

Maaliskuu: Lupaus avioliitosta

Mies vie minut ja lapset lomareissulle. Lapseni höpöttävät auton takapenkillä omiaan, me katselemme tuulilasin läpi tuttua moottoritietä. On ihan tavallinen talvinen päivä. Mies ottaa ajaessaan minua kädestä kiinni, puristaa vähän ja kysyy puoliääneen: Mennäänkö ensi talvena naimisiin? Sisälläni läikähtää iso ilo.

Loman jälkeen mies näyttää minulle kotonaan makuuhuoneensa nurkkaa: ostetaan sinulle oma vaatekaappi tuohon. Ja tuohon oma yöpöytä ja lukuvalo. Kun pöytä on paikoillaan, mies kysyy, miltä nyt tuntuu. Hyvältä ja oikealta, vastaan.

Käymme minilomalla kaksin. Kuntoilemme, syömme hyvin, juovumme vähän ja tanssimme. Hienoisessa humalassa puhe kääntyy taas häihin. Kyllä, meidät vihkii pappi. Kyllä, meillä on hääjuhlat. Mutta ei vielä muita suunnitelmia. Milloin niiden aika on? Otan miehen sukunimen. Pidän hänen ostamaansa sormusta, kun on sen aika. Vielä ei ole, koska ensin pitää sulattaa lapset ja exät, kuten mies sanoo.

Rakastan häntä ja hän minua. On täysin oikein, että virallistamme tämän. Ja samalla iskee vanha ahdistus. Miten me lapsinemme mahdumme siihen taloon?

Mies naureskelee, että minun lapseni voivat asua ikkunattomalla vintillä tai pihalla teltassa. Se on vitsailua mutta sattuu silti. Talosta pitää tulla koti minunkin lapsilleni. Heille ei saa tulla tunnetta, että he ovat vain vieraisilla – tai vielä pahempaa, tiellä.

Tapaan yllättäen miehen exän, kun viemme sairastuneen lapsen hänen luokseen. Tervehdimme, eipä muuta. Jälkeenpäin ärsyynnyn, kun mies sanoo, että hyvinhän se meni. Voi hyvänen aika! Huonostiko sen olisi pitänyt mennä?
 

Huhtikuu: Jo riittää!

Takana on pitkä, seesteinen kausi. Arki on parasta, kummankaan lapset eivät rasita. Palaset loksahtelevat kohdilleen.

Sitten eräänä yönä tuhannen väsyneenä saamme aikaiseksi kunnon riidan. En jaksa kuunnella syytöksiä. Yöunet uhkaavat jäädä kokonaan väliin, ja edessä on työpäivä. Päätän jättää koko paskan. Olen jo pukemassa ja tilaamassa taksia. Mies sanoo, että jos nyt lähdet, takaisin ei tarvitse tulla. En ole tulossakaan! Olen umpiväsynyt. Itken niin, että kroppani vapisee.

Mutta mies sanoo: ”En halua, että lähdet.” Aikuinen mies katsoo vakavana, kun lapsinainen itkee naama kirjavana ja suuttumuksesta sekaisin, katsoo ja pyytää, että jään.
Ja minä jään.
 

Toukokuu: Kärsimättömyyttä

Mitähän tapahtuu, kun miehen ex jonakin päivänä tulee järkiinsä? Mitä minä tunnen, kun ex onkin taas mukava, kun hänen kanssaan muistellaan menneitä, nauretaan ja rupatellaan ja suunnitellaan hyvässä yhteisymmärryksessä lasten elämää? Miltä minusta tuntuu, kun kuvioihin astuu se kiva nainen, jota on joskus rakastettu vuosikausia, jolle on ostettu kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, jota on viety ylinopeutta synnyttämään ja jolle on rakennettu talo? Miltä tuntuu minusta, joka on tuonut perheeseen vain toisen miehen lapsia ja jonka oma palkka riittää asioiden ostamiseen?

Meillä on kaikki hyvin, onnellisesti ja ihanasti, mutta arkemme ei edisty. Olen kärsimätön. Haluan naida tämän miehen, haluan kantaa tavarani tänne, muuttua täydeksi osaksi hänen elämäänsä. Nyt elän puoliksi. Aina väärässä kodissa korkokengät, epilaattori tai aurinkolasit.

Lapsemmekin elävät kahden kodin elämää, joten oma valitus tuntuu kohtuuttomalta. Hiljennän typerät äänet päässäni, tuon kullalle kupillisen kahvia, hiippailen makuuhuoneeseen. Vaihdan ylle punaiset alusvaatteet, lyhyen mekon ja 11 sentin korkokengät ja palaan olohuoneeseen edistämään arkea.

Kesäkuu: Aikuistumista

Nyt sekoaa vuorostaan minun entinen mieheni. Lapseemme liittyvästä asiasta, jonka hän kääntää kiusanteoksi. Märehdin asiaa kai viikon. Puhun rakkaani kanssa, puhun lasten kanssa sen verran kuin heidän korvansa voivat kuulla, yritän puhua exän kanssa. Realismini on kääntynyt pessimismin puolelle. Olen varma, että tämän taistelun voittaa exäni.

Kultani hiiltyy, potkii minuun sisua. Eikä hän ole väärässä. Minä voitan tämän jutun.

Olen kuullut, että aikuisuuteen pakottavat viimeistään lapset ja asuntovelka. Ei pidä paikkaansa. Aikuisuuteen pakottavat viimeistään sellaiset asiat kuin avioero, lapsen sairastuminen tai konkurssi. Minulla ja miehellä on sen verran ikäeroa, että hän tuntuu usein aikuisemmalta kuin minä. Siksi hän jaksaa katsoa hellästi, kun minä sekoilen.

Puhelin piippaa työpöydällä: Rakastan sinua kulta. Eikä ole monta päivää, kun hän toi aamiaisen taas kerran minulle sänkyyn. Hän hakee minut töistä, kantaa kauppakassit, tuo illalla minulle tv:n ääreen drinkin tai herkullisen leivän. Päivän hömppälehti listaa naisten mielipiteet täydellisestä miehestä. Luen listaa, ja kohta kohdalta hymyni levenee – minulla on täydellinen mies!

En ole löytänyt vastaavaa tutkimusta täydellisestä naisesta, enkä aio määreitä mieheltä kysyäkään. Mutta välillä otan askelia kohti sitä, minkä kuvittelen täydelliseksi naiseksi. Kun lähdemme megaluokan ruokaostoksille tuulipukujen Prismaan, kiharran hiukset, laitan kauniin hameen ja jätän pikkuhousut kotiin. Sillä on mieheen hyvä vaikutus.

Heinäkuu: Tahdolla läpi tuskien

Me emme osaa riidellä. En ole koskaan joutunut näin karmeisiin riitoihin. Luonteemme ovat saaneet meidät hullaantumaan toisiimme, ja samat luonteemme aiheuttavat aika ajoin käsittämättömän konfliktin. Mies haluaa, että olen avoin ja puhun. Minä sanon asian, joka painaa minua. Ja mitä sitten? Hyvässä tapauksessa päivä jatkuu ihanasti. Huonossa mies loukkaantuu, ja sota on valmis.

Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin. Ei ole helppoa sovittaa yhteen yhteensä kymmeniä vuosia elämänkokemusta ja erilaisia tapoja, entisiä puolisoita, tulevia anoppeja, liutaa lapsia ja tarkkaan laskettuja palkkarahoja. Rakkaus ei se riitä mihinkään paitsi saduissa. Eikä yhteinen arvomaailma takaa, etteivätkö riidat voisi yltyä repiviksi.

Mutta meillä on jotain, mitä ehkä monilta puuttuu: hemmetin
kovaa tahtoa. Tahdomme tahtoa silloinkin, kun ei oikeasti jaksaisi. Tahtominen on herkkää ja romanttista vain nyyhkyleffojen vihkikaavoissa. Tosielämässä se on älytön työ, vastaan tulemista puolitiehen ja ylikin.
 

Elokuu: Äitipuolikin voi onnistua

Olemme lukeneet kirjaa uusperheen perustamisesta. Lohdullista huomata, että ongelmamme ovat samoja kuin kaikkien muidenkin. Joissakin asioissa otamme yhteen paljon voimakkaammin kuin kirjan esimerkkiperheet, toiset asiat ovat meille taas ällistyttävän helppoja.

On vaikea löytää kultaista keskitietä lasten kasvatuksen suhteen, kun yhteisiä lapsia ei ole eikä varmasti tule. On vaikea katsoa, kun oma lapsi pidättää turhaan kyyneliään toisen ankaruuden vuoksi. Yhtä vaikeaa on tulevalla puolisolla, kun vaadin hänen lapsiltaan samoja asioita kuin omiltani. Itsetunnon kannalta musertavaa on, kun omat kasvatusperiaatteet vedetään vessasta alas kerran toisensa jälkeen. Enkä minäkään osaa, minäkin muserran toista. 

Lapset ovat löytäneet toisensa uudestaan. He riitelevätkin kuin oikeat sisarukset! Minun lapseni puolustaa siskopuoltaan tämän
oikeaa sisarta vastaan. Kun puolisisarukset haluavat nukkua vierekkäin ja huoneesta kuuluu supatusta ja kikatusta pitkälle iltayöhön, meistä vanhemmista tuntuu älyttömän hyvältä.

Ihanaa tuulettaa ajatuksia muiden uusperheiden naisten kanssa – heidän, jotka ovat laillani sekä äitejä että äitipuolia. Omaa lastaan kohtaan on sallittua tuntea välillä suoranaista raivoa: kun vauva on valvottanut viikon putkeen, kun uhmaikäinen sottaa tussilla seinät ja nahkasohvan, kun kouluikäinen lyö sählymailalla läpi tv:n näytön tai murkku tulee ekan kerran kännissä kotiin. Mutta entä kun raivo kohdistuu lapseen, joka ei olekaan oma? Lapseen, johon on kasvattajan vastuuta mutta ei valtaa? Se raivo on kiellettyä.

Ei voi sanoa tyttökaverille, omalle äidille saati omalle miehelle, että minä inhoan tuota raivostuttavaa kakaraa. Äitipuolen kuuluu olla ihana ja mukava ja silti näkymätön. Äitipuoli ei saa nousta lapsen äitiä vastaan, vaikka biologisen äidin kasvatusperiaatteissa ei olisi päätä eikä häntää. Äitipuoli ei saa korottaa ääntään, ei saattaa lasta itkun partaalle.

Silloin on hyvä, kun lähellä on nainen, joka kokee samoja tunteita. Kun niistä puhuu, ne muuttuvat hyväksytyiksi ja laimenevat.

Miehen ystäväperhe tulee vierailulle. Jää sulaa nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua puhun jo vapautuneesti perheen äidin kanssa. Mieheni lapset käyttäytyvät huonosti, ja komennan heitä napakasti. Mieheni naurahtaa. Mietin hetken, mokasinko. Vaan mitä sanookaan perheen äiti? Tietämättään parhaat sanat, jotka saatoin kuulla: hän sanoo panneensa merkille, miten hyvässä ojennuksessa kaikki on nyt verrattuna tilanteeseen joskus ennen.

Mietin tilannetta vuotta aiemmin: Ihania lapsia mutta rajoitta kasvaneita. Aloin vaatia asioita. Ei ollut helppoa opettaa vanhinta pesemään käsiään vessakäynnin jälkeen tai vaatia nuorimmaista voitelemaan itse leipäänsä. Mutta onnistuin, mieheni tuella. Miehelle olen opettanut tiukkuutta, hän minulle armollisuutta.

Takana on helvetillisen vaikea vuosi, mutta kaikesta on selvitty. Minulla on ihana mies ja mahtava liuta lapsia. Tällä hetkellä luotan tulevaisuuteen täydellisesti.

Miksi yhteiset arvot ovat niin tärkeitä, ja mitä erilaisille arvoille on tehtävissä? Pariterapeutti vastaa.

Viikon puhutuin julkkisuutinen on ollut Sara Siepin ja Roope Salmisen ero. Sara Sieppi kirjoitti eron taustoista blogissaan seuraavasti:

– Tällaisen elämänmuutoksen myötä olo on tietysti haikea ja surullinen, mutta muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Kun arvot eivät kohtaa, on parisuhdetta mahdotonta ylläpitää.

Jokainen on tietysti oman suhteensa paras asiantuntija, mutta onko arvojen erilaisuus aina kuolintuomio suhteelle? Ja miten arvot käytännössä näkyvät parisuhteen arjessa?

– Kun arvot ovat tiedossa, niistä voidaan keskustella. Toivoa siis on, sanoo psykologi ja pari- sekä perheterapeutti Pirjo Kiiskilä

”Arvot mitataan teoissa.”

Jaetut arvot ovat parisuhteessa tärkeät, koska puolisoiden toisistaan eriävistä arvoista voi syntyä helposti ristiriitoja. Kiiskilän mukaan on myös tutkittu, että arvojen mukainen elämä tuo tyytyväisyyttä. Jos ihminen pystyy toteuttamaan arvojaan, hän voi hyvin. 


Mikä on elämässä tärkeää?

Jos arvot parisuhteessa mietityttävät, Kiiskilä kehottaa ottamaan ensin selvää omista arvoista ja lisäämään niiden mukaisia tekoja parisuhteeseen. On hyvä myös miettiä, ovatko arvot omia vai onko ne ehkä poimittu sellaisenaan kasvuympäristöstä, kuten lapsuudenperheestä. 

– Arvoissa on kysymys siitä, mikä on itselle tärkeää elämässä. Parisuhde on näyttämö, jolla näkyy se, mikä kullekin on tärkeää, Kiiskilä sanoo.

Kysyimme Me Naisten Facebook-seuraajilta, mitkä arvot parisuhteessa niin tärkeitä, että eroavaisuudet niissä voivat johtaa eroon. Muun muassa tällaisia arvoja lukijat mainitsivat tärkeiksi parisuhteelle:

  • uskollisuus, luottamus ja kunnioitus 
  • tulevaisuudensuunnitelmat: haluaako toinen lapsia, avioliiton tai yhteisen kodin?
  • elämänkatsomus ja poliittiset näkemykset
  • rahankäyttö
  • suhtautuminen tasa-arvoon
  • suhtautuminen työntekoon
  • suhtautuminen läheisyyteen ja yhteiseen aikaan
  • elämänasenne: onko toinen optimisti ja toinen pessimisti? 

Voiko suhde toimia ilman yhteistä maailmankatsomusta?

Elämänkatsomus oli monelle vastaajalle tärkeä arvo.

”Itse erosin nuorena poikaystävästäni, kun hän ei ollut uskossa. Totta kai se voisi toimia, mutta kun usko on kaiken perusta, sen kaiken haluaa jakaa toisen kanssa. On ihanaa kun voi rukoilla yhdessä ja kasvattaa lapsia samoista arvoista käsin. Parisuhteessa on jotain niin paljon enemmän, kun koko elämän voi jakaa toisen kanssa”, pohti eräs vastaaja Facebookissa.

Pirjo Kiiskilän mukaan esimerkiksi eri uskontokuntia edustavat puolisot joutuvat tekemään suhteen eteen töitä ja olemaan joustavia sekä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, jotta liitto toimisi. Se ei välttämättä ole huono asia, sillä täytyyhän toimivan parisuhteen eteen muutenkin työskennellä. 

Politiikka on harvoin ratkaiseva kysymys parisuhteessa, mutta osa vastaajista arveli, että täysin erilaiset yhteiskunnalliset kannat tuskin päätyvät saman katon alle.

”Vaikka pariskunta ei politiikasta paljoa puhuisikaan keskenään, niin poliittisillakin arvoilla on merkitystä; harvemmin vaikkapa vihreitä arvoja arvostava eksyy kimppaan persujen kannattajan kanssa”, Me Naisten Facebook-sivulla pohditaan.

Suuret eroavaisuudet rahankäytössä tai ajankäytössä voivat Me Naisten seuraajien mielestä ajaa eroon. Se, miten aikaa käytetään, kertookin paljon arvoista. 

– Arvot mitataan teoissa. Moni sanoo, että minulle työ ja parisuhde ovat tärkeitä, mutta jos työ vie liikaa aikaa parisuhteelta, toimiiko silloin arvojensa mukaisesti? Kiiskilä kysyy. 

Arvo vai tavoite?

Vaikka tunteet, tavoitteet ja vaikutelma oman parisuhteen toimivuudesta vaihtelevat, arvot eivät Kiiskilän mukaan muutu nopeasti. 

– Arvopohja on kivijalka, josta lähdetään liikkeelle, koska arvot ovat suhteellisen pysyviä. Tavoitteet voivat muuttua, mutta arvot silti säilyä.

”On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla.”

Esimerkiksi perhe voi olla pariskunnalle tärkeä arvo, ja he voivat toivoa saavansa paljon lapsia. Elämä saattaa kuitenkin mennä niin, ettei lapsia tule. Se ei tarkoita, etteikö oman pienen perheen vaaliminen yhä olisi parille tärkeää. 

Kiiskilä huomauttaa, että arvoihin ei kannata suhtautua sääntöinä. 

– On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä arvoja, on vain erilaisuutta. 

Joskus arvojen hiljattainen muuttuminen iän myötä saattaa kuitenkin olla eron taustalla. 

– Jos on mennyt hyvin nuorena yhteen, jolloin oma psykologinen kehitysvaihe on ollut kesken eikä ole tiennyt, mitä loppuelämältä haluaa, voi kolme- tai nelikymppisenä herätä siihen, että tässäkö elämä oli. Varsinkin, jos suhde ei ole toimiva, siinä ovat arvoasiat kovalla koetuksella, Kiiskilä toteaa.

Aamu

Sara Sieppi erosi Roopesta, koska arvot eivät kohdanneet – voiko suhde toimia ilman yhteisiä arvoja? Pariterapeutti: ”Arvot mitataan teoissa...

Ette kumpikaan kommentoija tainneet ymmärtää mistä on kysymys kun puhutaan arvoista. En usko että nyt on kysymys laukuista tai rahasta. Eikös se Roope ole pettänytkin Saraa. Ja Roope on itse kehunut Saraa ihanaksi eron jälkeenkin. Taitaa olla niin että tällä uskollisuus ja luottamus puolella tökkii. Mutta tämähän on vain arvailua. Ja sehän ei ulkopuolisille kuulu. Tekin kaksi kommentoijaa halusitte ilkeillä. Menkää kasvamaan.
Lue kommentti

Yhdet sitoo yhteen huumori, toisten rakkaus täydentyy täydellisen nakkistoganoffin avulla.

Mikä on pitkän liiton salaisuus? Kysymykseen lienee yhtä monta vastausta kuin vastaajiakin. Yhden, monen Me Naisten lukijan mielestä varsin toimivan kuvauksen asiasta antoi aiemmin tällä viikolla MTV:n uutisankkuri Keijo ”Keke” Leppänen, 58.

– Tuli luvattua silloin joskus. Kyky erottaa pienet asiat isoista ja arjen tylsyyden sietäminen, hän kertoi Me Naisille.

Keijon kiteytyksestä inspiroituneina listasimme muidenkin tunnettujen, pitkässä liitossa elävien suomalaisten ajatuksia aikaa kestävästä rakkaudesta:

Tellervo Koivisto: ”Huumori on laukaissut monta kiperää hetkeä”

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Toukokuussa 2017 edesmennyt presidentti Mauno Koivisto ja hänen puolisonsa Tellervo, 89, ehtivät olla yhdessä 64 vuotta. Keväällä 2017 Tellervo kertoi Me Naisille, että heidän yhteinen taipaleensa ei ole ollut hänelle itsestäänselvyys.

– Kyllä se ihme on ollut, olemme kuitenkin aika erilaiset ihmiset. Ehkä salaisuus on se, että hän on ajattelija, puhuja ja toimija, minä kuuntelija. Huumori on laukaissut monta kiperää hetkeä.


Reijo Mäki: ”Pohjois-Euroopan paras nakkistroganoff”

Reijo ja Marja. Kuva: Jonna Öhrnberg
Reijo ja Marja. Kuva: Jonna Öhrnberg

Vares-kirjailija Reijo Mäki, 59, ja hänen puolisonsa Marja Risku ovat pitäneet yhtä yli 30 vuotta. Ensi vuonna pari viettää 20-vuotishääpäiväänsä. Pitkän liiton salaisuudeksi Reijo kertoi toukokuussa kolme asiaa:

– Meillä se on riitely ja huumori. Ja se, että teen Pohjois-Euroopan parasta nakkistroganoffia.

Kari Aihinen: ”Pitää olla avoin ja rehellinen”

Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Tv-kokki Kari Aihinen, 46, on ollut vaimonsa Henriikan kanssa yhdessä 17 vuotta. Alkuvuodesta Kari kertoi, että pariskunnan rakkauden salaisuus on rehellisyys – ja kotisiivooja.

– Ei saa valehdella eikä salailla, vaan pitää olla avoin ja rehellinen. Pitää myös olla yhteistä aikaa. Mitä vähemmän näet ja puhut, sitä vähemmän rakkautta, kun ei ole toisen iholla.

– Myös siivooja on loistava! Ennen riitelimme joka sunnuntai, että pitääkö viikon ainoa vapaapäivä käyttää siivoukseen. Nykyään on yksi riidanaihe vähemmän.

Ulla Tapaninen: ”Asiat pitää nostaa esille”

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Näyttelijä Ulla Tapaninen, 62, on ollut nykyisen puolisonsa kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Sen aikana hän on oppinut, ettei toista pidä ottaa itsestään selvänä. Lisäksi on tärkeää, että asiat käsitellään tuoreeltaan, eikä niitä enää sen jälkeen vatvota.

– Ei parisuhde tietenkään aina pelkkää suklaata ja samppanjaa ole, on myös kivikkoa ja vastatuulta. Silloin olen aika suora. Asiat pitää nostaa esille ja käsitellä, ja sitten niitä ei enää vatvota. En vatvo asioita muutenkaan, en menneitä enkä oikein tuleviakaan. Mitä ne vanhan vatvomiset auttavat, kun eihän menneille mitään voi? Sellainen, että ’silloin kolmekymmentä vuotta sitten sinä sanoit minulle niin pahasti’ – ei apuva!””


Claes Andersson: ”Pitkään liittoon liittyy myrskyisiäkin vaiheita”

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Kirjailija Claes Andersson, 81, ja hänen puolisonsa Katriina Kuusi ovat eläneet yhdessä yli 45 vuotta. Pari ei ole naimisissa. Me Naisten haastattelussa vuonna 2016 Claes totesi, että yksi avioliitto riitti hänelle.

– Pitkään liittoon liittyy hyvin erilaisia kausia. Ennen ajattelin, että on hyvä pitää liitosta kiinni niin kauan kuin lapset tarvitsevat semmoista. Kun erosin ensimmäisestä vaimostani, nuorin kolmesta lapsestamme oli ihan pieni vielä. Ajattelin silloin koko ajan, että se oli hankalaa lapsille.

Suhde Katriinaan on jatkunut jo niin pitkään, että Claesin mukaan yhdessä olon salaisuuden on pakko olla muutakin kuin velvollisuudentunnetta.

– Eiväthän lapset enää vuosikymmeniin ole meille Katriinan kanssa olleet syy pysyä yhdessä. Kyllä tässä jokin muukin voima on. Ehkä se on lojaalisuus. Pitkään liittoon liittyy myrskyisiäkin vaiheita. Kriisejä ja rakastumisia sinne tänne. Ei ihminen ole mikään ohjelmoitava kone. Mutta kun vanhenee, tulee myös mukavuudenhaluiseksi. Ei jaksa jatkuvasti lopettaa ja aloittaa jotain uutta.

Raakel ja Nicke Lignell: ”Tulemme hemmetin hyvin juttuun”

Kuva: Jonna Öhrnberg
Kuva: Jonna Öhrnberg

Raakel, 51, ja Nicke Lignell, 52, juhlivat kesäkuussa 23. hääpäiväänsä. Päivän kunniaksi Raakel julkaisi Instagram-tilillään ihastuttavan hääkuvan pariskunnasta 23 vuoden takaa.

– 23 vuotta sitten sanoimme TAHDON. Tahdon myös tänään, Raakel kirjoitti tuolloin.

Nicke kertoi vuonna 2013 kaksikon pitkän suhteen salaisuudeksi sen, että he tuntevat toisensa niin hyvin.

– Tunnemme toisemme hyvin ja tulemme hemmetin hyvin juttuun, olemme olleet yhdessä niin pitkään. Raksun kanssa me tykkäämme toisistamme aika tavalla, ihan niin kuin ennenkin.

Kaari Utrio: ”Oppii, milloin toinen pitää jättää rauhaan”

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Kirjailija Kaari Utrio, 76, ja hänen puolisonsa Kai Linnilä avioituivat vuonna 1974. Kaari kertoi syksyllä 2016, että on todella ajatellut olevansa jumalten suosiossa, kun sai sellaisen liiton kuin mitä hänellä on.

– Pitkässä liitossa oppii, milloin toinen pitää jättää rauhaan, Kaari kiteytti haastattelussa.

Sirpa ja Teemu Selänne: ”Kipinää, huumoria ja hyvää seksiä”

Kuva: Veikko Kähkönen
Kuva: Veikko Kähkönen

Jääkiekkoilija Teemu, 48, ja Sirpa Selänne, 48, avioituivat vuonna 1996. Vuonna 2014 pariskunta kuvaili Me Naisten haastattelussa, että heidän suhteestaan ei ole koskaan puuttunut säpinää.

– Olemme karanneet välillä hotelliyöksi pois kotoa. Meidän suhteessamme on riittänyt toisen kunnioitusta sekä kipinää, huumoria ja hyvää seksiä. Se on ollut pitkän liittomme salaisuus, Teemu virnistää.