Eronnut äiti päätti antaa vielä yhdelle miehelle mahdollisuuden. Siitä alkoi hänen elämänsä rankin ja kasvattavin vuosi.

Syyskuu: Salama-aloitus

Olin laittanut kaverin yllytyksestä deitti-ilmoituksen. Kolmilla ensimmäisillä treffeillä ei kolissut. Aioin ottaa ilmoituksen pois ja jatkaa elämääni, mutten ehtinyt. Päätin käydä vielä yksillä treffeillä.

***

Odotan kahvilan seinustalla. Miehen ystävällinen hymy murtaa suojaukseni. Harvoin näkee kenelläkään noin avointa ja rehellistä katsetta. Hymyssä ei ole mitään falskia, vaan se on aito tervehdys: tällainen olen, ja haluan tutustua sinuun.

Näistä tulee hyvät treffit. Kahvilta lähdemme syömään, päivälliseltä saan kyydin kotiini. Tuntuu omituiselta. Voisiko tämä olla se oikea?

Kaikkien mielestä etenemme liian nopeasti. Olen ollut jo hänen kotonaan, hänen sängyssään ja kuullut hänen elämästään sellaistakin, mitä en ehkä olisi vielä halunnutkaan kuulla. Puhumme koko ajan puhelimessa. Suunnittelemme tulevaisuutta – jo nyt. Mies sanoo rakastavansa, ja minäkin tiedän, että joskus voin sanoa hänelle saman.

Emme ole tässä suhteessa kaksin. On myös liuta lapsia, minun ja hänen, sekä kummankin exät. Kamalaa tuntea mustasukkaisuutta naisesta, jota en tunne. Ja vielä kun tunne on turha! Mies rakastaa nyt minua.

Hänen exänsä on vaikea. Kuuntelen päätäni pudistellen kertomuksia naisen tempauksista nyt ja avioliiton aikana. Mietin, onko puheissa mukana panettelua. Ehkä vihaa ja tuskaa, liioittelua, mutta mies ei valehtele. Nainen on kai ollut henkisen väkivallan mestari. 

Meillä on helppoa. Nauramme ja puhumme paljon. Mies tekee minulle ruokaa, kantaa aamiaisen sänkyyn ja ostaa pieniä lahjoja. ”Anna minun pitää sinut onnellisena, niin olen onnellinen”, hän sanoo. Minä puolestani lupaan, etten särje hänen sydäntään.

Mies tapaa lapseni. Miten helposti se sujuukaan isältä! Hän tervehtii, juttelee ja kyselee, katsoi silmiin ja silittää ohimennen pienimmän päätä. Hän pelaa lasten kanssa, tutkii näytille tuotua piirustusta ja on luonteva ja iloinen. Minä hehkun onnea. Lapseton mies ei osaisi tuota, yhden lapsen isä ei kestäisi meteliä, kahden lapsen isä ei tajuaisi suurperheen elämää.

Tapaan miehen äidin. Mies hämmästyy, kun halaamme lähtiessä – hänen äitinsä ei ole kuulemma halailijatyyppiä. Myöhemmin miehen äiti vielä soittaa ja kertoo olevansa poikansa puolesta onnellinen. En saa sanaa liikutukseltani.
 

Lokakuu: Epävarmuutta ja onnen hehkua

Ärsyttää, etten ole vieläkään tavannut miehen lapsia. Hän on tavannut omani jo monta kertaa. Eikö hän olekaan varma minusta? Syyksi hän selittää exänsä mielentilan. Mietin, ketä hän suojelee: lapsia vai exää? Oma exäni tietää uudesta miehestäni ja hyväksyy asian, tai ainakin käyttäytyy niin.
Vainoharhainen huonouden tunne hiipii mieleen liian usein. Lapsellista ja typerää!

Minun onneni näkyy, en voi peittää sitä edes työpaikalla.
Hymyilen, nauran ja hehkun.

Pukeudun kauniisti, olen itsevarma ja onnellinen. Että minä löysin elämääni tuollaisen miehen!

Aamuisin herään vatsalihakset kipeinä edellisillan nauramisesta. Kännykkä piippaa hyvät huomenet rakkaalle. Kesken kokouksen lähetän hänelle tuhman tekstiviestin.
 

Marras-joulukuu: Äitinä kaksille lapsille

Saan kerrottua miehelle, kuinka harmittaa, etten ole tavannut vieläkään hänen lapsiaan. ”Katsotaanko ensi viikonloppuna?” mies kysyy. Ilahdun.

En rakasta kaikkia lapsia, monet ovat suorastaan vastenmielisiä,  mutta nämä eivät. Hymyilen ja juttelen. Lapset kiipeävät syliini. Istun lelujen keskellä lattialla, puen nukkeja, luen kirjaa. Lapset kiljuvat ja riitelevät keskenään niin kuin lapset tekevät. Katson miestä ja tavoitan hymyn hänen silmissään. Lapsetkin tykkäävät minusta. Hassuttelen, leikin ulkona ja suukotan hiuksia.

Iltaisin paikasta sylissäni kilpaillaan. Istun tuntikausia sohvalla, lapset vuorotellen sylissäni. Mutta silmäluomiani polttaa. Milloin minulla on ollut tähän aikaa omien lasteni kanssa? Mitä on laatuaikani heidän kanssaan, joita eniten rakastan? Miksi olen tässä ja silitän näitä pikkuruisia polvia? Kotona ei ole aikaa istua sohvalla tunti tunnin jälkeen, kun pyykkikone käy ja aamuksi pitää huolehtia tavarat valmiiksi.

Itken vessassa. Tykkään näistä lapsista ihan hulluna, mutta miksi minua ärsyttää niin älyttömästi? He yrittävät tunkea perässäni vessaan, tutkivat vaatteitani, tekevät huomioita vartalostani. He ovat lapsia, he ovat kiinnostuneita, he tykkäävät minusta, ja minä olen typerä. Minun pitää sietää, kestää, olla aikuinen. Mutta en ole.
 

Tammikuu: Ristiriidat kärjistyvät

Tuntuu, että ymmärrämme toisiamme koko ajan väärin. Saamme aikaiseksi ensimmäisen oikean riidan: siitä, että hän sanoo rakastavansa entistä vaimoaan yhä. Sen kuuleminen vie maton jalkojeni alta. Toisaalta ymmärrän. Miksi hän muuten vihaisi sitä naista niin paljon?

Taisi olla virhe ryhtyä suhteeseen vasta eronneen miehen kanssa. Ajattelin alussa, että erosta on kulunut ihan liian vähän aikaa, mutta mies vaikutti toipuneen, oli käynyt terapiassakin. Hän on puolestaan yllättynyt siitä, että minä en rakasta entistä miestäni. Lasteni isä on minulle tärkeä ihminen ja tulemme hyvin toimeen, mutta suhtaudun hänen elämäänsä terveellä tavalla välinpitämättömästi.

Sovimme riidan ja nukumme sylikkäin, mutta mustanharmaa verho on tullut väliimme. Aamulla olen surullinen ja hän pahoittaa siitä mielensä. Hän ei kuulemma enää kestä mököttäviä naisia katseltuaan sellaista jo niin monta vuotta. Ja minäkö olen vastuussa hänen exänsä käytöksestä!

Saan töihin päivän mittaan monta rakkaustekstiviestiä. Syömme illalla roskaruokaa ja karkkia ja istumme sohvalla kiinni toisissamme. Puhumme vain hyvistä ja mukavista asioista.

Katselen hänen olohuoneensa seiniä. Olisiko tuossa paikka minun taululleni? Saisinkohan vaihtaa nuo verhot? Ahdistuksen ailahdus tulee, kun alan jakaa lastenhuoneita. Tila ei riitä, minun lapseni ja hänen lapsensa joutuisivat jakamaan huoneensa. En ikimaailmassa luovu lapsistani, mutta en halua luopua tästä miehestäkään. Enkä hänen lapsistaan, jotka roikkuvat ja halaavat, painautuvat syliini ja ovat ikionnellisia, kun leikin heidän kanssaan.

Vierailemme hänen ystäväpariskuntansa luona. Miehet lähtevät ulos tupakalle, talon emäntä katoaa lasten perään. Tunnen itseni idiootiksi seisoessani eteisaulassa. Nainen keittää kahvit. Koitan jutella ja tutustua, mutta hän katoaa taas. Pöydässä talon isäntä ei puhu minulle mitään. Emäntä ja mieheni vetäytyivät keittiöön keskustelemaan miehen ex-vaimosta.

Riitelemme melkein joka päivä. Aamulla autossa sanon kaksi väärää sanaa, ja mies hermostuu. Menen töihin naama valkoisena. Eipä ole rakastuneen naisen hehkusta tietoa. Töistä ei tule mitään. Lähetän tekstarin. Mies soittaa ja ehdottaa, että mennään syömään.

Autossa on vaisu tunnelma. Parkkipaikalla mies pyytää anteeksi ja kertoo, kuinka suurta riittämättömyyttä hän kokee kanssani. Tuollaiseksi siis muuttuu mies, jota pitkän avioliiton aikana vain moititaan, käsketään, alistetaan ja nöyryytetään. Lähetän mielessäni kitkerät terveiset miehen exälle. Mutta keskustelu on käännekohta. Ymmärrän miestäni nyt paremmin.
 

Helmikuu: Sinun ja minun lapset

Mies istuu sohvallani, kun minun koulutyttöni kapuaa selkänojan yli hänen kainaloonsa. Tunnen syvää onnellisuutta ja rakkautta.

Iltapalapöydässä miehen kotona on hyvä tunnelma. Vitsailemme, ja murkkuikäinenkin naurahtelee. Mies sanoo minulle, että menee vielä kanssani naimisiin. Lapset kiljahtelevat riemusta, minä kun olen niin kiva! Sitten nuorimmainen sanoo: Ei se voi muuttaa tänne. Eivät sen lasten lelut mahtuisi tänne meidän luo.

Tulihan se sieltä.

Oma tyttöni istuu surumielisenä. Pakotan hänet kainalooni, alan kysellä suoraan. ”Onko mies meillä liikaa?” ”En mä tiedä.” ”Olenko minä liian vähän sinun kanssasi?” Syvä hiljaisuus. Sitten hyvin hiljaisella äänellä ”joo”. Nyt pitää yrittää lujemmin. Mikään ei ole tärkeämpää kuin omat lapseni.

Seuraavan illan pelaan lasteni kanssa lautapelejä. Koetan unohtaa vuoren korkuisen pyykkikasan ja keittiössä haisevan biojäteastian. Koetan unohtaa työni, joita on ihan liikaa. Ajoittain unohdankin.

Lastemme keskinäinen kuherruskuukausi on ollut ohi jo vähän aikaa. Esikoiseni ei halua tulla miehen kotiin, jos hänen lapsensa ovat siellä. Pakottamaan emme ryhdy, mutta pienellä maanittelulla yhteiset vierailut onnistuvat.

Teemme miehen kanssa lumitöitä hänen pihallaan. Mietin,
onko tämä piha joskus minunkin. Olen jo kerran sanonut, että haluaisin kasvimaan. Mies sanoi, että tehdään se heti ensi kesänä. Mietin jo kesäistä idylliä: minä elementissäni, kun raskaan ajattelutyön vastapainoksi kyykin kasvimaan reunalla: kylvän, kastelen, kitken ja opetan omilleni ja rakkaani lapsille, miten hentoja taimia hoidetaan, mitä niistä kasvaa, miten niitä käytetään...

Kuvittelen nimeni ja lasteni nimet postilaatikkoon. Kai tuollaiset kuvitelmat ovat sallittuja?

Ja samalla kelaan jo aamuja, kun lapset pitäisi saada kahteen eri kouluun. Unirytmit, aamupalat, erilaiset tavat ja tottumukset... Kyllähän me aikuiset, mutta miten lapsemme siitä kaikesta selviäisivät! Ja kuinka monta riitaa olisi odotettavissa minun ja miehen välille, kun puolustaisimme leijonien lailla omia pentueitamme.

Mies lapsineen kyläilee luonamme. Miehen tyttö tulee sohvalle viereeni ja hakee paikkaa kainalostani. Oma poikani kipuaa heti yli selkänojan ja valtaa toisen kainaloni. Valitsen poikani suukotettavaksi, tyttöä tyydyn paijaamaan ja pitämään lähellä. Pakko yrittää toimia jotenkin oikein, äidinvaiston varassa. Takaan lämmön ja suojan koko pentueelle, mutta ainakin vielä ajattelen, että omien lasteni pitää saada paljon enemmän.
 

Maaliskuu: Lupaus avioliitosta

Mies vie minut ja lapset lomareissulle. Lapseni höpöttävät auton takapenkillä omiaan, me katselemme tuulilasin läpi tuttua moottoritietä. On ihan tavallinen talvinen päivä. Mies ottaa ajaessaan minua kädestä kiinni, puristaa vähän ja kysyy puoliääneen: Mennäänkö ensi talvena naimisiin? Sisälläni läikähtää iso ilo.

Loman jälkeen mies näyttää minulle kotonaan makuuhuoneensa nurkkaa: ostetaan sinulle oma vaatekaappi tuohon. Ja tuohon oma yöpöytä ja lukuvalo. Kun pöytä on paikoillaan, mies kysyy, miltä nyt tuntuu. Hyvältä ja oikealta, vastaan.

Käymme minilomalla kaksin. Kuntoilemme, syömme hyvin, juovumme vähän ja tanssimme. Hienoisessa humalassa puhe kääntyy taas häihin. Kyllä, meidät vihkii pappi. Kyllä, meillä on hääjuhlat. Mutta ei vielä muita suunnitelmia. Milloin niiden aika on? Otan miehen sukunimen. Pidän hänen ostamaansa sormusta, kun on sen aika. Vielä ei ole, koska ensin pitää sulattaa lapset ja exät, kuten mies sanoo.

Rakastan häntä ja hän minua. On täysin oikein, että virallistamme tämän. Ja samalla iskee vanha ahdistus. Miten me lapsinemme mahdumme siihen taloon?

Mies naureskelee, että minun lapseni voivat asua ikkunattomalla vintillä tai pihalla teltassa. Se on vitsailua mutta sattuu silti. Talosta pitää tulla koti minunkin lapsilleni. Heille ei saa tulla tunnetta, että he ovat vain vieraisilla – tai vielä pahempaa, tiellä.

Tapaan yllättäen miehen exän, kun viemme sairastuneen lapsen hänen luokseen. Tervehdimme, eipä muuta. Jälkeenpäin ärsyynnyn, kun mies sanoo, että hyvinhän se meni. Voi hyvänen aika! Huonostiko sen olisi pitänyt mennä?
 

Huhtikuu: Jo riittää!

Takana on pitkä, seesteinen kausi. Arki on parasta, kummankaan lapset eivät rasita. Palaset loksahtelevat kohdilleen.

Sitten eräänä yönä tuhannen väsyneenä saamme aikaiseksi kunnon riidan. En jaksa kuunnella syytöksiä. Yöunet uhkaavat jäädä kokonaan väliin, ja edessä on työpäivä. Päätän jättää koko paskan. Olen jo pukemassa ja tilaamassa taksia. Mies sanoo, että jos nyt lähdet, takaisin ei tarvitse tulla. En ole tulossakaan! Olen umpiväsynyt. Itken niin, että kroppani vapisee.

Mutta mies sanoo: ”En halua, että lähdet.” Aikuinen mies katsoo vakavana, kun lapsinainen itkee naama kirjavana ja suuttumuksesta sekaisin, katsoo ja pyytää, että jään.
Ja minä jään.
 

Toukokuu: Kärsimättömyyttä

Mitähän tapahtuu, kun miehen ex jonakin päivänä tulee järkiinsä? Mitä minä tunnen, kun ex onkin taas mukava, kun hänen kanssaan muistellaan menneitä, nauretaan ja rupatellaan ja suunnitellaan hyvässä yhteisymmärryksessä lasten elämää? Miltä minusta tuntuu, kun kuvioihin astuu se kiva nainen, jota on joskus rakastettu vuosikausia, jolle on ostettu kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, jota on viety ylinopeutta synnyttämään ja jolle on rakennettu talo? Miltä tuntuu minusta, joka on tuonut perheeseen vain toisen miehen lapsia ja jonka oma palkka riittää asioiden ostamiseen?

Meillä on kaikki hyvin, onnellisesti ja ihanasti, mutta arkemme ei edisty. Olen kärsimätön. Haluan naida tämän miehen, haluan kantaa tavarani tänne, muuttua täydeksi osaksi hänen elämäänsä. Nyt elän puoliksi. Aina väärässä kodissa korkokengät, epilaattori tai aurinkolasit.

Lapsemmekin elävät kahden kodin elämää, joten oma valitus tuntuu kohtuuttomalta. Hiljennän typerät äänet päässäni, tuon kullalle kupillisen kahvia, hiippailen makuuhuoneeseen. Vaihdan ylle punaiset alusvaatteet, lyhyen mekon ja 11 sentin korkokengät ja palaan olohuoneeseen edistämään arkea.

Kesäkuu: Aikuistumista

Nyt sekoaa vuorostaan minun entinen mieheni. Lapseemme liittyvästä asiasta, jonka hän kääntää kiusanteoksi. Märehdin asiaa kai viikon. Puhun rakkaani kanssa, puhun lasten kanssa sen verran kuin heidän korvansa voivat kuulla, yritän puhua exän kanssa. Realismini on kääntynyt pessimismin puolelle. Olen varma, että tämän taistelun voittaa exäni.

Kultani hiiltyy, potkii minuun sisua. Eikä hän ole väärässä. Minä voitan tämän jutun.

Olen kuullut, että aikuisuuteen pakottavat viimeistään lapset ja asuntovelka. Ei pidä paikkaansa. Aikuisuuteen pakottavat viimeistään sellaiset asiat kuin avioero, lapsen sairastuminen tai konkurssi. Minulla ja miehellä on sen verran ikäeroa, että hän tuntuu usein aikuisemmalta kuin minä. Siksi hän jaksaa katsoa hellästi, kun minä sekoilen.

Puhelin piippaa työpöydällä: Rakastan sinua kulta. Eikä ole monta päivää, kun hän toi aamiaisen taas kerran minulle sänkyyn. Hän hakee minut töistä, kantaa kauppakassit, tuo illalla minulle tv:n ääreen drinkin tai herkullisen leivän. Päivän hömppälehti listaa naisten mielipiteet täydellisestä miehestä. Luen listaa, ja kohta kohdalta hymyni levenee – minulla on täydellinen mies!

En ole löytänyt vastaavaa tutkimusta täydellisestä naisesta, enkä aio määreitä mieheltä kysyäkään. Mutta välillä otan askelia kohti sitä, minkä kuvittelen täydelliseksi naiseksi. Kun lähdemme megaluokan ruokaostoksille tuulipukujen Prismaan, kiharran hiukset, laitan kauniin hameen ja jätän pikkuhousut kotiin. Sillä on mieheen hyvä vaikutus.

Heinäkuu: Tahdolla läpi tuskien

Me emme osaa riidellä. En ole koskaan joutunut näin karmeisiin riitoihin. Luonteemme ovat saaneet meidät hullaantumaan toisiimme, ja samat luonteemme aiheuttavat aika ajoin käsittämättömän konfliktin. Mies haluaa, että olen avoin ja puhun. Minä sanon asian, joka painaa minua. Ja mitä sitten? Hyvässä tapauksessa päivä jatkuu ihanasti. Huonossa mies loukkaantuu, ja sota on valmis.

Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin. Ei ole helppoa sovittaa yhteen yhteensä kymmeniä vuosia elämänkokemusta ja erilaisia tapoja, entisiä puolisoita, tulevia anoppeja, liutaa lapsia ja tarkkaan laskettuja palkkarahoja. Rakkaus ei se riitä mihinkään paitsi saduissa. Eikä yhteinen arvomaailma takaa, etteivätkö riidat voisi yltyä repiviksi.

Mutta meillä on jotain, mitä ehkä monilta puuttuu: hemmetin
kovaa tahtoa. Tahdomme tahtoa silloinkin, kun ei oikeasti jaksaisi. Tahtominen on herkkää ja romanttista vain nyyhkyleffojen vihkikaavoissa. Tosielämässä se on älytön työ, vastaan tulemista puolitiehen ja ylikin.
 

Elokuu: Äitipuolikin voi onnistua

Olemme lukeneet kirjaa uusperheen perustamisesta. Lohdullista huomata, että ongelmamme ovat samoja kuin kaikkien muidenkin. Joissakin asioissa otamme yhteen paljon voimakkaammin kuin kirjan esimerkkiperheet, toiset asiat ovat meille taas ällistyttävän helppoja.

On vaikea löytää kultaista keskitietä lasten kasvatuksen suhteen, kun yhteisiä lapsia ei ole eikä varmasti tule. On vaikea katsoa, kun oma lapsi pidättää turhaan kyyneliään toisen ankaruuden vuoksi. Yhtä vaikeaa on tulevalla puolisolla, kun vaadin hänen lapsiltaan samoja asioita kuin omiltani. Itsetunnon kannalta musertavaa on, kun omat kasvatusperiaatteet vedetään vessasta alas kerran toisensa jälkeen. Enkä minäkään osaa, minäkin muserran toista. 

Lapset ovat löytäneet toisensa uudestaan. He riitelevätkin kuin oikeat sisarukset! Minun lapseni puolustaa siskopuoltaan tämän
oikeaa sisarta vastaan. Kun puolisisarukset haluavat nukkua vierekkäin ja huoneesta kuuluu supatusta ja kikatusta pitkälle iltayöhön, meistä vanhemmista tuntuu älyttömän hyvältä.

Ihanaa tuulettaa ajatuksia muiden uusperheiden naisten kanssa – heidän, jotka ovat laillani sekä äitejä että äitipuolia. Omaa lastaan kohtaan on sallittua tuntea välillä suoranaista raivoa: kun vauva on valvottanut viikon putkeen, kun uhmaikäinen sottaa tussilla seinät ja nahkasohvan, kun kouluikäinen lyö sählymailalla läpi tv:n näytön tai murkku tulee ekan kerran kännissä kotiin. Mutta entä kun raivo kohdistuu lapseen, joka ei olekaan oma? Lapseen, johon on kasvattajan vastuuta mutta ei valtaa? Se raivo on kiellettyä.

Ei voi sanoa tyttökaverille, omalle äidille saati omalle miehelle, että minä inhoan tuota raivostuttavaa kakaraa. Äitipuolen kuuluu olla ihana ja mukava ja silti näkymätön. Äitipuoli ei saa nousta lapsen äitiä vastaan, vaikka biologisen äidin kasvatusperiaatteissa ei olisi päätä eikä häntää. Äitipuoli ei saa korottaa ääntään, ei saattaa lasta itkun partaalle.

Silloin on hyvä, kun lähellä on nainen, joka kokee samoja tunteita. Kun niistä puhuu, ne muuttuvat hyväksytyiksi ja laimenevat.

Miehen ystäväperhe tulee vierailulle. Jää sulaa nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua puhun jo vapautuneesti perheen äidin kanssa. Mieheni lapset käyttäytyvät huonosti, ja komennan heitä napakasti. Mieheni naurahtaa. Mietin hetken, mokasinko. Vaan mitä sanookaan perheen äiti? Tietämättään parhaat sanat, jotka saatoin kuulla: hän sanoo panneensa merkille, miten hyvässä ojennuksessa kaikki on nyt verrattuna tilanteeseen joskus ennen.

Mietin tilannetta vuotta aiemmin: Ihania lapsia mutta rajoitta kasvaneita. Aloin vaatia asioita. Ei ollut helppoa opettaa vanhinta pesemään käsiään vessakäynnin jälkeen tai vaatia nuorimmaista voitelemaan itse leipäänsä. Mutta onnistuin, mieheni tuella. Miehelle olen opettanut tiukkuutta, hän minulle armollisuutta.

Takana on helvetillisen vaikea vuosi, mutta kaikesta on selvitty. Minulla on ihana mies ja mahtava liuta lapsia. Tällä hetkellä luotan tulevaisuuteen täydellisesti.

Rakkauskikat pelastavat, kun tuntuu, että suhde jää kaiken muun jalkoihin.

Hyvästäkin parisuhteesta voi tulla huono, jos sen pitäminen korkealla tärkeysjärjestyksessä unohtuu. Joskus elämässä kuitenkin tulee kiirettä tai vaikea vaihe, ja suhde tipahtaa väkisinkin alemmas prioriteettilistalla.

Silloinkin voi tehdä edes ihan vähän, jotta suhde pelastuisi tai voisi paremmin!

Psykologi Eli Finkelin love hacksit eli rakkauskikat ovat tekniikoita, jotka onnistuvat vähällä vaivalla ja jopa ilman suhteen toisen osapuolen yhteistyötä. Hän on testannut niiden toimivuutta tutkiessaan tuhansia parisuhteita.

– Se vie vain muutaman minuutin kuukaudessa. Avioliitosta ei tule upeaa, mutta asiat paranevat selvästi, Finkel sanoo The New York Timesin jutussa, jossa esitellään myös muutama kokeilemisen arvoinen kikka.

Myönnettäköön, että nämä ”kikat” ovat helppoja ja nopeita, jos niitä vertaa vaikkapa pitkään putkeen pariterapiaistuntoja. Mutta ei omien ajatusmalliensa muuttaminen aina niin helppoa ole. Siinä kuitenkin auttaa, että alkaa kiinnittää huomiota omiin tekoihinsa sekä mietteisiinsä ja pohtii, mistä ne johtuvat. Rakkauskikat pakottavat miettimään näitä asioita.

1. Riidan tarkkailu ulkopuolelta

Eli Finkel seurasi avioparien elämää kahden vuoden ajan ja huomasi, että ensimmäisen vuoden aikana parien tyytyväisyys suhdettaan kohtaan väheni. Sen jälkeen osa pareista sai pienen tehtävän. Riitatilanteissa heitä kehotettiin kuvittelemaan itsensä riidan ulkopuoliseksi, neutraaliksi tarkkailijaksi, joka haluaa molemmille osapuolille vain hyvää. Mitä tämä henkilö ajattelisi parin välisestä erimielisyydestä? Löytäisikö hän siitä jotain positiivista?

Uudenlainen suhtautuminen riitoihin sai aikaan sen, että parien tyytyväisyys suhdettaan kohtaan säilyi. Niiden parien, joille ei annettu riitelyohjeistusta, tyytyväisyys laski edelleen.

”Se vie vain muutaman minuutin kuukaudessa.”

2. Parisuhteen kiitollisuuspäiväkirja 

Toisessa kokeessa parisuhteessa olevia neuvottiin kirjoittamaan kerran viikossa ylös, mitä heidän puolisonsa on tehnyt suhteen eteen. Toisen ryhmän henkilöitä pyydettiin kirjaamaan, mitä he itse ovat tehneet suhteensa hyväksi.

Omien hyvien tekojen huomioinen lisäsi sitoutuneisuutta hieman, mutta kumppanin panostuksen arvostaminen vahvisti sitoutumista huomattavasti. Arjessa ei välttämättä tule huomanneeksi asioita, joista on kumppanilleen kiitollinen, joten kerran viikossa on hyvä pysähtyä ja miettiä, mikä upea tyyppi vierellä onkaan!

3. Innostu vaikka väkisin

Olemme kirjoittaneet useaan otteeseen parisuhdetutkija John Gottmanista. Hänen mukaansa parhaiten pärjäävät ne, jotka suhtautuvat puolisonsa lähestymisyrityksiin myönteisesti. Ihan sama mitä kumppani sanoo, pitäisi osoittaa kuunnelleensa ja vielä vastatakin innostuneesti.

Ihan sama mitä kumppani sanoo, pitäisi osoittaa kuunnelleensa.

Myös Eli Finkel on samoilla linjoilla. Hänkin on huomannut, että positiiviset keskustelut lähentävät pariskuntia. Siksi hän neuvookin, että kun kumppani kertoo päivän onnistumisistaan, olisi parempi näyttää innostuksensa äänensävyn ja reaktioidensa avulla. Jaettu ilo on molempien ilo. Nosta siis katseesi kännykästä ja väännä hymy naamallesi vaikka väkisin – aito ilo yleensä seuraa perässä, kun edes vähän yrität.

4. Hyvät yöunet prioriteettilistan kärkeen

Tämä ei ole mikään varsinainen rakkauskikka, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan univaje nakertaa parisuhteita erittäin tehokkaasti. Mitä paremmin saa levättyä, sitä todennäköisemmin riitatilanteisiin osaa suhtautua lämmöllä ja kärsivällisyydellä.

Nukkuminen kannattaa siis ottaa tosissaan! Pelkän väsymyksestä valittamisen sijaan kannattaa järjestää arkensa niin, että uni on laadukasta ja sitä saa riittävästi. Voi vaikka päättää, että alkaa pitää kiinni järkevistä nukkumaanmenoajoista. Hyviä vinkkejä löydät esimerkiksi tästä jutustamme: ”Viisas ihminen arvottaa unen erittäin korkealle”

Onko mitään hienompaa kuin olla kaveri oman äitinsä kanssa? Listasimme syyt, miksi ystävyys oman äidin kanssa on parasta ikinä.

  1. Äiti pitää aina puolesi. Hän on tässä maailmassa se, johon voit kaikkein eniten luottaa. Vaikka tunnustaisit kaikki kauheimmat syntisi hänelle, hän ei hylkää sinua.
  2. Äiti syö ravintola-annoksesi loppuun. Kehtaisitko pyytää samaa kaveriltasi?
  3. Äiti uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Liian moni ystävä kiertelee ja kaartelee, eikä sano suoraan, jos jokin häiritsee. Äiti uskaltaa sanoa asiat niin kuin ne ovat.
  4. Äiti uskoo sinuun aina. Vaikket itsekään uskoisi itseesi.
  5. Voitte heittää miten hurttia huumoria tahansa. Huonoja vitsejä ei tarvitse häpeillä, sillä olette huumorintajultanne yhtä kieroutuneita.
  6. Tykkäätte samoista ruoista. Ei turhaa kinastelua siitä, mikä maistuu kenellekin. Olettehan syöneet samaa ruokaa yhdessä aikojen alusta asti.
  7. Äiti maksaa shoppailusi. Jos löydätte yhdessä ihanan paidan, on melkein itsestäänselvyys, että äiti tarjoutuu maksamaan sen.
  8. Äiti näkee heti, jos jokin on vialla. Äidille ei tarvitse selitellä, jos sinulla on huono päivä. Hän myös tietää, mitä tehdä, että päiväsi paranisi.
  9.  Äidin silmissä olet hienointa, mitä tässä maailmassa on. Vähempikin ihailu vetää nöyräksi.
  10. Äiti rakastaa sinua ehdoitta. Äidinrakkautta ei tarvitse ansaita. Se vain on.