Paha poika on mysteeri, joka on onneksi lakannut kiinnostamasta. Onko se merkki aikuistumisesta?

– Sä näytät siltä, ettet voi olla kauhean fiksu, kuului tuntemattoman miehen repliikki bileissä.

Rakastan väittelyä, joten aloin heti kuittailla takaisin – ja unohdin sen mukavan tyypin, jonka kanssa olin tovin jutellut.

Hävettää myöntää, että olin seitsemän pitkää kuukautta ihastunut ylimieliseen laukojaan, vaikka homma ei edes ikinä kunnolla alkanut.

Facebook-viestihistoriaa ja numeroa poistaessani kirosin, miten typerä olin ollut.

Pari hassua kertaa hän oli suloinen. Tuli vaikka kipeänä kanssani teatteriin, kun ei halunnut missata treffejä.

Mutta enimmäkseen vain odottelin turhaan viestejä. Kun hän kerran soitti jo kahden tunnin päästä takaisin, pidin sitä maailman romanttisimpana tekona, koska se oli niin poikkeuksellista.

Heräsin vasta siihen, kun tyyppi alkoi pokailla ystävääni nenäni edessä. Facebook-viestihistoriaa ja numeroa poistaessani kirosin, miten typerä olin ollut.

Häpeän käytöstäni, koska luulin olleeni itsevarma ihminen, joka kunnioitti itseään.

”Naiset rakastuvat renttuihin” on ärsyttävä, mutta noloa kyllä, tosi hokema.

Miksi ihmeessä ihastuin vuodesta toiseen kusipäihin? Tunnistan kaavan kaveriporukastani. ”Naiset rakastuvat renttuihin” on ärsyttävä, mutta noloa kyllä, tosi hokema.

Yksi syy on kuuluisa vaikeasti tavoiteltavuus. Ihminen tunnetusti haluaa sen, mitä ei voi saada.

Toisen kliseen mukaan paha poika on mysteeri, ja kiltti mies ei vain ole yhtä kiinnostava.

Voi myös olla, ettei renttuun ihastuva ole itsekään valmis sitoutumaan ja valitsee siksi tyypin, jonka kanssa ei ole pelkoa joutua perhepäivällisille tai Ikea-reissuille.

Jotkut taas fantasioivat hoitavansa hulttion kuntoon. Kaava näkyy usein päihderiippuvaisten kumppaneissa.

Minulle kriittinen ikä oli 25.

– Huomattavan paljon sain kulumaan aikaa miettimällä, onko Beverly Hillsissä ihanampi Jason Priestley vai Luke Perry. Useimmissa pohdinnoissa päädyin Lukeen – se oli sitä aikaa, kun pahan pojan imago vei aina voiton, eräs nainen kertoi, kun kokosimme juttuun 90-luvun ihanimpia tv-tähtiä.

Usein ”väärien tyyppien” charmi heikkenee, kun vuodet vierivät.

Minulle kriittinen ikä oli 25. Lakkasin ihastumasta vaikeasti tavoiteltaviin renttuihin ja vatvomasta heidän käyttäytymistään ystävilleni (joista monilla oli sama levy päällä).

Pian tapailin tyyppiä, joka halusi nähdä minua ja soitti, jos oli niin luvannut. Kohteli hyvin ja oli kiinnostunut.

Hän on vielä monen vuoden jälkeenkin hiton jännittävä tyyppi.

Kysely

Oletko ihastunut pahoihin poikiin?

Kyllä, ja sitä sattuu edelleen.
Kyllä, ja sitä sattuu edelleen.
38.8%
Kyllä, ja onneksi se vaihe on ohi.
Kyllä, ja onneksi se vaihe on ohi.
36.1%
En ikinä.
En ikinä.
25.0%
Ääniä yhteensä: 252
M32

Naiset rakastuvat renttuihin -väite on täysin totta

Miehenä tämä on aiheuttanut minulle todella paljon päänvaivaa oikeastaan aina. Olen luonnostani kiltti, mukava ja rauhallinen ja huomaan saavani naisten huomiota lähinnä silloin kun käyttäydyn töykeästi, itsekkäästi ja ylimielisesti. Minut on kuitenkin kasvatettu kunnioittamaan toisia ihmisiä ja huomioimaan muut ympärilläni ja oman luonteen vastaisesti toimiminen on usein henkisesti todella uuvuttavaa. Jostain syystä se resepti tuntuu kuitenkin toimivan huomattavasti paljon paremmin kuin omana...
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti