Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Järkevä aikuinen saapuu lapsuudenkotiinsa – ja pim! – muuttuu pikkuasioista raivoavaksi ipanaksi. Miksi niin moni taantuu vanhempiensa seurassa?

Taas se tapahtuu. Kinas­telen äitini kanssa, kun yhtäkkiä minulle tulee niin paha mieli, että kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet kihoavat silmiini. En ole yleensä itkuun tirahtelevaa­ sorttia, mutta jos minulla on erimielisyyksiä vanhempieni kanssa, alahuuleni alkaa väpättää helposti. Ihan kuin pikkutyttönä.

Mikä minua vaivaa?

Psykologi Marja Kokkonen ei pidä käytöstäni mitenkään kummallisena. Moni aikuinen taantuu vanhempiensa seurassa tai palatessaan lapsuuden­kotiinsa.

– Kun palaamme tuttuun paikkaan, loksahdamme helposti vanhoihin rooleihimme. Olemme kuitenkin viettäneet lapsuudenkodissamme 15–20 vuotta ja tottuneet toimimaan vuosikaudet tietyllä tavalla ja ajattelemaan vanhemmista vanhasta muistista kaikenlaista. Vaikka lapsuudenkotiin olisi ottanut etäisyyttä, jo pelkät tutut­ tuoksut ja tavarat riittävät laukaisemaan vanhat toiminta- ja ajattelu­tapamme, Marja Kokkonen sanoo.­

Eli minusta todellakin tulee lapsuudenkodissani jälleen pikkutyttö. Ja lapsethan parkuvat tämän tästä, koska heillä ei ole vielä muitakaan välineitä käsitellä avuttomuuttaan vanhemman edessä. Noloa!

Marja Kokkonen lohduttaa, etten ole ainoa. Hän tunnistaa ilmiön myös itsessään.

– Minustakin tulee helposti Marja 14 vee, kun palaan lapsuudenkotiini. Aikoinaan huomasin myös, että yli kuusikymppinen isäni muuttui pikkupojaksi kahdeksankymppisen äitinsä seurassa. Lapsen ja vanhemman suhteessa on aina valta asetelma, vaikka vanhempi olisi sata ja lapsi kahdeksankymmentä.

Kiukuttelevat kauhukakarat

Itkupillien lisäksi aikuisista, järkevistä ihmisistä kuoriutuu vanhempiensa seurassa usein myös mököttäviä teinejä tai kiukuttelevia kauhukakaroita. Vai miltä kuulostavat seuraavat esimerkit?

Eeva, 35: Vakavasti sairas äitini oli meillä vuosia sitten kylässä, ja hän oli tuonut lähikaupasta erilaisia pullia. Minulle hän oli ­varannut kermavaahdolla täytetyn pullan, jonka nähtyäni ajattelukykyni sumeni. ”Inhoan kermavaahtoa! Mikset tuonut korvapuustia”, marisin kuin pikkulapsi. Hetken päästä palauduin omaksi aikuiseksi itsekseni ja olin noloakin nolompi. Olin kiukutellut pullasta sairaalle ihmiselle, joka oli yrittänyt ilahduttaa minua. Äitini ei onneksi pahastunut kovasti.

Anu, 32: Käyn lähes päivittäin tanssimassa, salilla tai lenkillä, mutta kun olen kotona ja joku perheestäni pyytää minua mukaansa liikkumaan, panen kiukutteluvaihteen silmään, enkä suostu nousemaan sohvalta – ihan niin kuin lapsena. Olen miettinyt, että liikuntapakoiluni johtuu ehkä siitä, että lapsena vihasin kaikkea pakollista liikuntaa ja olisin usein ­halunnut leikkiä mieluummin sisällä. Lähtemisen pakko tympäisi eniten.

Moni odottaa vanhemmiltaan – useimmiten äidiltä – samanlaista pal­velua kuin vielä kotona asuessaan. Toiset taas heittäytyvät avuttomiksi, vaikka omissa kodeissaan olisivat varsin käteviä emäntiä. Niin käy usein esimerkiksi 37-vuotiaalle Kaisalle:

Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, mutta kun teen edellä mainittuja puuhia lapsuudenkodissani, olen viiden minuutin välein kyselemässä äidiltä perusasioita kuten tarvitaanko pullataikinaan hiivaa. Äiti myös häärii keittiössä koko ajan selkäni takana katselemassa. Lopulta hommasta ei tule kuin hermostunutta sähläystä ja lopputulokseksi saadaan palaneet tai muuten pieleen menneet ruuat.

35-vuotias Pikis palautuu 16-vuo­tiaaksi teiniksi heti, kun hän astuu sisään ovesta, josta aikoinaan lähti maailmalle. Hänen puolisonsakin on huomannut rouvan olevan koti-kotonaan ihan eri tyyppi:

– Vaatteet jäävät lattialle, lautaset pöytään, sohva kutsuu, nukuttaa pidempään, ruuanlaitto on muiden hommia, sanaa siivous en edes tunnista. Nenäkkäät kommentit ovat parasta hupiani, sohvalla voi tehdä kuperkeikkoja ja kaukosäädin on kallein aarteeni. Mutta jos tapaan vanhempiani jossain muualla tai puhun heidän kanssaan puhelimessa, osaan olla oma, aikuinen itseni, Pikis kuvailee itseään.

Marja Kokkosta esimerkit eivät yllätä.

– Olen kuullut monen sanovan, etteivät he käyttäydy yhtä lapsellisesti kenenkään muun kuin vanhempiensa kanssa.

Ikuiset holhoajat

Leena, 35: Olin työmatkalla vanhassa koti­kaupungissani ja yövyin vanhempieni luona. Tein lähtöä tärkeään tapaamiseen, kun äitini kysyi: "Osaatko nyt varmasti käyttäytyä siellä."

Mutta kyllä vikaa on myös vanhemmissa. Hekin solahtavat helposti kaikkitietävien äiskän ja iskän rooleihin, vaikka lapsi olisi lähtenyt maailmalle jo ­hyvän aikaa sitten. Usein etenkin äidit tahtovat jatkaa holhoamistaan, vaikka lapsella olisi jo omaakin jälkikasvua.

– Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, äitini soitteli minulle päivittäin vain kysyäkseen olenko saanut ruokaa ja onhan minulla varmasti sukkahousut housujen alla. Kun sain esikoiseni, hän alkoi soitella kysyäkseen onko lapsi saanut ruokaa ja onko hänellä varmasti tarpeeksi päällä ulkona, 34-vuo­tias Noora tuskailee.

Vanhemmat ovat lastensa tavoin vanhojen rooliensa vankeja, joten käytöstä voi olla vaikea muuttaa. Se on kuitenkin lapsesta usein ärsyttävää ja loukkaavaa, eivätkä vanhemmat aina näe sitä.

Ella, 30: Käyttäydyn vanhempieni kanssa kuin aikuinen ihminen ja odotan sitä myös heiltä. Heille tunnun kuitenkin edelleen olevan se pikkutyttö, jonka elämää,­ valintoja ja jopa fyysistä olemusta voi kommentoida vapaasti. Tekisivätkö he niin jollekin toiselle aikuiselle ihmiselle? Tuskinpa! Välillä heidän käytöksensä ärsyttää suunnattomasti.

Marja Kokkonen kertoo, että kun ­samantyyppisiä tilanteita on tullut vastaan vuosien varrella tarpeeksi monta, tutut ajatukset aktivoituvat itsestään. Lapsi ei enää edes malta kuunnella, mitä vanhemmalla on sanottavanaan, vaan mielessä käynnistyy kela: Taas se on aliarvioimassa mua! Taaskaan se ei kuunnellut! Hirveä kotka! Pidä tunkkis! En tule tänne enää ikinä! Ja riita on valmis.

21-vuotiasta Mayta ahdistaa pelkkä ajatus kotiin menemisestä:

Olen vasta lentänyt ­pesästä ja haluaisin oppia olemaan aikuinen. Lapsuudenkotiin mennessäni kuitenkin taannun, koska minun myös odotetaan tekevän niin. Vanhempieni mielestä minun ei kannata muuttaa toiselle paikkakunnalle, koska täällä minulla on apua lähellä, jos sitä tarvitsen. Miten voisin osoittaa olevani maalaisjärjellä ajatteleva aikuinen? Asun mie­heni kanssa, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, enkä myöhästele töistä. Olen esikoinen, joten porukoillani ei ole aiempaa kokemusta lapsen muutosta.

Niin ärsyttävää kuin holhoaminen onkin, siinä voi kuitenkin olla kyse myös välittämisestä – tai pikemminkin kyvyttömyydestä tuoda sitä esiin muutoin. Etenkin heti sotien jälkeen syntyneen sukupolven on tutkimustenkin mukaan helpompi osoittaa välittämistä ja huolenpitoa hössöttämällä kuin sanomalla suoraan, että välittää tai rakastaa.

– Mutta aina vanhempien holhoaminen ja huolehtiminen ei ole pyyteetöntä, vaan kyse voi olla vanhemman omista tarpeista. Hän voi olla yksinäinen, ja jatkuva lapsen asioihin puuttuminen on hätähuuto: huomaathan ja muistathan minutkin, Marja Kokkonen sanoo.

Taantuvat sisarukset

Jatta, 37: Olen sisareni kanssa normaalisti ihan hyvissä väleissä, mutta lapsuudenkodissamme suhteemme muuttuu sellaiseksi kuin se oli lapsena. Saamme sodan aikaiseksi typeristä pikkujutuista ja loukkaannumme toisillemme. Jouluna sanaharkkamme äityi niin pahaksi, että yritin heittää siskoani­ kirjalla, vaikka en ole ­yhtään väkivaltainen ihminen.

Myös aikuisten sisarusten välit taantuvat helposti etenkin silloin, kun palataan yhteiseen lapsuudenkotiin. Siellä lomaillaan yhtä aikaa usein juhlapyhinä, joihin kohdistuu jo valmiiksi paljon paineita. Ajatellaan, että kaiken pitäisi olla täydellistä, kun kerrankin ollaan kaikki koolla.

– Ihminen on vain siitä jännä otus, että kun hänelle sanoo "älä ajattele vaalean­punaista elefanttia", hän ei voi muuta ajatellakaan. Eli kun yrittää välttää riitaa ja solahtamasta vanhoihin käytösmalleihin, alkaa käyttäytyä juuri niin kuin ei pitäisi, Marja Kokkonen sanoo.

Mutta mikä neuvoksi, jos ­ha­luaa,­­­ ettei vierailu lapsuudenkodissa ole aina yhtä itkua ja hammastenkiristelyä?

Sen sijaan, että menettää malttinsa, Marja Kokkonen neuvoo ottamaan rauhallisen, uteliaan ja tarkkailevan asenteen sekä omaa että muiden perheenjäsenten käyttäytymistä kohtaan.

– Tilanne saattaa helpottaa, kun ­sanoo muille syyllistämättä, oletteko huomanneet, että meillä on tällainen kaava, jonka mukaan toimimme. Parhaassa tapauksessa voi saada aikaan ­hyvän keskustelun ja huomata, että ­monien käyttäytymismalliemme juuret ulottuvat edellisiin sukupolviin asti.

Nonna, 41: Aikuinen tyttäreni auttoi minua lakanoiden viikkaamisessa. Huomasin, että minulta lipsahti neuvoja ­vähän turhankin tarkasti. Tiedän kuitenkin, että hän osaa, olenhan itse hänet opettanut. Nauroimme asialle makeasti.

– Kun roolit tehdään näkyviksi, niitä voi muuttaa, Marja Kokkonen sanoo.

Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!

Empatiakirjailija Sami Kedon mukaan myötätunto toisia kohtaan on myös asennekysymys.

Mikä tekee meistä empaattisia?

Maailma on täynnä tarinoita ihmisistä, joilla ei ole mitään – mutta jotka ovat aina valmiita antamaan sitä vähästäänkin muille. Tarinan toisella laidalla ovat rikkaat ja etuoikeutetut. Heillä olisi, millä auttaa, mutta myötätunto puuttuu.

Ihan niin yksinkertainen maailma ei ole, mutta empatiasta tietokirjan kirjoittanut Sami Keto kertoo, että kyky empatiaan tosiaan saattaa heiketä, kun ihminen rikastuu tai nousee yhteiskunnan hierarkiassa korkeammalle. 

– Tämä on havaittu todella monessa yhteydessä, Keto sanoo.

Yksi syy rikkauden ja empatian käänteiseen riippuvuuteen on se, että reiluus on Kedon mukaan useimmille ihmisille hyvin tärkeää. Jos siis ihminen on epäreilun korkeassa asemassa, hänen täytyy jotenkin pystyä perustelemaan ja oikeuttamaan eriarvoinen asema itselleen. 

– Jotta pystytään tasaamaan tilanne, alempana olevien arvoa pitää vähän laskea ja ajatella, että minä ansaitsen etuoikeuteni ja muut tekevät jotakin väärin.

Eriarvoisuus vaikuttaa empatiaan

Empatian määrä liittyy myös yhteenkuuluvuuden ja keskinäisriippuvuuden kokemuksiin. Ne, joilla on paljon rahallista tai sosiaalista pääomaa, ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan ja samastuvat toisiin vähemmän, mikä selittää heikompaa empatiakykyä. 

– Eliitti kokee yhteenkuuluvuutta omassa piirissään, vähävaraiset laajemmin, Keto tiivistää. 

Hän kertoo, että yhteiskunnan eriarvoistumisen on kuitenkin havaittu johtavan siihen, että myös hierarkiassa alimpina olevat kokevat entistä vähemmän yhteenkuuluvuutta ylempänä olevia kohtaan. Eriarvoisuus siis heikentää ihmisten empatiakykyä ylipäätään.


Empatiaa voi suunnata

Sami Kedon mukaan empatia on oleellinen osa ihmisyyttä, ja olemme kaikki enemmän tai vähemmän empaattisia. Se kuitenkin vaihtelee, mihin suuntaamme empatiamme. Empatian kokemista ohjaavat yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuriset kertomukset.   

Osa meistä kokee myötätuntoa kedon kukkasiakin kohtaan, osa suhtautuu empaattisesti ainoastaan omaan lähipiiriinsä. 

”Usein empatia on tilannekohtaista.”

Esimerkiksi rasistisessa mellakassa vihaa huutava ihminen voi olla hyvinkin empaattinen, tosin suppeaa piiriä kohtaan. Myös voimakkaat negatiiviset tunteet nimittäin tarttuvat empaattiseen ihmiseen ja voivat viedä mukanaan.

– Usein empatia on tilannekohtaista. Totumme toimimaan toisissa tilanteissa empaattisesti ja toisissa epäempaattisesti. Se on myös asennekysymys; päättääkö, että tämä on sellainen tilanne, jossa ollaan empaattisia, Keto kertoo.

Piiri, jota kohtaan ihminen tuntee empatiaa, voi Kedon mukaan kutistua esimerkiksi tilanteessa, jossa ihmisen asema yhteisössä on epävarma tai jossa ihmisryhmien välillä on kilpailuasetelma.

Huomattavia empatiapuutteita on Kedon mukaan yleensä vain narsisteilla ja psykopaateilla. He pystyvät lukemaan kanssaihmisiään, mutta eivät jakamaan heidän tunteitaan – myötätunto puuttuu.