Myös sosiaalinen media lisää etenkin parikymppisten paineita. "Siellä pitäisi olla niin kovin ihmeellinen", sanoo psykologi Antti Kauppi. Kuva: Shutterstock
Myös sosiaalinen media lisää etenkin parikymppisten paineita. "Siellä pitäisi olla niin kovin ihmeellinen", sanoo psykologi Antti Kauppi. Kuva: Shutterstock

Mikä vanhenemisessa ahdistaa? Naiset parikymppisestä viisikymppiseen kertovat ikäkriiseistään. Psykologin mukaan ahdistus johtuu odotuksista.

Kaikki vanhenevat. Koko ajan. Jo nyt olet pari sekuntia vanhempi kuin äsken.

Ahdistaako?

Milloin alkaa se vaihe elämässä, kun synttärit alkavatkin kuumottaa?

– Elämä on luopumista terveydestä ja nuoruudesta, psykologi Antti Kauppi sanoo.

Kuulostaa vähän lannistavalta.

Parikymppisenä on pahin kriisi

Elämä käyntiin ja nousukiitoon äkkiä! Ainakaan ei saa epäonnistua, eikä myöskään olla vähemmän, mitä voisi olla.

23-vuotias nainen kertoo, miksi ikä ahdistaa:

”Aikaisemmin riitti se, että opiskeli yliopistossa. Ei ollut painetta oikein muusta, eikä kiirettä mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että kohta minulla pitäisi olla jo aika paljon saavutettuna: tutkinto ulos ja töitä. Tämä ahdistaa ja saa minut pohtimaan paljon omia valintoja: Miten tämä vaikuttaa, jos teen tällaisen ratkaisun? Miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni? Onko tämä parisuhde se, jossa haluan olla lopun elämää? Haluanko tehdä tämän ihmisen kanssa lapset? Nyt tavoitteista on tullut paljon konkreettisempia”

Nuoruutta ihannoidaan ja sen ajatellaan olevan huoletonta aikaa, jolloin voi vielä etsiä itseään. Miten parikymppisellä voi olla siis ikäkriisi? Psykologi Antti Kaupin mukaan se on silloin itseasiassa pahimmillaan.

– Parikymppisellä on hemmetin kovat paineet, joita yhteiskuntamme luo. Silloin on todella kovaa peliä, miten siihen asettuu ja miten muut näkevät sinut. Ajatellaan, että pitäisi olla jo valmis aikuinen.

”Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan.”

Tekemisiä ja tavoitteita ohjaa tällöin paljolti se, mitä ajattelee muiden ajattelevan. Eikä sitä välttämättä edes itse tiedosta. Huoli muiden odotuksista vähenee kuitenkin Kaupin mukaan iän myötä.

– Vielä parikymppisenä tavoitteita ohjaa usein tietty idylli, miltä kodin ja parisuhteen tulisi näyttää.

”Suurin ikäkriisi oli 20-25-vuotiaana. Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan. Sain ne kaikki, mutta myös turhaa stressiä. Nyt harmittaa, että suoritin tuon silloin elämääni, jolloin olisi ollut mahdollisuus rentoiluunkin. Mutta ei hätää. Nyt minulla ei ole mihinkään enää kiire. Olen oppinut virheistäni ja elän terveys ja tyytyväisyys ensin -periaatteella.” Nainen, 37.

Kolmekymppisenä ei pahemmin helpotu

Erityisesti työelämä aiheuttaa kolmekymppisissä stressiä. Todellisuus ei usein vastaakaan niitä odotuksia, joita opiskellessa oli. Kuva työpaikasta on saattanut olla liian ruusuinen.

– Burnoutin takia vastaanotolleni hakeutuu eniten juuri kolmekymppisiä vakitöissä olevia, Kauppi kertoo.

”Tuntui siltä, että hitto - minustahan ei tullut mitään.”

Kolmekymppisellä on vielä parikymppisen tavoin samantyylisiä paineita siitä, "millainen pitäisi olla". Samalla nuoruudesta irrottautuminen voi ahdistaa.

Nainen kuvailee ikäkriisiään, joka iski 28-vuotiaana:

”Silloin sain ensimmäistä kertaa elämässäni terveysongelmia ja opinnot olivat kriisissä. Lukion lopettamisesta alkoi olla kymmenen vuotta ja tuntui siltä, että hitto – minustahan ei tullut mitään.”

Tuollainen kumppani, tällainen auto ja sellainen asunto. Kolmekymppinen ei ole useinkaan päässyt vielä irti ajatuksesta, millainen pitäisi olla. Jos fantasiat ja sunnitelmat eivät toteudukaan, syntyy ahdistusta. Kaupin mukaan liian tarkkoja sunnitelmia elämälle ei kannatakaan tehdä.

– Tekee elämässään sitten mitä tahansa, niin on tärkeää luoda vaihtoehtoisia skenaarioita. Päämääriin on monta tietä.

Nelikymppinen tietää vähän enemmän

Neljäkymppisenä paineet olla jotain mahtavaa, ovat usein vähentyneet. 

– Tällöin ihmisellä ei ole ehkä enää niin suurta tarvetta vakuuttaa muita ihmisiä. Silloin myös tekee sellaisia asioita, joita itse haluaa tehdä, Kauppi sanoo.

Kuoleman miettiminen ja elämän rajallisuuden tajuaminen voi kuitenkin astua tilalle. Tällöin ihminen voi myös miettiä omia valintojaan ja sitä, onko saavuttanut elämässään niitä asioita, joita on itsellensä parikymppisenä asettanut.

”Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas.”

”AIkaisemmat ikäkriisit ovat liittyneet työ- ja parisuhdeasioihin, mutta nyt järkyttää elämän rajallisuus. Olen lyhytikäisestä suvusta ja nyt olen todennäköisesti lähempänä kuolemaani kuin syntymääni. Tässäkö tämä elämä sitten on? Viimeinen vuosikymmen meni hujauksessa ja tahti taitaa vain kiihtyä. Ajatus itsestä vanhuksena ei ole enää kovin kaukainen. Jos siis saan elää vanhukseksi.” Nainen, 40.

”Olen mieleltäni tosi nuori, mutta kuluneen vuoden aikana on tullut kaikenlaista terveyskremppaa. Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas melkein liikuntakyvyttömäksi. Hajottaa todella paljon, että pitää terveysasioista valittaa. Ihan kuin olisin joku mummo.” Nainen, 43.

Viisikymppisenä alkaa hyväksyä

Kaupin mukaan neljänkympin jälkeen ihminen alkaa helposti kangistua omiin kaavoihinsa. Ihmisen mielipidettä ja näkemyksiä asioista, voi olla enää vaikea muuttaa.

– Viisikymppinen ei ole missään nimessä vielä vanhus, aloittaa Kauppi.

– Silloin pitäisi kuitenkin löytää henkistä vireyttä siihen, että löytää uutta merkityksellistä tekemistä. Tällöin ei kyynisty.

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee.”

Iän karttuminen ei viisikymppisissä useinkaan enää aiheuta stressiä.

– Vanhenemisen alkaa hyväksyä, kertoo Kauppi.

55-vuotias nainen kertoo iän karttumisesta:

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee, eikä kuulokaan ole kuin aiemmin. Puhumattakaan aamujäykistä nivelistä. Meno hidastuu ja muisti pätkii. Kaikki näyttävät itseä nuoremmilta ja käsityöt kiinnostavat enemmän kuin ukkokulta tai shoppailu. Ahdistusta en kuitenkaan koe. Kaikesta huolimatta olen sovussa itseni kanssa – toisin kuin silloin nuorempana.”

Teininä moni asia on vähän vaikeaa – ja varsinkin noloa!

Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Juuri tuossa iässä kulmat kurtistuvat ja silmät muljahtelevat keskimääräistä herkemmin. Ja hyvin usein näiden eleiden kohteina ovat omat vanhemmat, joita hävetään.

Silmien pyörittely omille vanhemmille ei ole kuitenkaan merkki epäkypsyydestä. Psykologi Lisa Damour on kertonut The New York Timesissa, että kyseessä on normaali kehitysvaihe, jolla pyritään ilmaisemaan itsenäisyyttä. Myös psykologi Heli Heiskanen on todennut Ylellä saman.

– Teinin on tarkoituskin itsenäistyä ja erottautua vanhemmista, ja se korostaa vanhempien kritisointia. Kun halutaan olla kavereiden silmissä mahdollisimman cooleja ja hyväksyttyjä, niin kaikki poikkeava on hävettävää, Heiskanen on kertonut sivustolle.

”Supernoloa, kun äitini kyseli kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu.”

Pyysimme kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä muistelemaan, mikä heitä hävetti teini-ikäisinä. Näin he kertoivat:

1. Nolot jutut

”Äidilläni on mutkaton asenne erilaisiin ruumiintoimintoihin. Teininä oli supernoloa, kun hän kyseli iloisesti kaverini kuullen, ovatko minulta tamponit loppu. Hän oli juuri lähdössä kauppaan ja teki ostoslistaa.” Suski, 36

”Kaikkein nolointa oli, kun olimme koko perhe ensimmäistä kertaa Lontoossa lomalla. Olin itse tuolloin 13-vuotias. Kiersimme kaupunkia turistibussilla. Piccadilly Circuksen kohdalla isä kysyi oppaalta isoon ääneen, miten tuonne sirkukseen voi ostaa lippuja.” Jonna, 41

”Isä pärähti aina paikalle kertomaan todella luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia vitsejään.”

”Kokoonnuimme teineinä tyttöporukalla usein meille kotiin, minun huoneeseeni, Manhattan-sipsikulhon ympärille. Aina jossain kohtaa isäni pärähti huoneeseen kutsumatta ja alkoi kertoa luokattomia – ja pahimmillaan pikkutuhmia – vitsejään. Ystävieni mielestä isä juttuineen oli tosi hauska. Itse muistan ajatelleeni, miten hullu ja nolo hän on. Muistelemme tyttöjen kanssa näitä kertoja edelleen. Isäni kertoo yhä vitsejään. Nykyään joku jutuista saattaa jopa naurattaa.” Reetta, 37

2. Halaaminen

”Isäni halusi aina halata joka aamu koulun pihalla. Ja siis vielä lukioiässä. Oli jotenkin kauhean noloa teinin mielestä. Nyt jälkikäteen se on aika suloista.” Johanna, 42

”Isä halusi tehdä poikakavereille selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan.”

3. Puhuttelut

”Isäni piti puhutteluja poikakavereille keittiön pöydän ääressä. Halusi tehdä selväksi, miten hänen tyttäriään kohdellaan. Itse istuin omassa huoneessa korvat punaisina ja halusin kadota maan päältä.” Jaana, 42

4. Samassa paikassa näyttäytyminen

”Jossain vaiheessa teini-ikää häpesin erityisesti mutsia niin paljon, etten voinut mennä hänen kanssaan samaa matkaa bussilla kaupungille, jos joku tuttu olisi vaikka nähnyt. Vanhempien läsnäolo erinäisissä tilanteissa sai aina pelkäämään, että nyt ne kaikki uudet tuttavuudet tajuaa, että olen ihan lapsi ja kiusallinen tyyppi. Jotain huijarisyndroomaan liittyvää siinä todennäköisesti oli.” Emilia, 25

”Tuli olo, että olen kuin joku lemmikki, jota esitellään.”

”Vaikka vanhemmissani ei aina ollut mitään sinänsä noloa, heidän kanssaan näyttäytyminen esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa nolotti. Nolous siis ikään kuin aktivoitui ja muuttui tarttuvaksi julkisilla paikoilla. Minulla on nuoret vanhemmat, jotka yleensä osasivat käyttäytyä. Isovanhemmilla, jotka hekin tosin ovat suhteellisen nuoret, sen sijaan oli välillä vaikeuksia. Pahinta oli, kun menimme ekaa kertaa isovanhempien kanssa Mäkkäriin ja he vaativat henkilökunnalta aterimia. Koulun coolit tyypit olivat tietysti paikalla, mikä oli aivan hirveää. Viivi, 26

”Äidilläni oli tapana jäädä suustaan kiinni kaupungilla joka toisen vastaantulijan kanssa. Eniten niissä tilanteissa hävetti se, että äiti aina esitteli minut kaikille tuttavuuksilleen 'meidän nuorimmaisena'. Tuli sellainen olo, että olen joku lemmikki, jota esitellään ihmisille, ja he sitten katsovat siinä, että miten olen kasvanut ja miten söpö olen. Niin noloa! Nykyään on maailman ihaninta, kun äiti esittelee minua tutuilleen – ymmärrän, että hän on minusta kertoessaan yleensä ennen kaikkea kauhean ylpeä.” Helmi, 25

”Joskus opettaisäni nukahti koetta valvoessaan.”

5. Ikä

”Hävetti, kun vanhempani olivat niin vanhoja, luokkakaverin mummo oli nuorempi kuin äitini. Lisäksi hävetti, kun isäni ei jättänyt minua autolla säällisen välimatkan päähän, vaan kurvasi koulun pihaan. Toki minulla oli erityisen paljon hävettävää siksi, koska vanhempani kyläkoulun opettajina kaikkine omituisuuksineen olivat päivästä toiseen kavereiden tarkkailtavina. Joskus isä nukahti koetta valvoessaan.” Ärrä, 41

”Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin.”

6. Olemus / vaatteet ja alastomuus

”Minua hävetti se, että vanhempani eivät olleet yhtään ”cooleja”. He ovat ihan sellaisia tavallisia tyyppejä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden juuret ovat maaseudulla. Tykkäävät hiihtää, käydä mökillä ja katsoa lauantai-iltana telkkaria. Itse olisin halunnut olla tietenkin äärimmäisen cool kaupunkilainen. Olisin halunnut matkustella, mutta me menimme aina mökille. Kerran kävimme Kanarialla – sekin tuntui nololta ja kliseiseltä, vaikka matka olikin ihan todella hauska.” Linda, 24

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita.”

”Isäni patsasteli kotona alasti suihkun jälkeen, vaikka olisi ollut kavereita kylässä. Kyllä hävetti.” Ärrä, 41

”Vanhempani pukeutuivat nolosti. Olisin kovasti halunnut, että he olisivat tyylikkäitä ja trendikkäitä, mutta sellaisia tavallisia pulliaisia he vain aina olivat. Kaikista nolointa oli, kun isä hankki nahkarotsin. Se oli meganolo.” Elina, 25

7. Oudot tavat

”Isäni on fanaattinen penkkiurheilija, jolle mieluisia lajeja ovat erityisesti hiihto ja mäkihyppy. Teininä en voinut kutsua kavereita kylään olympialaisten tai muiden urheilukisojen aikaan, koska isä kannusti suomalaisia niin kovaan ääneen, että talo tärisi. Supernoloa. Vieläkin välttelen vanhempieni kotia suurten urheilujuhlien aikaan.” Mari, 40

”Mielestäni oli noloa, että junalla työmatkaa tekevä äitini käveli töistä lähtiessään aseman laiturilla mahdollisimman pitkälle, jotta pystyi hyppäämään junan ekaan vaunuun välttääkseen siten kävelyä määränpäässä. Nykyään teen itse samoin.” Viivi, 26

 

Kysely

Häpesitkö sinä vanhempiasi teininä?

Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukana asuvan rakkaan kanssa on helppoa. Aina se ei ole hyvä asia. 

Olen ollut etäsuhteessa kerrallaan vain alle vuoden, enkä enempää olisi jaksanutkaan. Ikävä raastoi, mutta ehkä vielä enemmän raastoivat puhelinsoitot. Luuriin tarttuessani toivoin suhdetta vahvistavaa lepertelyä ja henkevää keskustelua, mutta aika usein sain parin sanan vastauksia, molemminpuolista turhautumista ja lopulta riidan. 

Ystäväni elää pitkässä suhteessa, johon on aikojen saatossa mahtunut monta monituista etäpätkää. Nykyinen etäelo jatkuu todennäköisesti useita vuosia, mutta kumpikaan suhteen osapuoli ei vaikuta turhautuneelta tilanteeseen. Niinpä kysyin hiljattain, mikä toimivan etäsuhteen salaisuus oikein on. 

– Me ei oikeastaan soitella, ystävä sanoi. 

Pariskunta pitää silti usein yhteyttä viestein ja tapaa, kun se on mahdollista. Soitot vain ovat karsiutuneet vuosien varrella pois pahaa mieltä aiheuttavina. 

Keskittymiskyky ei riitä

Whatsapp-viestien luulisi välittävän sanatonta viestintää vielä huonommin kuin puhelujen, mutta jostakin syystä juuri puhelut näyttävät nostavan turhautumislukemat helpoiten taivaisiin.

Ehkä syy on katteettomissa odotuksissa, joita itsekin vaalin etäsuhdeaikanani. Henkevä puhelinkeskustelu tekee tutkitusti etäsuhteessa elävistä läheisempiä kuin arkensa jakavista, mutta toisaalta kunnollinen juttelu vaatii keskittymistä, joka on älypuhelinaikana vähissä – erityisesti, jos takana on pitkä työpäivä tai puhelu sattuu tilanteeseen, jossa olisi muutakin tekemistä. 

”Puhelu tulee usein huonolla hetkellä.”

Vastarakastunut ehkä antautuu mielellään tuntien puheluihin päivittäin muista kiireistään välittämättä, mutta vuosikymmenen yhteiselon jälkeen viestit tuntuvat helpommalta ja huomaavaisemmalta kommunikaatiovälineeltä. Varsinkin, jos rakastavaiset asuvat eri aikavyöhykkeillä tai tekevät eri tavalla rytmitettyä työpäivää, puhelu tulee usein huonolla hetkellä.

Skypeä vai nykyajan kirjeitä?

Osa etäsuhteessa elävistä pareista on ratkaissut keskeyttämis- ja keskittymisongelmat puhumalla puhelunsa Skypessä niin, että yhteys on auki mutta mitään erityistä ei välttämättä tehdä tai sanota. Näin voidaan simuloida yhdessä asumista, johon kuuluu samassa tilassa oleskelu ilman kummempaa yhteistä tekemistä.

Osa taas keskittyy viestittelyyn. Kuten rakkauskirjeen ennen vanhaan, myös viestin voi kirjoittaa silloin, kun sattuu olemaan puuhaan sopivassa mielentilassa. Kirjeisiin verrattuna viesteissä on se hyvä – tai no, tilanteesta riippuen myös huono – puoli, että ne saapuvat perille välittömästi. Jotta viestittely säilyy mukavana yhteydenpidon muotona, täytyy parin löytää yhteinen linja siihen, kuinka nopeasti ja millä tavoin viesteihin reagoidaan. 

Vuosia etäsuhteessa ollut yhdysvaltalainen psykologi Roni Beth Tower kehottaa etäsuhteessa olevia sopimaan säännöistä, mutta myös välttämään puheluihin ja viesteihin perustuvaa sekoilua. Vaikka yhteisiä vuosia olisi takana paljonkin, muuhun kuin kasvokkaiseen viestintään liittyy iso väärinymmärrysten riski.