Miitta Sorvali antoi äidilleen anteeksi vuosien vihanpidon jälkeen.
Miitta Sorvali antoi äidilleen anteeksi vuosien vihanpidon jälkeen.

Suhde omaan äitiin oli näyttelijä Miitta Sorvalille pitkään vaikea. Anteeksi hän alkoi antaa vasta, kun äiti sairastui.

Syksy on näyttelijä Miitta Sorvalille, 53, erityinen. Televisiossa pyörivät Miitan tähdittämät Röyhkeä diplomaatti- ja Juniorin mummola -sarjat, ja pian ruudussa alkaa myös oma huumoriohjelma Miitta-täti. Silti tärkein on eräs 70-senttinen makkarainen, pian kahdeksan kuukautta täyttävä Eedit-tyttö. Miitan ja hänen miehensä Karin, 57, ensimmäinen lapsenlapsi ja Siljan, 29, esikoinen.

– En yleensä ajattele elämääni vaiheittain, mutta nyt tuntuu, että jotain olennaisen kivaa on tapahtunut. Moni ystäväni on hehkuttanut isovanhemmuutta, ja huomaan joka sanan pitäneen paikkansa. Olemme Karin kanssa aivan onnessamme.

Perhe on aina ollut Miitalle tärkeä, vaikka suhde omaan äitiin oli pitkään vaikea.

– Opin rakastamaan äitiäni vasta nelikymppisenä, mutta nyt olen onnellinen, että vuosien ajoittainen vihanpito ehti vielä kääntyä kiintymykseksi. On paljon helpompi hengittää, kun ei tarvitse enää kantaa kaunaa.

Isän tyttö

”Olin lapsena isän tyttö. Synnyin itärajan tuntumassa Kiteellä, jossa isä toimi kirkkoherrana. Seitsenlapsisen siskoskatraan nuorimpana pääsin usein isän kanssa niin kylän häihin kuin hautajaisiinkin. Olin ihan samannäköinen kuin isä ja ehkä siksikin isän lemppari. Hän näki minussa itsensä.

Suhde äitiin oli etäisempi. Äiti lähti Helsinkiin opiskelemaan, kun olin kolmevuotias. Tarkoitus ei varmasti ollut hylätä, mutta lapsesta tuntui hirveältä jäädä ilman äitiä. Eihän pieni lapsi tajua, miten paljon toinen todellisuudessa on poissa, kun yksikin päivä tuntuu valtavan pitkältä. Kärsin kestokaipuusta ja ikävöin syliin.

Vielä aikuisenakin pidin äidin kanssa välillä vihaa. En voinut antaa anteeksi vaan vatvoin menneitä vuositolkulla. Tiesin, ettei se ollut kovin kypsää eikä hedelmällistä, ja halusin todella eroon kitkeristä ajatuksistani. En vain saanut pakotettua itseäni yli mielipahasta.

Jossain vaiheessa olin äidille jopa avoimen vihainen enkä halunnut edes tavata häntä. Luulen, että se vaihe piti vain elää. Puhuin itseäni painavista asioista ystävilleni yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes joku huomautti, että olin miettinyt näitä juttuja kyllä aika kauan.

Viha vaihtui rakkaudeksi

Ratkaisevinta oli äidin sairastuminen Alzheimerin tautiin. Silloin jokin minussa sanoi, että nyt on kohtuutonta enää kantaa kaunaa. On aika lopettaa syyllistäminen, vanhan ihmisen elämä on tarpeeksi kovaa muutenkin.

Äidin sairastuttua tajusin, että pilaisin jatkuvalla katkeruudella vain oman elämäni ja saisin loputtoman huonon omantunnon. Kannattiko minun odottaa ensimmäistä askelta ihmiseltä, joka ei siihen selvästi kyennyt? Enkö voinut itse kasvaa niin aikuiseksi, että osaisin antaa sydämestäni anteeksi, vaikkei toinen sitä pyytäisikään?

Anteeksi antaminen pyytämättä oli tärkeä oivallus. Totta kai siihen liittyi myös se, että ymmärsin tulevani itsekin vanhaksi. Toivoisin, että omat lapseni suhtautuisivat minuun silloin myötätunnolla virheistäni huolimatta eivätkä hylkäisi, kun olen heikoimmillani.

Silti en jotenkin osaa ajatella, että lopullinen anteeksianto olisi enää ollut omaa ansiotani. Suuremmat voimat olivat liikkeellä. Ne auttoivat minua viimein päästämään irti ja menemään eteenpäin.

Nyt äiti on 91-vuotias ja asuu hoitokodissa Helsingin Käpylässä. Isä kuoli 12 vuotta sitten. Äidinkin Alzheimer on jo pitkällä, mutta hän tietää vielä, kuka on. Alzheimer aiheuttaa usein aggressiivisuutta, mutta äidistä on tullut pikemminkin hellempi. Filosofinen, omissa oloissaan viihtyvä järki-ihminen on muuttunut sydämelliseksi halailijaksi.

Tiedän, että hoitokoti on äidin parhaaksi. Arki ei enää hoidu ilman ammattiapua. Piipahdan äidin luona aina kun voin ja olen kiitollinen, että äidissä on ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta edelleen paljon tuttua. Moni on joutunut luopumaan vanhemmistaan paljon aiemmin.

Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!

Empatiakirjailija Sami Kedon mukaan myötätunto toisia kohtaan on myös asennekysymys.

Mikä tekee meistä empaattisia?

Maailma on täynnä tarinoita ihmisistä, joilla ei ole mitään – mutta jotka ovat aina valmiita antamaan sitä vähästäänkin muille. Tarinan toisella laidalla ovat rikkaat ja etuoikeutetut. Heillä olisi, millä auttaa, mutta myötätunto puuttuu.

Ihan niin yksinkertainen maailma ei ole, mutta empatiasta tietokirjan kirjoittanut Sami Keto kertoo, että kyky empatiaan tosiaan saattaa heiketä, kun ihminen rikastuu tai nousee yhteiskunnan hierarkiassa korkeammalle. 

– Tämä on havaittu todella monessa yhteydessä, Keto sanoo.

Yksi syy rikkauden ja empatian käänteiseen riippuvuuteen on se, että reiluus on Kedon mukaan useimmille ihmisille hyvin tärkeää. Jos siis ihminen on epäreilun korkeassa asemassa, hänen täytyy jotenkin pystyä perustelemaan ja oikeuttamaan eriarvoinen asema itselleen. 

– Jotta pystytään tasaamaan tilanne, alempana olevien arvoa pitää vähän laskea ja ajatella, että minä ansaitsen etuoikeuteni ja muut tekevät jotakin väärin.

Eriarvoisuus vaikuttaa empatiaan

Empatian määrä liittyy myös yhteenkuuluvuuden ja keskinäisriippuvuuden kokemuksiin. Ne, joilla on paljon rahallista tai sosiaalista pääomaa, ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan ja samastuvat toisiin vähemmän, mikä selittää heikompaa empatiakykyä. 

– Eliitti kokee yhteenkuuluvuutta omassa piirissään, vähävaraiset laajemmin, Keto tiivistää. 

Hän kertoo, että yhteiskunnan eriarvoistumisen on kuitenkin havaittu johtavan siihen, että myös hierarkiassa alimpina olevat kokevat entistä vähemmän yhteenkuuluvuutta ylempänä olevia kohtaan. Eriarvoisuus siis heikentää ihmisten empatiakykyä ylipäätään.


Empatiaa voi suunnata

Sami Kedon mukaan empatia on oleellinen osa ihmisyyttä, ja olemme kaikki enemmän tai vähemmän empaattisia. Se kuitenkin vaihtelee, mihin suuntaamme empatiamme. Empatian kokemista ohjaavat yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuriset kertomukset.   

Osa meistä kokee myötätuntoa kedon kukkasiakin kohtaan, osa suhtautuu empaattisesti ainoastaan omaan lähipiiriinsä. 

”Usein empatia on tilannekohtaista.”

Esimerkiksi rasistisessa mellakassa vihaa huutava ihminen voi olla hyvinkin empaattinen, tosin suppeaa piiriä kohtaan. Myös voimakkaat negatiiviset tunteet nimittäin tarttuvat empaattiseen ihmiseen ja voivat viedä mukanaan.

– Usein empatia on tilannekohtaista. Totumme toimimaan toisissa tilanteissa empaattisesti ja toisissa epäempaattisesti. Se on myös asennekysymys; päättääkö, että tämä on sellainen tilanne, jossa ollaan empaattisia, Keto kertoo.

Piiri, jota kohtaan ihminen tuntee empatiaa, voi Kedon mukaan kutistua esimerkiksi tilanteessa, jossa ihmisen asema yhteisössä on epävarma tai jossa ihmisryhmien välillä on kilpailuasetelma.

Huomattavia empatiapuutteita on Kedon mukaan yleensä vain narsisteilla ja psykopaateilla. He pystyvät lukemaan kanssaihmisiään, mutta eivät jakamaan heidän tunteitaan – myötätunto puuttuu.