Kuka tarvitsee maksullisia treffejä - eikö seuran pitäisi olla ilmaista? Kuvitus: Elina Kallio.
Kuka tarvitsee maksullisia treffejä - eikö seuran pitäisi olla ilmaista? Kuvitus: Elina Kallio.

Maksaisitko sinä 150 euroa siitä, että saisit viettää kaksi tuntia tuntemattoman miehen kanssa? Toimittaja testasi seuralaispalvelun.

Ihmiskauppaa! Se sana tulee ensimmäiseksi mieleen, kun kuulen toukokuussa uudesta helsinkiläisfirmasta. Klikkaudun Seuralainen.fi -nettisivulle, jossa on katalogimaisia valokuvia auringonlaskusta ja pariskunnasta hiukkarannalla.

”Unohda deittipalstat, vuokraa mies! Ostettu miesseuralainen omistautuu naiselle.”

Liikeidea on simppeli: nainen voi rahalla ostaa itselleen seuralaisen. Firman palveluksessa on parisenkymmentä aikuista suomalaismiestä, jotka ovat valmiit tekemään, mitä asiakas haluaa: kuljettamaan kesämökille, esittämään sukujuhlissa poikaystävää tai vaikka viettämään kahdenkeskeisen illallisen naisen kotona. Vain seksiä palvelu ei välitä, mikä olisikin laitonta.

Suurin osa kandidaateista edustaa keski-ikäistä monitaituria, joilla on amerikkalaishenkisen itseluottamuksen lisäksi hanskassa espanjan alkeet, sukellus ja edustustilaisuudet suurlähetystöissä.

Kuka ihme tällaista tarvitsee?  Itse maksan mielelläni miehestä, jos saan vastineeksi remonttiapua tai akupunktiota, mutta miksi kukaan maksaisi pelkästä oleilusta tai ajankulusta? Eikö ihmisseura ole tähän asti ollut ilmaista?

Nettisivu taitaa arvata epäilykseni, koska vastaukseksi se listaa monenlaisia syitä miehenostoon. Stressaavat sukulaisvisiitit: vakiintumiskysymysten keskelle voisi kerrankin viedä komean maksullisen poikaystävän. Tansseissa olisi etua, jos mukana olisi oma kavaljeeri, joka ei tanssisi kertaakaan muiden kanssa.

Täytyypä vähän vakoilla. Kuuntelen netistä, kun Radio Helsingin Maria Veitola haastattelee firman vetäjää Arja Toolaa. Hän saa liikeidean kuulostamaan loogiselta, palvelulta muiden joukossa.

Toola kertoo laittaneensa työvoimatoimistoon ilmoituksen avoimista työpaikoista ja saaneensa yli sata hakemusta. Kriteerit olivat tiukat ja ne on nähtävillä verkossakin: seuralaisen on oltava itsevarma mutta ei itsepäinen, terve, kohtelias ja rehellinen. Lista on pitkä, mutta olennaisinta siinä on lause: ihailet aidosti naisia.

Mies merelle  

En kerro ammattiani, mutta esittäydyn Toolalle puhelimessa muuten rehellisesti. Kerron takeltelevalla äänellä olevani kolmekymppinen nainen, ja palanneeni ulkomailla vietetyn talven jälkeen Suomeen. Nyt kaipaan lempiharrastustani melomista.

– Merelle ei pitäisi mennä yksin ja kaverit ovat kiireisiä. Löytyisikö teiltä minulle pariksi tunniksi melontaseuraa, kysyn Toolalta.

Hän kuulostaa ystävälliseltä.

– Kaipaatko ammattilaista vai kokemattomampaa?

Vakuutan, että perussporttinen melontaa harrastanut mies kelpaa. Toola tarkentaa vielä, minkä pituisen kaverin haluaisin, entä onko hiustenväritoiveita.

Kun en osaa heti vastata, Toola kertoo, että tanssipartnerin valinnassa nämä ovat olleet asiakkaille tärkeitä seikkoja. Annan lopulta Toolan itse valita sopivamman.

– Tiedän sinulle tosi hyvän urheilullisen ja seurallisen kaverin!

Saan seuralaiseni numeron, enkä voi olla tarkistamatta sen omistajaa tiedustelusta: pelihalli Megazone.

Mielikuvat lähtevät laukkaamaan, mutta yritän hengitellä lungisti. Minähän maksan tästä, eli minun ei tarvitse hermoilla, teenkö seuralaiseen vaikutuksen. Ostan melomisseuraa, en muuta.

Seison Hietaniemen uimakioskin kulmalla, kuten puhelimessa sovimme. Pälyilen vaivihkaa ympärilleni. Ei kai se ole tuo plösö kaljamaha? Entäs tuo, japanilaisen näköinen timmi zenmestari, olisipa, toivon! En kehdannut aiemmin myöntää, mutta kyllä seuralaisen ulkomuodolla on väliä.

Jaska löytyy kulman toiselta puolelta. Hän on selvästi minua nuorempi, ehkä 25-vuotias. Valkoiset caprishortsit, urheilusandaalit ja t-paita. Kaveri on ilmeisesti keväällä värjännyt vaalean tukkansa tummaksi, nyt se näyttää leijuvan juurikasvun varassa sentti päälaen päällä. No, melomaanhan tässä ollaan menossa, hymisen itselleni ja alan höpötellä kuin olisimme vanhat kamut.

Jaska kertoo meloneensa joessa, järvessä ja meressä, vanha tekijä siis. Vajalla valkkaamme sopivat yksikkökajakit ja täytyn innosta. Tätä olen kaivannut koko talven!

Sujahdamme pitkiin paatteihimme ja lähden satamasta. Jaska seuraa perässä. Lasken päässäni hintoja: kolme varttia on jo mennyt, minne tunnissa ja vartissa vielä ehtii?

– Sopiiko, että kierretään Seurasaari, kysäisen.

– Sopii, kuuluu reipas vastaus takaani.

Kun hetken päästä vilkaisen taakseni, kylmetyn. Kajakin valkoinen pohja loistaa taivasta kohti. Jaskaa ei näy missään.

Merikajakkini ei käänny hetkessä, sählään ja kauhon, mutta en pääse lähemmäksi. Jaskaa ei näy, kajakki pysyy väärinpäin. Näen vain hätäisiä melanvetoja pinnan alla. Mitä jos seuralaiseni kuolee keikalla, panikoin. Lopulta Jaskan pää pompahtaa pintaan.

– Sandaali lipsahti polkimen taakse ja sitä reuhtoessa tasapaino petti, mies selostaa kymmenasteisesta merestä.

Onneksi emme ole kaukana rannasta. Jaska ui maalle, minä otan hänen kajakkinsa kärjen kainaloon ja yritän hinata sen takaisin laiturille. Huolestumisen jälkeen alkaa vähän ärsyttää: en minä tällaista tilannut!

Jaska seisoo laiturilla kuin uitettu koira ja yrittää hymyillä. Ehdotan, että lopetamme tähän. Kallista lystiä, mutta en millään raaski pakottaa poikaa takaisin paattiin, enkä taida edes uskaltaa lähteä moisen kaatuilijan kanssa pidemmälle. Ja jos tarkkoja ollaan, Jaskan piti varmistaa minun turvallisuuteni, en itsekään ole mikään pelastuskouluttaja.

Jaska on sinnikäs ja vetoaa saavansa trauman, jos lopetamme näin. Entisenä hevostyttönä tiedän, että putoamisen jälkeen on noustava satulaan, ja suostun.

Ehdotan, että kierrämme tyynen merenlahdelman, jossa ranta on koko ajan lähellä.

– Kyllä sä voit mennä lujempaakin, Jaska ehdottaa, kun löpöttelen melkein nollavauhtia hänen varovaisten vetojensa vieressä. Yritän jutella ankean tunnelman piristämiseksi. Jaska kertoo olleensa tähän asti kolmella seuralaiskeikalla.

– Kyllä mua aina jännittää, kun ei yhtään tiedä millainen nainen on vastassa.

Jotkut Jaskan kollegat on kuulemma palkattu tekemään asiakkaan entinen kumppani mustasukkaiseksi.

Näen ulkoilutiellä pariskuntia kädet toistensa ympärillä ja yhtäkkiä minulle tulee jotenkin tyhjä olo.

Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!

Empatiakirjailija Sami Kedon mukaan myötätunto toisia kohtaan on myös asennekysymys.

Mikä tekee meistä empaattisia?

Maailma on täynnä tarinoita ihmisistä, joilla ei ole mitään – mutta jotka ovat aina valmiita antamaan sitä vähästäänkin muille. Tarinan toisella laidalla ovat rikkaat ja etuoikeutetut. Heillä olisi, millä auttaa, mutta myötätunto puuttuu.

Ihan niin yksinkertainen maailma ei ole, mutta empatiasta tietokirjan kirjoittanut Sami Keto kertoo, että kyky empatiaan tosiaan saattaa heiketä, kun ihminen rikastuu tai nousee yhteiskunnan hierarkiassa korkeammalle. 

– Tämä on havaittu todella monessa yhteydessä, Keto sanoo.

Yksi syy rikkauden ja empatian käänteiseen riippuvuuteen on se, että reiluus on Kedon mukaan useimmille ihmisille hyvin tärkeää. Jos siis ihminen on epäreilun korkeassa asemassa, hänen täytyy jotenkin pystyä perustelemaan ja oikeuttamaan eriarvoinen asema itselleen. 

– Jotta pystytään tasaamaan tilanne, alempana olevien arvoa pitää vähän laskea ja ajatella, että minä ansaitsen etuoikeuteni ja muut tekevät jotakin väärin.

Eriarvoisuus vaikuttaa empatiaan

Empatian määrä liittyy myös yhteenkuuluvuuden ja keskinäisriippuvuuden kokemuksiin. Ne, joilla on paljon rahallista tai sosiaalista pääomaa, ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan ja samastuvat toisiin vähemmän, mikä selittää heikompaa empatiakykyä. 

– Eliitti kokee yhteenkuuluvuutta omassa piirissään, vähävaraiset laajemmin, Keto tiivistää. 

Hän kertoo, että yhteiskunnan eriarvoistumisen on kuitenkin havaittu johtavan siihen, että myös hierarkiassa alimpina olevat kokevat entistä vähemmän yhteenkuuluvuutta ylempänä olevia kohtaan. Eriarvoisuus siis heikentää ihmisten empatiakykyä ylipäätään.


Empatiaa voi suunnata

Sami Kedon mukaan empatia on oleellinen osa ihmisyyttä, ja olemme kaikki enemmän tai vähemmän empaattisia. Se kuitenkin vaihtelee, mihin suuntaamme empatiamme. Empatian kokemista ohjaavat yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuriset kertomukset.   

Osa meistä kokee myötätuntoa kedon kukkasiakin kohtaan, osa suhtautuu empaattisesti ainoastaan omaan lähipiiriinsä. 

”Usein empatia on tilannekohtaista.”

Esimerkiksi rasistisessa mellakassa vihaa huutava ihminen voi olla hyvinkin empaattinen, tosin suppeaa piiriä kohtaan. Myös voimakkaat negatiiviset tunteet nimittäin tarttuvat empaattiseen ihmiseen ja voivat viedä mukanaan.

– Usein empatia on tilannekohtaista. Totumme toimimaan toisissa tilanteissa empaattisesti ja toisissa epäempaattisesti. Se on myös asennekysymys; päättääkö, että tämä on sellainen tilanne, jossa ollaan empaattisia, Keto kertoo.

Piiri, jota kohtaan ihminen tuntee empatiaa, voi Kedon mukaan kutistua esimerkiksi tilanteessa, jossa ihmisen asema yhteisössä on epävarma tai jossa ihmisryhmien välillä on kilpailuasetelma.

Huomattavia empatiapuutteita on Kedon mukaan yleensä vain narsisteilla ja psykopaateilla. He pystyvät lukemaan kanssaihmisiään, mutta eivät jakamaan heidän tunteitaan – myötätunto puuttuu.