Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

Lapsettomuus on kriisi, joka voi rikkoa parisuhteen ja vuosien ystävyyden. Mikä on se liima, joka piti Nooran ja Markun yhdessä ja säilytti Marian ja Annen ystävyyden?

”Olisimme voineet päätyä myös erillemme”

Noora Friman, 36, ja Markku Korhonen, 38. Aloittivat lapsettomuushoidot 2011. Nooran endometrioosin takia heidät siirrettiin pian koeputkihedelmöityshoitoon. Vuoden kuluttua hoidot lopetettiin. Ovat odottaneet adoptiolasta Etelä-Afrikasta neljä vuotta.

Noora: ”Kun lapsettomuushoidot olivat pahimmillaan, muut sanoivat, että nauttikaa nyt kahdenkeskisestä ajasta. No, olemme saaneet nauttia. Viettäneet pitkiä, hitaita viikonloppuaamuja, käyneet taidenäyttelyissä ja viinimatkalla Champagnen maakunnassa.

Se on välillä aika tylsää. Pitää suunnitella tekemistä, nähdä vaivaa. Sohvalla makaamista, sitä on tehty.

Endometrioosini takia lapsettomuushoidoissa ei viivytelty. Ensimmäisen kerran jälkeen jäin kotiin toipumaan, kun Markku lähti töihin. Vietin monta tuntia kylpyhuoneen lattialla oksentamassa.

En osannut aavistaa, miten kokonaisvaltaista hoitojen rankkuus on. Koko hoitovuosi oli käpristymistä oman navan ympärille. Markun rooli oli lähinnä tulla istumaan paikalle.

Jos lapsettomuuden syy olisi ollut selittämätön, se olisi ehkä ollut enemmän yhteinen juttu. Nyt keskityttiin vahvasti minun sairauteeni. Tuntui, että Markku oli statisti. Olemassa, mutta taustalla.

Kun viimeinen hoito tehtiin, en tuntenut missään vaiheessa, että se onnistuu. Makasin sairaalasängyssä ja sanoin Markulle, että tämä on nyt viimeinen kerta.


Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


Mukaan peiton alle

Vaikeinta oli vuosi hoitojen jälkeen. Hoidoissa jotain tapahtui, sen jälkeen elämä oli vain suremista.

Päätimme heti, että adoptio on meidän juttumme, mutta käsittelin silti biologisen lapsen menetyksen. Surin varmaan sitäkin, miten rankkaa oli ollut.

Välillä menin peiton alle piiloon kaikkea. Markku tuli etsimään, että taasko se on siellä. Hän kysyi, mitä teen, ja liittyi joskus seuraan.

Markku on perusluonteeltaan nauravaisempi ja katsoi heti enemmän eteenpäin. Hänellä oli voimia kehittää mukavaakin tekemistä. Hän vei kahvilaan, taidenäyttelyihin ja viikoksi Kap Verdelle.

Minua ei haitannut, ettei Markku surrut niin kuin minä. En ollut kateellinen, että hänellä oli helpompaa. Ensin en vain ymmärtänyt, että se oli todella niin. Kun Markun isä kuoli, näin, että hän käsitteli senkin samalla tavalla. Se on hänen tapansa.

Olen joutunut ymmärtämään, ettei suuri sureminen ole ainoa tapa selvitä elämästä.

”Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin.”

Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin. Suru vetää niin itsekkääksi, ja on vaikea ymmärtää muita.

Hetkittäin tietenkin ärsytti. Markku oli viikot töissä Helsingissä, ja olin fyysisestikin paljon yksin. Joskus hän tuli perjantaina kotiin ja käveli suoraan työhuoneeseen. Minä itkin sohvalla. Toivoin, että Markku olisi lukenut ajatuksia, tajunnut oloni helpommin.

Riidatkin ratkaisevat

Olisimme voineet päätyä myös erillemme. Itkemisestä ja ahdistuksesta oli tullut niin normaalia.

Mutta olemme osanneet puhua niin, että toinen ymmärtää. Markku on sanonut ääneen, ettei syytä minua, vaikka fyysisesti vika on minussa. Hän on nähnyt adoption jatkumona kaikelle, jaksanut sanoa, että lapsi on tulossa. Ottanut vastaan ne lohduttomimmat itkut.

Yhteen ottaminenkin on ollut yksi selviytymiskeino. Riidassa tulee sanottua asioita, joita ei muuten sanoisi ääneen.

On myös se raaka puoli, ettei meille tule lasta, jos emme yhdessä hoida tätä hommaa. Sekin on ihan hyvä motivaatio.”


”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

 

Markku: ”Ensimmäisellä koeputkihedelmöityskerralla ajattelin, että tämä on läpihuutojuttu. Otin kuvia ja lähettelin niitä kavereille. Hoidon jälkeen kävimme kakkukahveilla. Sitten emme enää käyneet.

Usko loppui nopeasti, kun realiteetit tulivat vastaan. Kun homma ei ollutkaan kerralla selvä, tajusin, että ei tästä välttämättä tule mitään.

Sairaala oli ainoa ympäristö, jossa jotain saattoi tapahtua. Nooraa tuntui sattuvan, ja olin aika avuton. Oli pakko vain istuskella, pitää kädestä ja katsoa kelloa.

On hoidoissa miehen roolikin, mutta aika lyhyt. Kun sairaala oli remontissa, satsi piti laittaa purkkiin siivouskomerossa. Ympärillä oli kumikäsineitä ja nurkassa pulpetti. Sen sisällä oli pornolehtiä ja päällä vessapaperirulla. Kun tulin ulos, astuin suoraan aulaan, joka oli täynnä ihmisiä samalla asialla. Kaikki miehet katsoivat muualle.

Viimeisellä kerralla koko homma tuntui turhalta ja nöyryyttävältä. Kuppi kourassa kävellessä olin helpottunut, että se oli ohi. Olisin ollut valmis kävelemään samalla vauhdilla adoptiojonoon.

Murheita vai turhautumista?

Oli hetkiä, joina en tajunnut Nooran oloa. En osannut ottaa Nooran kipuja vakavasti. Niitä ei voinut tuntea itse, mutta samalla kuuroutui myös aiheesta puhumiselle. Sen keskellä oli vaikeaa erottaa henkisiä särkyjä fyysisistä.

Olin alkanut pitää surua normaalina, tottunut, että Noora nyt vain on tuollainen. Kun hän meni peiton alle, ajattelin, että siinä on huumoriakin mukana. Ajattelin myös, että kivut herkistävät mieltä ja vähintään puolet murheista on pelkkää turhautumista särkyihin ja vastoinkäymisiin. Oppikirja-aviomies olisi pystynyt ymmärtämään, että vaurio on erilainen.

”Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin.”

Reilu puoli vuotta hoitojen lopettamisen jälkeen sisko tai siskon mies kysyi, mites se teidän lapsettomuushomma. Sanoin, että se on ollut ok jo pitkään. Adoptioprosessi on alkanut ja homma kunnossa. Kun sanoin sen Nooralle, hän pillastui. Ei noin voi sanoa!

Minulle se ei ollut mikään heitto. Niin oikeasti ajattelin.

Kahden minuutin pikakäsittely

Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin. Asian käsittelyyn meni kaksi minuuttia: No niin, ei tästä tule mitään, se on sitten tämä adoptio. Kenia tai Etelä-Afrikka, that’s it.

Olin aistivinani, että Noora turhautui suhtautumiseeni. Mutta turhauduin minäkin. Miksi tätä vielä jauhetaan?

En ole koskaan syyttänyt Nooraa tai ajatellut, että on hänen vikansa, että olen kohta 40 enkä vieläkään faija. Meissä on se periaatteellinen ero, että Noora käy lapsettomuustukiryhmässä, minä en ole missään vaiheessa ajatellut olevani lapseton. Ajattelen, että on vain erilaisia keinoja samaan lopputulokseen: normaali reitti, hoitoreitti ja adoptio. Jos niitä alkaisi arvottaa, ei varmaan kannattaisi adoptoida.”


Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


”Äänetönkin läsnäolo auttoi”

Maria Kuosa, 39, ja hänen ystävänsä Anne Lintunen, 38. Marialla on PCO-oireyhtymä ja endometrioosi. Hän yritti lasta seitsemän vuoden ajan hormonihoitojen avulla. Lapsettomuushoitojen aikana päättyi kaksi parisuhdetta. Nykyinen mies ei halua enää lisää lapsia. Marian ja Annen sydänystävyys kesti, vaikka Anne sai lapsen ja Maria ei.

Maria: ”Kun sielunsiskoni Anne kertoi, että hänellä on vauvakuume, ensireaktioni oli, että voi hyvä ihme. Miksi sinä jotain lapsia haluat?

Sittenhän se iski minullekin. Pakkomielle, järjetön. Aloin nähdä asunnossamme ihanan kikkarapäisen pojan.

Olen aina halunnut perheen, en vain lasta. Ensimmäisessä suhteessa tuli ero kesken hoitojen. Seuraavassa miehellä oli jo lapsi, ja tuntui, ettei hän ollut satasella mukana.

Ensimmäinen keskenmenoni tuli Kanarialla. Espanja pauhasi sairaalan televisiossa, muut istuivat mahat pystyssä vieressä. Lääkäri sanoi, että ei täällä mitään ole. Tunsin järjetöntä alkukantaista kipua. Kouristavaa tyhjyyden tunnetta.

Menin hirveään masennuksen suohon, mutta Anne ymmärsi. Äänetönkin läsnäolo auttoi.

”Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä.”

Annen kanssa ei koskaan ollut vaikea olla, vaikka hänellä on lapsi. Anne puhui raastavasta koliikista, minä siitä, ettei ollut raastavaa koliikkia. Anne rumpsutti vaunuja kynnyksen yli, kun lapsi huusi naama punaisena. Sain siitä voimaa. Ainakaan minulla ei ole tuollaista.

Sain yhteensä neljä alkuraskauden keskenmenoa. Välillä makasin sängyssä monta päivää enkä nähnyt valoa missään.

Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä. Aloimme erkaantua silloisen puolisoni kanssa. En syytä siitä häntä. Oli raskaita asioita, ja itse olin tosi raskas. Ihan raivohullu välillä, eläin.

Miehellä oli lapsi, ihana tyttö. En osannut olla kateellinen, mutta välillä oli sellaista vihaa. Miksi sinulla on se lapsi siinä? On teidän perhe, mikä minä tässä olen?

Sitten päästin ilmoille ajatuksen, että jos lähtisin Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Anne kannusti. Sanoi, että juu juu, tietenkin sinä lähdet, kerätään rahat Facebookissa.

Ei ikinä vääriä sanoja

Kun tulin pois, silmissä oli taas eloa. Vollotin miehelle, että haluan erota. Hän sanoi, että niin justiin.

Piti alkaa prosessoida, ettei minusta välttämättä koskaan tule äitiä. Mietin, että on se perkele, että en tällaisessa elämän normaalissa asiassa onnistu.

Asuimme vielä yhteisessä kodissa, kun mies sanoi, että hänpä tästä lähtee nettideiteille. Kun mies kertoi, että uusi tyttöystävä on raskaana, mietin, että ei hyvää päivää. Kaikista maailman ihmisistä piti sellainen ottaa.

Siitäkin oli vain päästävä yli. Puhumalla ja möyskyämällä. Annelle jaksoin aukoa asioita. Kaikille ei aina jaksa. Tiesin, että Annelle voin sanoa juuri niin kuin asia on. Hänelle en koskaan sano vääriä sanoja.

”Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.”

Surusta jäi ärtymys

Nykyisellä miehelläni on kolme lasta. Joskus hän sanoi, että jos minä haluan lapsen, hän lähtee vielä mukaan. Tutkimuksissa selvisi, että hormonitoimintani alkaa olla heikoilla kantimilla. Tuli sellainen olo, että nyt se aika on mennyt.

Anne on elänyt lapsettomuuteni kaikkein lähimpänä. Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.

Ei lapsettomuus ikinä päästä lähde, mutta enää en tunne suurta surua. Ehkä sellaista ärtymystä. Että no, siinä se kymmenen vuotta nyt oli.”


Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”
Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”

 

Anne: ”Jaksoin pitkään uskoa, että Mariasta tulee äiti. Yritin luoda toivoa sanomalla, että ehkä nyt tapahtuu se ihme.

Marian keho tunsi aina heti, kun hän oli raskaana. Kerran kun raskaus oli ihan alussa, menimme käymään edesmenneen mieheni haudalla. Sanoin Marialle, että nyt sytytämme toivon kynttilän. Kun käännyimme ympäri, liekki sammui. Niin se sammui siellä sisälläkin.

Tunsin avuttomuutta. Oli hirveää, kun ei voinut muuta kuin levittää kätensä.

Olemme molemmat ainoita lapsia, ja Maria on minulle kuin sisko. Tapasimme 3-vuotiaina kerhossa, mutta löysimme toisemme kunnolla teinivuosien jälkeen. Olemme nähneet viimeksi toissa jouluna, mutta puhumme päivittäin puhelimessa.

Joka kerta, kun Maria sai huonoja uutisia, itkin. Ja kun jokin meni hyvin, itkin ja toivoin. Kuvittelin jo sen, kun pääsen hänen lapsensa kummiksi. Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.

”Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.”

Alkuvaiheessa ostin lapselle salaa kirjankin. Päätin, etten anna sitä ennen kuin ollaan varmoilla vesillä. Se jäi kaappiin.

Lapseni ristiäisissä sylikummi ei ollut paikalla. Maria oli saanut juuri ensimmäisen keskenmenon. Hän olisi halunnut tulla, mutta minä sanoin, että herranjumala, et tule. Pidin itse lasta sylissä.

Mariasta oli ihana nähdä minun lastani, mutta aina siinä oli se ristiriita. Kerran kun lapsi oli pieni ja Maria meillä, lähdimme yhdessä vaunulenkille. Maria oli ihan hormoneista sekaisin. Naama kukki ja hiukset rasvoittuivat. Kysyin, haluaako hän työntää vaunuja. Hän halusi. Työnsi ja itki. En voinut muuta kuin itkeä vieressä.

Olin turhautunut Marian puolesta, mutta en tuntenut syyllisyyttä siitä, että minulla on lapsi ja hänellä ei. Annoin tilaa. Sanoin, että en voi tietää, miten pahalta sinusta tuntuu, mutta voin kuvitella.

Minulle ei tarvinnut selitellä, enkä vähätellyt Marian kokemusta. Toisaalta Maria näki minun äitiyteni ja sen, ettei vanhempana oleminenkaan ole helppoa.

Maria on selvinnyt lapsettomuudesta katkeroitumatta. Hän on nähnyt paljon sairautta, eroja, uusperheen haasteita, sen, millaista arki voi olla. Se on avannut silmiä.

Vaikka lapsen saisi, se ei takaa, että parisuhde kestää. Monet perheet hajoavat siihen, mikä on toisille pakkomielle.”

Mistä on kyse?

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi Odotus-kirjaansa lapsettomia naisia viiden vuoden ajan. Kirjan tekstit on kirjoittanut Anna Pihlajaniemi.

Raisa: ”Lapsettomat kohtaavat usein vähättelyä. Mitä lapseton oikein suree, kun hänellä ei ole lasta koskaan ollutkaan? Voi olla vaikea ymmärtää, miten konkreettisesti lapsi on ajatuksissa ja toiveissa.

Kun ryhdyin kuvaamaan, minulla oli yksi lapsi. Kesken kuvausten aloin odottaa toista. Se oli itselleni kova paikka. Vaadin pääsyä kuvattavien elämään, kun olin raskaana. Tunsin syyllisyyttä ja epäilin oikeuttani kuvata.

Opin, että syyllistyminen ei ole oikea suhtautumistapa. Antaa lapsettoman itse päättää, mihin hän jaksaa tulla.”

Lopettakaa ruikutus

Lapsettomuus on aina myös ihmissuhdekriisi – pariskunta ja ystävykset kertovat, miten siitä voi selvitä

En ymmärrä tuota! Jos oikeasti haluaa lapsen niin miksi se pitää olla biologinen? Mielestäni aika itsekâstä! Maailma on täynnä orpoja jotka tarvitsevat rakastavat vanhemmat! Uskon vahvasti että lasta voi oppia rakastamaan vaikkei se olisi omista geeneistä! Hyvinä esimerkkeinä ovat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen! Ihailtavia ihmisiä!
Lue kommentti

Moni mies on lähisuhdeväkivallan uhri, mutta kokemukset hiljennetään vähättelyllä. Tuomasta käskettiin lopettamaan ”ruikuttaminen”.

– Oikeuslaitos on aina ollut vaimoni puolella, kun oikeudessa on ruodittu yhteisten lasten huoltajuutta tai suhteessa tapahtunutta väkivaltaa. Viranomaisiin ei ole ollut luottamista, jos sana on sanaa vastaan.

Näin kertoo eräs nimettömänä pysyttelevä mies Miessakit-järjestön tiloissa Helsingin keskustassa. Hän on lähisuhdeväkivallan uhri, joka kertoo kohdanneensa viranomaisten vähättelyä miesten kokemaa väkivaltaa kohtaan. 

Miessakit on miesten hyvinvointia tukeva järjestö. Sen Väkivaltaa kokeneet miehet -hanke tarjoaa apua miehille, jotka ovat kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotona tai kadulla. Tähän mennessä hanke on auttanut Suomessa jopa 200 miestä, joille väkivallan vähättely on arkipäivää.

Nais- ja miesuhritutkimusten mukaan naiset ja miehet kokevat lähes yhtä usein väkivaltaa parisuhteessaan. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan naisista 17 ja miehistä 16 prosenttia on kokenut fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua jossain vaiheessa nykyistä parisuhdettaan.

”Kun yritin puhua ongelmista, se oli ruikuttamista”

Myös helsinkiläinen Tuomas, 58, turvautui kokemustensa vuoksi Miessakit-järjestöön. Hän kertoo Me Naisille eläneensä parikymmentä vuotta avioliitossa, jossa hän koki jatkuvaa henkistä väkivaltaa. Tuomas ei esiinny jutussa omalla nimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Ongelmat nousivat hiljalleen esiin: jatkuva syyllistäminen ja demonisointi oli osa arkea. Kumppani löysi sanomisen aihetta kaikesta, mitä Tuomas teki. Pienistä asioista tuli isoja reaktioita ja rajuja riitoja.

– Puhuin aina väärällä äänensävyllä. Ja kun yritin puhua näistä ongelmista vaimolle, se oli ruikuttamista tai minäkeskeistä, Tuomas kertoo.

Miessakien mukaan väkivalta voi ilmetä joko suoraan fyysisesti kehoon kohdistuvana tai sanallisesti tapahtuvana mitätöintinä tai alistamista.

”Jos tilanne olisi ollut päinvastoin, se olisi ollut täysi katastrofi.”

Tuomas ajatteli pitkään, että kaikki tämä kuuluu normaaliin käyttäytymiseen ja parisuhteeseen. Hänellä kesti kauan ymmärtää, ettei suhde ei ole sellainen kuin pitäisi.

Kerran vaimo kävi myös käsiksi. Anteeksipyyntöä Tuomas ei koskaan saanut, vaan lisää alistamista ja vähättelyä.

– Jos tilanne olisi ollut päinvastoin, se olisi ollut täysi katastrofi. Suhdeväkivalta on molemminpuolista, se vain esiintyy eri tavoin, hän sanoo.

Naisten ja miesten kokemassa lähisuhdeväkivallassa on eroja. Miessakit-järjestön koordinaattori Jussi Pekkola kertoo, että naisten kokema väkivalta johtaa selvästi useammin naisen kuolemaan. Miehille on yleisempää tulla lyödyksi kotona.


”Skarppaa”

Kulttuuriimme on syöpynyt ajatus, että väkivalta kohdistuu ainoastaan naisiin. Esimerkiksi Googlen kuvahaussa hakusana domestic violence (perheväkivalta) tuottaa tulokseksi lähes yksinomaan kuvia pahoinpidellyistä naisista.

Tämän vuoksi miesten kokemaan väkivaltaan liittyy suurta häpeää. Apua ei uskalleta saada tai pyytää, koska kulttuurissamme miestä ei ole totuttu mieltämään uhrina.

Tuomas sai eron jälkeen apua terapiasta ja Miessakeilta. Hän kokee, että miesten ei ole helppo tuoda tämänkaltaisia asioita esiin. Hän on aiemmin itse tukeutunut vääriin ihmisiin – sellaisiin, jotka ojentavat ja käskevät skarpata. Jotkut miehet eivät edes jaksa kuunnella tämmöisiä ongelmia.

”Ainoa vaihtoehto on lähteä pois.”

– Pitää olla tarkka, kenelle avautuu. Siinä on mennyt myös arvokkaita ihmissuhteita rikki, kun ystävä on reagoinut vähättelemällä.

Tuomaksella kesti pitkään päästä eroon suhteesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Hänellä on vahva viesti miehille, jotka kärvistelevät väkivaltaisissa suhteissa.

– Väkivaltaiset suhteet eivät korjaannu mihinkään, joten ainoa vaihtoehto on lähteä pois.

Koetko parisuhteessasi henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Täältä saat apua:

Yleinen hätänumero 112.

Nettiturvakoti: myös chat-mahdollisuus.

Ensi- ja turvakotien liitto: päivystävät turvakodit.

Miessakit: päivystyspuhelin p. 044 751 1340 on avoinna ma-­ke kello 9­-12. Muina aikoina voit jättää viestin vastaajaan, niin sinuun otetaan yhteyttä. Sähköposti: vakivaltaa.kokeneet.miehet(at)miessakit.fi

Naisten linja: p. 0800 02400, maksuton tukinumero ma-pe 16-20, la-su 12-16

Rikosuhripäivystys: auttava puhelin p. 116 006 suomeksi ma–ti klo 13–21 ja ke–pe klo 17–21 sekä ruotsiksi keskiviikkoisin klo 13–17. Myös chat.

Lisäksi mm:

  • Kuntien sosiaalipäivystykset (kiireelliset asiat myös virka-ajan ulkopuolella)
  • Terveyskeskukset
  • Äitiys- ja lastenneuvolat
  • Työterveyshuolto
  • Mielenterveystoimistot
  • Perheneuvolat
  • A-klinikat
  • Sosiaalitoimistot
  • Seurakunnat
  • Oikeusaputoimistot

Lähde: Väestöliitto.

Miksi yhteiset arvot ovat niin tärkeitä, ja mitä erilaisille arvoille on tehtävissä? Pariterapeutti vastaa.

Viikon puhutuin julkkisuutinen on ollut Sara Siepin ja Roope Salmisen ero. Sara Sieppi kirjoitti eron taustoista blogissaan seuraavasti:

– Tällaisen elämänmuutoksen myötä olo on tietysti haikea ja surullinen, mutta muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Kun arvot eivät kohtaa, on parisuhdetta mahdotonta ylläpitää.

Jokainen on tietysti oman suhteensa paras asiantuntija, mutta onko arvojen erilaisuus aina kuolintuomio suhteelle? Ja miten arvot käytännössä näkyvät parisuhteen arjessa?

– Kun arvot ovat tiedossa, niistä voidaan keskustella. Toivoa siis on, sanoo psykologi ja pari- sekä perheterapeutti Pirjo Kiiskilä

”Arvot mitataan teoissa.”

Jaetut arvot ovat parisuhteessa tärkeät, koska puolisoiden toisistaan eriävistä arvoista voi syntyä helposti ristiriitoja. Kiiskilän mukaan on myös tutkittu, että arvojen mukainen elämä tuo tyytyväisyyttä. Jos ihminen pystyy toteuttamaan arvojaan, hän voi hyvin. 


Mikä on elämässä tärkeää?

Jos arvot parisuhteessa mietityttävät, Kiiskilä kehottaa ottamaan ensin selvää omista arvoista ja lisäämään niiden mukaisia tekoja parisuhteeseen. On hyvä myös miettiä, ovatko arvot omia vai onko ne ehkä poimittu sellaisenaan kasvuympäristöstä, kuten lapsuudenperheestä. 

– Arvoissa on kysymys siitä, mikä on itselle tärkeää elämässä. Parisuhde on näyttämö, jolla näkyy se, mikä kullekin on tärkeää, Kiiskilä sanoo.

Kysyimme Me Naisten Facebook-seuraajilta, mitkä arvot parisuhteessa niin tärkeitä, että eroavaisuudet niissä voivat johtaa eroon. Muun muassa tällaisia arvoja lukijat mainitsivat tärkeiksi parisuhteelle:

  • uskollisuus, luottamus ja kunnioitus 
  • tulevaisuudensuunnitelmat: haluaako toinen lapsia, avioliiton tai yhteisen kodin?
  • elämänkatsomus ja poliittiset näkemykset
  • rahankäyttö
  • suhtautuminen tasa-arvoon
  • suhtautuminen työntekoon
  • suhtautuminen läheisyyteen ja yhteiseen aikaan
  • elämänasenne: onko toinen optimisti ja toinen pessimisti? 

Voiko suhde toimia ilman yhteistä maailmankatsomusta?

Elämänkatsomus oli monelle vastaajalle tärkeä arvo.

”Itse erosin nuorena poikaystävästäni, kun hän ei ollut uskossa. Totta kai se voisi toimia, mutta kun usko on kaiken perusta, sen kaiken haluaa jakaa toisen kanssa. On ihanaa kun voi rukoilla yhdessä ja kasvattaa lapsia samoista arvoista käsin. Parisuhteessa on jotain niin paljon enemmän, kun koko elämän voi jakaa toisen kanssa”, pohti eräs vastaaja Facebookissa.

Pirjo Kiiskilän mukaan esimerkiksi eri uskontokuntia edustavat puolisot joutuvat tekemään suhteen eteen töitä ja olemaan joustavia sekä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, jotta liitto toimisi. Se ei välttämättä ole huono asia, sillä täytyyhän toimivan parisuhteen eteen muutenkin työskennellä. 

Politiikka on harvoin ratkaiseva kysymys parisuhteessa, mutta osa vastaajista arveli, että täysin erilaiset yhteiskunnalliset kannat tuskin päätyvät saman katon alle.

”Vaikka pariskunta ei politiikasta paljoa puhuisikaan keskenään, niin poliittisillakin arvoilla on merkitystä; harvemmin vaikkapa vihreitä arvoja arvostava eksyy kimppaan persujen kannattajan kanssa”, Me Naisten Facebook-sivulla pohditaan.

Suuret eroavaisuudet rahankäytössä tai ajankäytössä voivat Me Naisten seuraajien mielestä ajaa eroon. Se, miten aikaa käytetään, kertookin paljon arvoista. 

– Arvot mitataan teoissa. Moni sanoo, että minulle työ ja parisuhde ovat tärkeitä, mutta jos työ vie liikaa aikaa parisuhteelta, toimiiko silloin arvojensa mukaisesti? Kiiskilä kysyy. 

Arvo vai tavoite?

Vaikka tunteet, tavoitteet ja vaikutelma oman parisuhteen toimivuudesta vaihtelevat, arvot eivät Kiiskilän mukaan muutu nopeasti. 

– Arvopohja on kivijalka, josta lähdetään liikkeelle, koska arvot ovat suhteellisen pysyviä. Tavoitteet voivat muuttua, mutta arvot silti säilyä.

”On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla.”

Esimerkiksi perhe voi olla pariskunnalle tärkeä arvo, ja he voivat toivoa saavansa paljon lapsia. Elämä saattaa kuitenkin mennä niin, ettei lapsia tule. Se ei tarkoita, etteikö oman pienen perheen vaaliminen yhä olisi parille tärkeää. 

Kiiskilä huomauttaa, että arvoihin ei kannata suhtautua sääntöinä. 

– On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä arvoja, on vain erilaisuutta. 

Joskus arvojen hiljattainen muuttuminen iän myötä saattaa kuitenkin olla eron taustalla. 

– Jos on mennyt hyvin nuorena yhteen, jolloin oma psykologinen kehitysvaihe on ollut kesken eikä ole tiennyt, mitä loppuelämältä haluaa, voi kolme- tai nelikymppisenä herätä siihen, että tässäkö elämä oli. Varsinkin, jos suhde ei ole toimiva, siinä ovat arvoasiat kovalla koetuksella, Kiiskilä toteaa.

Aamu

Sara Sieppi erosi Roopesta, koska arvot eivät kohdanneet – voiko suhde toimia ilman yhteisiä arvoja? Pariterapeutti: ”Arvot mitataan teoissa...

Ette kumpikaan kommentoija tainneet ymmärtää mistä on kysymys kun puhutaan arvoista. En usko että nyt on kysymys laukuista tai rahasta. Eikös se Roope ole pettänytkin Saraa. Ja Roope on itse kehunut Saraa ihanaksi eron jälkeenkin. Taitaa olla niin että tällä uskollisuus ja luottamus puolella tökkii. Mutta tämähän on vain arvailua. Ja sehän ei ulkopuolisille kuulu. Tekin kaksi kommentoijaa halusitte ilkeillä. Menkää kasvamaan.
Lue kommentti