Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

Lapsettomuus on kriisi, joka voi rikkoa parisuhteen ja vuosien ystävyyden. Mikä on se liima, joka piti Nooran ja Markun yhdessä ja säilytti Marian ja Annen ystävyyden?

”Olisimme voineet päätyä myös erillemme”

Noora Friman, 36, ja Markku Korhonen, 38. Aloittivat lapsettomuushoidot 2011. Nooran endometrioosin takia heidät siirrettiin pian koeputkihedelmöityshoitoon. Vuoden kuluttua hoidot lopetettiin. Ovat odottaneet adoptiolasta Etelä-Afrikasta neljä vuotta.

Noora: ”Kun lapsettomuushoidot olivat pahimmillaan, muut sanoivat, että nauttikaa nyt kahdenkeskisestä ajasta. No, olemme saaneet nauttia. Viettäneet pitkiä, hitaita viikonloppuaamuja, käyneet taidenäyttelyissä ja viinimatkalla Champagnen maakunnassa.

Se on välillä aika tylsää. Pitää suunnitella tekemistä, nähdä vaivaa. Sohvalla makaamista, sitä on tehty.

Endometrioosini takia lapsettomuushoidoissa ei viivytelty. Ensimmäisen kerran jälkeen jäin kotiin toipumaan, kun Markku lähti töihin. Vietin monta tuntia kylpyhuoneen lattialla oksentamassa.

En osannut aavistaa, miten kokonaisvaltaista hoitojen rankkuus on. Koko hoitovuosi oli käpristymistä oman navan ympärille. Markun rooli oli lähinnä tulla istumaan paikalle.

Jos lapsettomuuden syy olisi ollut selittämätön, se olisi ehkä ollut enemmän yhteinen juttu. Nyt keskityttiin vahvasti minun sairauteeni. Tuntui, että Markku oli statisti. Olemassa, mutta taustalla.

Kun viimeinen hoito tehtiin, en tuntenut missään vaiheessa, että se onnistuu. Makasin sairaalasängyssä ja sanoin Markulle, että tämä on nyt viimeinen kerta.


Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


Mukaan peiton alle

Vaikeinta oli vuosi hoitojen jälkeen. Hoidoissa jotain tapahtui, sen jälkeen elämä oli vain suremista.

Päätimme heti, että adoptio on meidän juttumme, mutta käsittelin silti biologisen lapsen menetyksen. Surin varmaan sitäkin, miten rankkaa oli ollut.

Välillä menin peiton alle piiloon kaikkea. Markku tuli etsimään, että taasko se on siellä. Hän kysyi, mitä teen, ja liittyi joskus seuraan.

Markku on perusluonteeltaan nauravaisempi ja katsoi heti enemmän eteenpäin. Hänellä oli voimia kehittää mukavaakin tekemistä. Hän vei kahvilaan, taidenäyttelyihin ja viikoksi Kap Verdelle.

Minua ei haitannut, ettei Markku surrut niin kuin minä. En ollut kateellinen, että hänellä oli helpompaa. Ensin en vain ymmärtänyt, että se oli todella niin. Kun Markun isä kuoli, näin, että hän käsitteli senkin samalla tavalla. Se on hänen tapansa.

Olen joutunut ymmärtämään, ettei suuri sureminen ole ainoa tapa selvitä elämästä.

”Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin.”

Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin. Suru vetää niin itsekkääksi, ja on vaikea ymmärtää muita.

Hetkittäin tietenkin ärsytti. Markku oli viikot töissä Helsingissä, ja olin fyysisestikin paljon yksin. Joskus hän tuli perjantaina kotiin ja käveli suoraan työhuoneeseen. Minä itkin sohvalla. Toivoin, että Markku olisi lukenut ajatuksia, tajunnut oloni helpommin.

Riidatkin ratkaisevat

Olisimme voineet päätyä myös erillemme. Itkemisestä ja ahdistuksesta oli tullut niin normaalia.

Mutta olemme osanneet puhua niin, että toinen ymmärtää. Markku on sanonut ääneen, ettei syytä minua, vaikka fyysisesti vika on minussa. Hän on nähnyt adoption jatkumona kaikelle, jaksanut sanoa, että lapsi on tulossa. Ottanut vastaan ne lohduttomimmat itkut.

Yhteen ottaminenkin on ollut yksi selviytymiskeino. Riidassa tulee sanottua asioita, joita ei muuten sanoisi ääneen.

On myös se raaka puoli, ettei meille tule lasta, jos emme yhdessä hoida tätä hommaa. Sekin on ihan hyvä motivaatio.”


”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

 

Markku: ”Ensimmäisellä koeputkihedelmöityskerralla ajattelin, että tämä on läpihuutojuttu. Otin kuvia ja lähettelin niitä kavereille. Hoidon jälkeen kävimme kakkukahveilla. Sitten emme enää käyneet.

Usko loppui nopeasti, kun realiteetit tulivat vastaan. Kun homma ei ollutkaan kerralla selvä, tajusin, että ei tästä välttämättä tule mitään.

Sairaala oli ainoa ympäristö, jossa jotain saattoi tapahtua. Nooraa tuntui sattuvan, ja olin aika avuton. Oli pakko vain istuskella, pitää kädestä ja katsoa kelloa.

On hoidoissa miehen roolikin, mutta aika lyhyt. Kun sairaala oli remontissa, satsi piti laittaa purkkiin siivouskomerossa. Ympärillä oli kumikäsineitä ja nurkassa pulpetti. Sen sisällä oli pornolehtiä ja päällä vessapaperirulla. Kun tulin ulos, astuin suoraan aulaan, joka oli täynnä ihmisiä samalla asialla. Kaikki miehet katsoivat muualle.

Viimeisellä kerralla koko homma tuntui turhalta ja nöyryyttävältä. Kuppi kourassa kävellessä olin helpottunut, että se oli ohi. Olisin ollut valmis kävelemään samalla vauhdilla adoptiojonoon.

Murheita vai turhautumista?

Oli hetkiä, joina en tajunnut Nooran oloa. En osannut ottaa Nooran kipuja vakavasti. Niitä ei voinut tuntea itse, mutta samalla kuuroutui myös aiheesta puhumiselle. Sen keskellä oli vaikeaa erottaa henkisiä särkyjä fyysisistä.

Olin alkanut pitää surua normaalina, tottunut, että Noora nyt vain on tuollainen. Kun hän meni peiton alle, ajattelin, että siinä on huumoriakin mukana. Ajattelin myös, että kivut herkistävät mieltä ja vähintään puolet murheista on pelkkää turhautumista särkyihin ja vastoinkäymisiin. Oppikirja-aviomies olisi pystynyt ymmärtämään, että vaurio on erilainen.

”Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin.”

Reilu puoli vuotta hoitojen lopettamisen jälkeen sisko tai siskon mies kysyi, mites se teidän lapsettomuushomma. Sanoin, että se on ollut ok jo pitkään. Adoptioprosessi on alkanut ja homma kunnossa. Kun sanoin sen Nooralle, hän pillastui. Ei noin voi sanoa!

Minulle se ei ollut mikään heitto. Niin oikeasti ajattelin.

Kahden minuutin pikakäsittely

Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin. Asian käsittelyyn meni kaksi minuuttia: No niin, ei tästä tule mitään, se on sitten tämä adoptio. Kenia tai Etelä-Afrikka, that’s it.

Olin aistivinani, että Noora turhautui suhtautumiseeni. Mutta turhauduin minäkin. Miksi tätä vielä jauhetaan?

En ole koskaan syyttänyt Nooraa tai ajatellut, että on hänen vikansa, että olen kohta 40 enkä vieläkään faija. Meissä on se periaatteellinen ero, että Noora käy lapsettomuustukiryhmässä, minä en ole missään vaiheessa ajatellut olevani lapseton. Ajattelen, että on vain erilaisia keinoja samaan lopputulokseen: normaali reitti, hoitoreitti ja adoptio. Jos niitä alkaisi arvottaa, ei varmaan kannattaisi adoptoida.”


Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


”Äänetönkin läsnäolo auttoi”

Maria Kuosa, 39, ja hänen ystävänsä Anne Lintunen, 38. Marialla on PCO-oireyhtymä ja endometrioosi. Hän yritti lasta seitsemän vuoden ajan hormonihoitojen avulla. Lapsettomuushoitojen aikana päättyi kaksi parisuhdetta. Nykyinen mies ei halua enää lisää lapsia. Marian ja Annen sydänystävyys kesti, vaikka Anne sai lapsen ja Maria ei.

Maria: ”Kun sielunsiskoni Anne kertoi, että hänellä on vauvakuume, ensireaktioni oli, että voi hyvä ihme. Miksi sinä jotain lapsia haluat?

Sittenhän se iski minullekin. Pakkomielle, järjetön. Aloin nähdä asunnossamme ihanan kikkarapäisen pojan.

Olen aina halunnut perheen, en vain lasta. Ensimmäisessä suhteessa tuli ero kesken hoitojen. Seuraavassa miehellä oli jo lapsi, ja tuntui, ettei hän ollut satasella mukana.

Ensimmäinen keskenmenoni tuli Kanarialla. Espanja pauhasi sairaalan televisiossa, muut istuivat mahat pystyssä vieressä. Lääkäri sanoi, että ei täällä mitään ole. Tunsin järjetöntä alkukantaista kipua. Kouristavaa tyhjyyden tunnetta.

Menin hirveään masennuksen suohon, mutta Anne ymmärsi. Äänetönkin läsnäolo auttoi.

”Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä.”

Annen kanssa ei koskaan ollut vaikea olla, vaikka hänellä on lapsi. Anne puhui raastavasta koliikista, minä siitä, ettei ollut raastavaa koliikkia. Anne rumpsutti vaunuja kynnyksen yli, kun lapsi huusi naama punaisena. Sain siitä voimaa. Ainakaan minulla ei ole tuollaista.

Sain yhteensä neljä alkuraskauden keskenmenoa. Välillä makasin sängyssä monta päivää enkä nähnyt valoa missään.

Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä. Aloimme erkaantua silloisen puolisoni kanssa. En syytä siitä häntä. Oli raskaita asioita, ja itse olin tosi raskas. Ihan raivohullu välillä, eläin.

Miehellä oli lapsi, ihana tyttö. En osannut olla kateellinen, mutta välillä oli sellaista vihaa. Miksi sinulla on se lapsi siinä? On teidän perhe, mikä minä tässä olen?

Sitten päästin ilmoille ajatuksen, että jos lähtisin Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Anne kannusti. Sanoi, että juu juu, tietenkin sinä lähdet, kerätään rahat Facebookissa.

Ei ikinä vääriä sanoja

Kun tulin pois, silmissä oli taas eloa. Vollotin miehelle, että haluan erota. Hän sanoi, että niin justiin.

Piti alkaa prosessoida, ettei minusta välttämättä koskaan tule äitiä. Mietin, että on se perkele, että en tällaisessa elämän normaalissa asiassa onnistu.

Asuimme vielä yhteisessä kodissa, kun mies sanoi, että hänpä tästä lähtee nettideiteille. Kun mies kertoi, että uusi tyttöystävä on raskaana, mietin, että ei hyvää päivää. Kaikista maailman ihmisistä piti sellainen ottaa.

Siitäkin oli vain päästävä yli. Puhumalla ja möyskyämällä. Annelle jaksoin aukoa asioita. Kaikille ei aina jaksa. Tiesin, että Annelle voin sanoa juuri niin kuin asia on. Hänelle en koskaan sano vääriä sanoja.

”Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.”

Surusta jäi ärtymys

Nykyisellä miehelläni on kolme lasta. Joskus hän sanoi, että jos minä haluan lapsen, hän lähtee vielä mukaan. Tutkimuksissa selvisi, että hormonitoimintani alkaa olla heikoilla kantimilla. Tuli sellainen olo, että nyt se aika on mennyt.

Anne on elänyt lapsettomuuteni kaikkein lähimpänä. Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.

Ei lapsettomuus ikinä päästä lähde, mutta enää en tunne suurta surua. Ehkä sellaista ärtymystä. Että no, siinä se kymmenen vuotta nyt oli.”


Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”
Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”

 

Anne: ”Jaksoin pitkään uskoa, että Mariasta tulee äiti. Yritin luoda toivoa sanomalla, että ehkä nyt tapahtuu se ihme.

Marian keho tunsi aina heti, kun hän oli raskaana. Kerran kun raskaus oli ihan alussa, menimme käymään edesmenneen mieheni haudalla. Sanoin Marialle, että nyt sytytämme toivon kynttilän. Kun käännyimme ympäri, liekki sammui. Niin se sammui siellä sisälläkin.

Tunsin avuttomuutta. Oli hirveää, kun ei voinut muuta kuin levittää kätensä.

Olemme molemmat ainoita lapsia, ja Maria on minulle kuin sisko. Tapasimme 3-vuotiaina kerhossa, mutta löysimme toisemme kunnolla teinivuosien jälkeen. Olemme nähneet viimeksi toissa jouluna, mutta puhumme päivittäin puhelimessa.

Joka kerta, kun Maria sai huonoja uutisia, itkin. Ja kun jokin meni hyvin, itkin ja toivoin. Kuvittelin jo sen, kun pääsen hänen lapsensa kummiksi. Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.

”Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.”

Alkuvaiheessa ostin lapselle salaa kirjankin. Päätin, etten anna sitä ennen kuin ollaan varmoilla vesillä. Se jäi kaappiin.

Lapseni ristiäisissä sylikummi ei ollut paikalla. Maria oli saanut juuri ensimmäisen keskenmenon. Hän olisi halunnut tulla, mutta minä sanoin, että herranjumala, et tule. Pidin itse lasta sylissä.

Mariasta oli ihana nähdä minun lastani, mutta aina siinä oli se ristiriita. Kerran kun lapsi oli pieni ja Maria meillä, lähdimme yhdessä vaunulenkille. Maria oli ihan hormoneista sekaisin. Naama kukki ja hiukset rasvoittuivat. Kysyin, haluaako hän työntää vaunuja. Hän halusi. Työnsi ja itki. En voinut muuta kuin itkeä vieressä.

Olin turhautunut Marian puolesta, mutta en tuntenut syyllisyyttä siitä, että minulla on lapsi ja hänellä ei. Annoin tilaa. Sanoin, että en voi tietää, miten pahalta sinusta tuntuu, mutta voin kuvitella.

Minulle ei tarvinnut selitellä, enkä vähätellyt Marian kokemusta. Toisaalta Maria näki minun äitiyteni ja sen, ettei vanhempana oleminenkaan ole helppoa.

Maria on selvinnyt lapsettomuudesta katkeroitumatta. Hän on nähnyt paljon sairautta, eroja, uusperheen haasteita, sen, millaista arki voi olla. Se on avannut silmiä.

Vaikka lapsen saisi, se ei takaa, että parisuhde kestää. Monet perheet hajoavat siihen, mikä on toisille pakkomielle.”

Mistä on kyse?

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi Odotus-kirjaansa lapsettomia naisia viiden vuoden ajan. Kirjan tekstit on kirjoittanut Anna Pihlajaniemi.

Raisa: ”Lapsettomat kohtaavat usein vähättelyä. Mitä lapseton oikein suree, kun hänellä ei ole lasta koskaan ollutkaan? Voi olla vaikea ymmärtää, miten konkreettisesti lapsi on ajatuksissa ja toiveissa.

Kun ryhdyin kuvaamaan, minulla oli yksi lapsi. Kesken kuvausten aloin odottaa toista. Se oli itselleni kova paikka. Vaadin pääsyä kuvattavien elämään, kun olin raskaana. Tunsin syyllisyyttä ja epäilin oikeuttani kuvata.

Opin, että syyllistyminen ei ole oikea suhtautumistapa. Antaa lapsettoman itse päättää, mihin hän jaksaa tulla.”

Lopettakaa ruikutus

Lapsettomuus on aina myös ihmissuhdekriisi – pariskunta ja ystävykset kertovat, miten siitä voi selvitä

En ymmärrä tuota! Jos oikeasti haluaa lapsen niin miksi se pitää olla biologinen? Mielestäni aika itsekâstä! Maailma on täynnä orpoja jotka tarvitsevat rakastavat vanhemmat! Uskon vahvasti että lasta voi oppia rakastamaan vaikkei se olisi omista geeneistä! Hyvinä esimerkkeinä ovat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen! Ihailtavia ihmisiä!
Lue kommentti