Kodin Kuvalehti
Elämä on arvokasta loppuun asti.
Elämä on arvokasta loppuun asti.

Mistä osaan puhua kuolemansairaan läheiseni kanssa? Puhu aivan tavallisista asioista, vastaa saattohoitokodin sairaanhoitaja.

Tilanne on outo, melkein järjenvastainen: läheinen, tuttu, rakas ihminen tekee kuolemaa. Hänestä on yhtäkkiä tullut kuolevainen, kuoleva, kuolemansairas.

Päässä takoo, että häntä pitäisi mennä tapaamaan, mutta rohkeus ei tahdo riittää. Mitä jos hän murtuu? Mitä jos minä murrun? Miten kuoleva ihminen edes pitäisi kohdata?

– Toivon, että hänet kohdataan hänenä itsenään, ei vain kuolevana. Se on iso asia, vastaa sairaanhoitaja YAMK Carita Olkkonen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Saattohoidossa keskitytään elämään

Olkkonen tuli saattohoitokoti Terhokotiin tekemään opiskelijasijaisuuksia 1990-luvun alussa ja jäi, kun työ otti omakseen. Hän huomasi, ettei saattohoidossa keskitytäkään kuolemaan vaan elämään, joka on arvokas loppuun saakka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos ihminen ei ole ollut pelottava, ei kuolemansairaus häntä pelottavaksi muuta. Hän on edelleen hän.

Elämästä on Olkkosen mukaan kyse myös silloin, kun omainen tai ystävä miettii, miten osaisi olla parantumattomasti sairaan läheisensä kanssa.

– Ei hänen kanssaan tarvitse olla eri tavalla kuin ennen. Jos ihminen ei ole ollut pelottava, ei kuolemansairaus häntä pelottavaksi muuta. Hän on edelleen hän. Hänelle voi soittaa. Hänen luokseen voi mennä käymään. Häneltä voi kysyä, mitä kuuluu, Olkkonen rohkaisee.

Ja silti parantumaton sairaus on eri asia kuin pelkkä sairaus. Sairas voi levätä, hoitaa itseään ja toipua, mutta kuolemansairas ei toivu. Se on karu tieto, joka myllertää kaiken. Potilaan pään sisälle repeää kaaos.

– Siinä tilanteessa on kovaa, jos läheiset leimaavat ihmisen ulos hänen vanhasta roolistaan: jos hän äkkiä onkin heidän silmissään vain kuoleva eikä enää puoliso, isä tai äiti, isoisä tai isoäiti. Se on valtava roolimuutos.

Hän on aina ollut niin vahva

Kuolemansairas on voinut olla läheisilleen se vahva ihminen, jonka apua ja neuvoja muut ovat aina kysyneet. Edes sen asetelman ei tarvitse muuttua, ainakaan heti.

Ihmisellä voi olla parantumaton sairaus, ja silti hänellä on vielä aikaa olla vahva. Hänellä on tietoa ja mielipiteitä niin kuin ennenkin, ja häntä saa edelleen käyttää auttajan roolissa, Carita Olkkonen muistuttaa.

Enemmän haastetta tulee sitten, jos vahva ihminen haluaa edelleen olla vahva mutta ei enää todellisuudessa kykene siihen.

– Silloinkin läheiset voivat lempeästi kuunnella häntä. Hän saa olla sitä, mitä hän on. On hirveän tärkeää, ettei hän joutuisi vain sairaan ja potilaan rooliin.

– Ihmisellä voi olla parantumaton sairaus, ja silti hänellä on vielä aikaa olla vahva, Terhokodissa työskentelevä sairaanhoitaja Carita Olkkonen sanoo.

Mikä minua pelottaa?

Surullista kyllä, vakavan sairauden iskiessä ihmisen ystäväpiiri monesti pienenee. Kun ystävät eivät tiedä, mitä sanoa ja mistä puhua, he hätääntyvät ja päättävät olla sanomatta mitään. He katoavat.

Katoamisen sijaan kannattaisi pysähtyä miettimään, mikä tilanteessa oikeastaan pelottaa. Kuolema toki voi ahdistaa, mutta siitä ei vielä ole kyse. Läheinen ei ole kuollut. Kun häntä menee tapaamaan, ei tapaa kuollutta vaan elossa olevan ihmisen.

– Hän elää loppuelämäänsä, niin kuin me kaikki muutkin, Carita Olkkonen muistuttaa.

Kuolema saa olla surullinen asia, koska se on.

Joskus tilanteessa hirvittävät eniten omat reaktiot. Entä jos en hallitse itseäni yhtään ja tapaaminen kuolevan kanssa menee pelkäksi itkemiseksi?

– Sitten voi vaan itkeä, Carita Olkkonen vastaa.

Kuolema saa olla surullinen asia, koska se on. Edes se ei haittaa, vaikka kuoleva joutuisi läheisensä lohduttajaksi.

– Itse olin aika nuori vielä, kun menin sairaalaan katsomaan kuolevaa isoäitiäni. Siihen hänen sänkynsä viereen minä repesin, ja hän minua sitten silitteli. Ei se ollut paha asia. Minä olin lapsenlapsi ja surullinen. Hän sai olla mummo, joka lohduttaa, aivan niin kuin ennenkin.

Kinastelukin saa jatkua

Moni piilottaa surunsa, koska ei halua rasittaa sillä kuolevaa ihmistä. Ajatus on kaunis mutta kääntyy itseään vastaan. Kuoleva tulkitsee sen helposti niin, ettei hänkään saa itkeä. Se voi lisätä hänen hätäänsä entisestään.

Sama koskee muita tunteenosoituksia. Jos pariskunta on vuosikymmenet kinannut siitä, miten kovalla telkkari saa huutaa ja pitääkö leipää säilyttää jääkaapissa, miksi kinastelu nyt pitäisi lopettaa? Normaaliin perhe-elämään kuuluu, että voi sanoa toiselle olevansa eri mieltä.

– Kuolevalle on rankkaa, jos läheinen muuttuu ihan kokonaan. Eihän siinä sitten tiedä itsekään, miten pitäisi olla, Carita Olkkonen sanoo.

Kannustamme ihmisiä puhumaan, ettei heille jäisi niin paljon käsittelemättömiä asioita. Mutta jos puhuminen ei luonnistu, kunnioitamme sitäkin.

Tilanne on kovin tuttu: Kumpikin puolisoista tietää, missä mennään. Kumpikaan ei puhu, koska haluaa suojella toista ja koska perheessä ei ennenkään ole ollut tapana puhua vaikeista asioista.

Hyvin inhimillistä, hyvin rankkaa molemmille – mutta täysin luvallista.

– Me saattohoitokodissa kannustamme ihmisiä puhumaan, ettei heille jäisi niin paljon käsittelemättömiä asioita. Mutta jos puhuminen ei vain luonnistu, kunnioitamme sitäkin.

Aivan tavallisia asioita

Myös saattohoidossa olevaa potilasta kiinnostaa edelleen, miten hänen ystävällään menee tai millaisia piirroksia lapsenlapset ovat taiteilleet. Hänelle voi kertoa, että oli muuten kurja päivä duunissa tai kävinpä ostamassa kivat kengät.

– Hänen kanssaan voi puhua aivan tavallisista asioista, niistä mistä ennenkin. Sillä tavoin hän saa olla hän, edelleen mukana normaalissa elämässä, Carita Olkkonen kertoo.

Toki hänelle voi kertoa rehellisesti senkin, miten pahoillaan on hänen tilanteestaan. Häneltä voi myös kysyä, jaksaako hän tavata. Loppua kohden voimavarat vääjäämättä vähenevät.

Monet nuoret jatkavat opiskeluakin, vaikka ovat kuolettavasti sairaita.

– Olen huomannut, että nuorilla aikuisilla elämä usein ulottuu luontevasti sairauden ylitse. Ystävät muodostavat ringin, joka sopii keskenään, kuka milloinkin käy katsomassa. Sairasta ystävää viedään piknikille ja häneltä kysytään, jaksatko lähteä seuraksi leffaan.

Monet nuoret jatkavat opiskeluakin, vaikka ovat kuolettavasti sairaita. He eivät jää odottamaan kuolemaa vaan elävät niin kauan kuin elämää riittää.

– Minusta kyse ei ole siitä, että nuoret kieltäisivät tosiasiat. Eläminen tässä hetkessä on vain heille paljon vahvempaa kuin tuleva kuolema, Carita Olkkonen sanoo.

– Se ei ole helppoa. Kun jotkut siinä kuitenkin onnistuvat, se antaa uskoa siihen, että se on mahdollista.

Puhuminen olisi ollut tärkeää

Pitääkö kuolevan kanssa sitten puhua kuolemasta?

Carita Olkkosen mukaan se on herkkä alue, jossa läheisen kannattaa kuunnella erityisen tarkasti, millaista puhetta kuoleva itse tuottaa. Avaako hän keskustelun aiheesta? Toteaako hän vaikka sivulauseessa, että aika taitaa nyt olla vähissä?

– Silloin läheisellä on mahdollisuus tarttua potilaan sanoihin ja kysyä, mitä tämä itse asiasta ajattelee.

Samalla tavoin myös potilas miettii, haluavatko hänen läheisensä puhua kuolemasta. Uskaltavatko nämä kohdata asian, jonka kanssa hän itse käy jatkuvaa ajatustyötä? Aina he eivät uskalla. Silloin kuolevalle toivottavasti löytyy keskustelukumppani hoitajista tai vaikka sairaalapapista.

Ihmisellä on myös oikeus kuolla itseltään salaa.

Voi käydä toisinkin päin. Läheisellä voi olla vahva tarve puhua tulevasta kuolemasta ja vaikka siitä, millaisia hautajaisia kuolemansairas toivoo, mutta tämä itse sulkee koko ajatuksen pois tietoisuudestaan.

– Jos niin on, en näe muuta vaihtoehtoa kuin kunnioittaa kuolevan tahtoa, Olkkonen sanoo.

Hän on itsekin ollut tilanteessa, jossa läheinen kuolemansairas ihminen on sanonut, ettei halua keskustella kuolemasta: hänen päänsä ei sitä kestä.

– Niinpä puhuimme aivan muista asioista, mutta helppoa se ei minulle ollut. Ammatti-ihmisenä ja läheisenä olin sitä mieltä, että puhuminen olisi ollut tärkeää meille molemmille. Oli kovaa hyväksyä, että näin tämä nyt menee, mutta ihmisellä on oikeus kuolla itseltään salaa.

Toivo kannattelee

Toivo on tärkeää loppuun asti.

Jollekin toivo merkitsee uskoa siihen, että vielä hän tästä paranee. Usein olo koheneekin, kun esimerkiksi rankat syöpähoidot lopetetaan tuloksettomina ja aletaan hoitaa vain oireita. Läheinen voi kauhukseen huomata, että potilas tulkitsee sen merkiksi toipumisesta.

– Minusta toivoa ei saa viedä, vaikka siinä ei enää olisikaan mukana realismia, Carita Olkkonen sanoo.

Toivo voi löytyä myös siitä, että loppuelämästä on mahdollista tehdä ihan hyvä.

– Toisaalta ajattelen, ettei valehtelukaan ole oikein. Ainahan potilaalle voi vastata, että katsotaan, mennään hetki kerrallaan. Ja muistuttaa, että lääkärin mukaan parantavia hoitoja enää ole, Carita Olkkonen sanoo.

Toivo voi löytyä myös siitä, että loppuelämästä on mahdollista tehdä ihan hyvä. Kipuja ei ole, saan olla kotona, läheiset ovat ympärillä. Tai lapsenlapsi saa pian ylioppilaslakin ja voin olla suunnittelemassa hänen juhliaan.

– Ei haittaa, vaikka kaikki tietäisivät, ettei potilas ole enää läsnä lapsenlapsen lakkiaisissa. Silti niistä voi puhua ja haaveilla. Unelmatkin ovat elämää.

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla