Aki ja Milla Ollikainen purkavat aviokriisiään edelleen. ”Ajan pitää vain antaa kulua. Pitää myös saada tehtyä töitä, se on varmasti parasta lääkettä.”
Aki ja Milla Ollikainen purkavat aviokriisiään edelleen. ”Ajan pitää vain antaa kulua. Pitää myös saada tehtyä töitä, se on varmasti parasta lääkettä.”

Aki ja Milla Ollikainen haaveilivat vuosikausia kirjailijaelämästä. Kun haave toteutui, se olikin tuhota pariskunnan avioliiton. – Ironista, mutta unelmastamme tuli painajainen.

Viime heinäkuussa Milla Ollikainen, 39, istui kotonaan Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon vanhassa talossa.

Tuvan pöydällä oli laatikollinen painotuoreita dekkareita, joiden kannessa komeili Millan nimi. Millan esikoisteos, Veripailakat oli ilmestynyt. 

Milla oli haaveillut tästä hetkestä kauan, mutta nyt se ei tuntunutkaan oikein miltään. Mielessä oli niin paljon muuta.

Vuotta aiemmin Ollikaisten nelihenkinen perhe oli hyväksytty asumaan Joenpellon kirjailijataloon, ja he olivat muuttaneet Kolarista Sammattiin. Elämä oli tuntunut hyvältä, uudelta ja jännittävältä. Sellaiselta, mistä he olivat yhdessä haaveilleet vuosia.

Millan puolison Aki Ollikaisen, 40, esikoisromaani Nälkävuosi oli julkaistu keväällä 2012 ja noussut arvostelumenestykseksi. Milla oli ottanut opinto­vapaata työstään Luoteis-Lappi-lehden päätoimittajana, ja hänelläkin oli ollut viimein aikaa kirjoittaa jotain omaa.

Mutta sitten kaikki olikin alkanut mennä päin helvettiä. Kulunut vuosi oli ollut vaikein ja omituisin koko pariskunnan viisitoistavuotisessa suhteessa.

– Lapset olivat mummolassa ja Aki ties missä. Ironista, mutta unelmastamme oli tullut painajaista, Milla sanoo.

Milla päätti kuitenkin juhlistaa juuri ilmestynyttä kirjaansa korkkaamalla samppanjan.

Hän joi koko pullon. Yksin.

Retki Neptunukseen

Kun on haaveillut jostakin oikein pitkään, voi olla vaikeaa kestää, kun sen viimein saavuttaa. Niin kävi Akillekin. Esikoisteoksesta seurannut menestys sekoitti miehen pään.

Tänään saman pöydän ääressä istuvat sekä Milla että Aki. Ikkunasta näkyy lunta ja lasten rakentama lumiukko. Loppukesän painajaisesta on jo herätty.

– Vaikka menestyneenkin esikoiskirjailijan julkisuusarvo on lopulta aika
mitätön, huomio tuntui minusta ylitsevuotavalta. Luulin, että koko maailma pyöri minun napani ympärillä, Aki sanoo.

Pöydän ääressä istuu hiljaisen oloinen mies, joka pudottelee sanoja harkiten ja säästellen. Milla sanoo asiat suoremmin:

– Aki oli pahimmillaan jossain Neptunuksessa, mutta minun piti jaksaa keittää lapsille spagettia.

Aki oli haaveillut kirjan kirjoittamisesta teini-ikäisestä lähtien. Vuosien varrella pöytälaatikkoon oli syntynyt paksu pino erilaisia käsikirjoituksia, joita hän oli lähetellyt ahkerasti kustantamoille. Joistakin oli jopa varovaisesti innostuttu, mutta kustannussopimusta ei ollut vain syntynyt.

– Kirjasta oli tullut minulle melkein pakkomielle. Halusin esineen, kirjan, jonka kannessa lukisi nimeni, Aki kertoo.

Sopimuksen saamisessa avitti lopulta ystävä Tuomas Kyrö. Aki oli kirjoittanut Nälkävuoden ensimmäisen version jo vuonna 2007. Aki näytti käsikirjoitusta Tuomakselle, joka taas toimitti sen omalle kustannustoimittajalleen.

Kun romaani sitten julkaistiin, Aki osasi odottaa paria juttua maakuntalehtiin. Hän toivoi, että Helsingin Sanomat tekisi kritiikin. Edes pienen.

– En haaveillut julkisuudesta. Toivoin, että edes joku tykkäisi kirjastani ja sanoisi siitä jotain myönteistä.

Arvioita alkoi tulla – paljon. Kaikki olivat ylistäviä. Netin kirjabloggaritkin olivat innoissaan. Aki voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle esikoisteokselle. Samana päivänä, kun Aki pokkasi palkinnon, julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Aki oli heidän joukossaan.

Se oli esikoiskirjailijalle kova juttu.

Posiolta Berliiniin

Esikoiskirjan palkintojuhlissa Aki sai saman kisan aiemmin voittaneelta kirjailijalta neuvon: Opettele sanomaan ei.

– Unohdin neuvon saman tien.

”Nyt tuntuu, että olin itsellenikin vieras ihminen. Minun on vaikea tunnistaa itseäni muutaman kuukauden takaisesta”, Aki sanoo.

Menestys toi mukanaan velvollisuuksia. Puolentoista vuoden aikana Aki kävi kertomassa kirjastaan niin Posiolla kuin Berliinissäkin. Tuli kirjastovierailuja ja puhumiskeikkoja. Introvertti ja ujo mies hermoili tilaisuuksia usein niin, ettei muistanut niistä jälkikäteen mitään.

Tuli kekkereitä ja kissanristiäisiä. Onneksi niissä kannettiin eteen usein viinatarjotin. Se helpotti jännitystä.

Jotta oli päässyt asumaan Joenpellon kirjailijakotiin, piti olla kirjailija. Uudessa kodissaan Aki kuitenkin tuijotti tietokonetta ahdistuneena saamatta mitään aikaiseksi. Esikoiskirjakilpailun 15 000 euron arvoisen palkinnon oli tarkoitus mahdollistaa täysipäiväinen kirjoittaminen, mutta Nälkävuoden suosio asetti paineita uuden tuottamiselle. Kaikki syntyvä teksti tuntui paskalta ja päätyi lopulta roskakoriin. Delete-näppäimestäkin hioitui lopulta teksti pois.

Aki tunsi menettäneensä nautinnon kirjoittamisesta. Hän oli alkanut miettiä lukijoita. Tuotanko heille pettymyksen?

– Olin lukossa ja ahdistunut. Mitä jos en pystykään enää kirjoittamaan mitään yhtä hyvää? Päätin lykätä kirjoittamista ja vain nautiskella suosiosta, Aki kertoo.

Milla oli aluksi katsellut miehensä kohkaamista ajatellen, että antaa tämän nyt nauttia. Jossain vaiheessa pinna alkoi kuitenkin kiristyä. Sillä välin kun mies eli boheemia kirjailijaelämää, jonkun piti huolehtia parin kuusi- ja yhdeksän­vuotiaat lapset aamui­sin kouluun ja hoitaa ruoka pöytään.

– En ollut tiennyt, mitä odottaa. Näkökykyni oli ulottunut vain siihen, kun kirja on ulkona. Siksi olin hyvin pitkämielinen. Ehkä liiankin pitkään, Milla sanoo.

Akin meno vain kiihtyi.

– Poltin muun muassa tupakkaa tv-uutisissa. Mummonikin näki sen eikä yhtään tykännyt, Aki naurahtaa.

Aki oli paljon poissa kotoa. Kekkereillä oli helppo unohtua viimeisestä Sammatin-bussista.

– Kun pääsin pois kotoa, olin hybriksessä kuin varusmies iltalomilla. Kotona taas haahuilin jossakin sfääreissä enkä tiennyt, miten kotielämää olisi pitänyt elää.

Aki olisi halunnut käydä välillä tilaisuuksissa yhdessä Millan kanssa. Lähimmät lastenvahdit asuivat kuitenkin viidensadan kilometrin päässä. Milla oli myös arka lähtemään.

– En tiennyt, mitä olisin niissä tilaisuuksissa tehnyt. Roikkunut käsipuolessa koristuksena?

Yhdet juhlat päättyivät putkareissuun. Kun Aki ei löytänyt humalassa maja­paikan avaimia, hän yritti ikkunasta sisään. Seuraavana päivänä juhlittu kirjailija sai astella yleisön eteen suoraan poliisin pahnoilta pölähtäneenä. 

– Minulla oli koko ajan tunne, että juoksen hirveää vauhtia alamäkeä ja kohta jalat sotkeutuvat ja mätkähdän turvalleni asfalttiin, Aki kuvailee.

Kun Akille ropsahti vielä Tulenkantaja-ehdokkuus, Milla ajatteli, että saisivat jo loppua nämä helvetin ehdokkuudet. Niitä ei tarvittaisi enää yhtään sekoittamaan miehen mieltä ja perheen elämää.

Kuka tuo on?

Kesän lopulla se sitten tapahtui: Akin ja Millan avioliitto ajautui umpikujaan, josta ei tuntunut olevan enää ulospääsyä.

– Huomasin, etten enää tuntenut Akia. Mietin, kuka tuo ihminen on.

Millasta tuntui, että Akin tärkeysjärjestys oli kääntynyt päälaelleen. Välillä Milla saattoi äsähtää, etteivät uudet tuttavuudet ole miehen oikeita ystäviä. Järki­puhe kaikui aina kuuroille korville.

– Olo oli voimaton. Yritin selittää, että kun suurin osa elämästä eletään kotona, sen osan pitäisi toimia. Niin kauan kuin kuvioissa on aikuisia ihmisiä, minusta kaikki saavat tehdä mitä lystäävät, kunhan ottavat vastuun teoistaan. Mutta kun on lapsia, ei voi ajatella niin itsekkäästi.

Enää puoliso ei tunnu Millasta vieraalta. Vanha Aki on tullut takaisin.

Akin nautiskellessa menestyksestään Milla sai oman esikoisensa Veripailakat valmiiksi. Käsikirjoitus voitti Suomen dekkariseuran ja Liken järjestämän Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun.

– Jos jostakin olen katkera, niin siitä, että en ehtinyt yhtään nauttia omasta kirjastani kaiken muun keskellä, Milla sanoo.

Kirjan ilmestyttyä haastatteluissa nousi aina esille se, että hän oli Akin vaimo.

– Myönsin sen pitkin hampain vaikkei olisi huvittanut, Milla hymähtää.

Silti, kriisin pahimpaankin aikaan Milla ja Aki puhuivat paljon kirjoittamisesta. Se oli yhteyttä yllä pitävä voima. Kirjoittaminen on molemmille vähintään yhtä tärkeää kuin perhe. Se on oma juttu.

– Voi kuulostaa julmalta, mutta norjalainen Karl Ove Knausgård on kiteyttänyt sen hyvin kirjassaan Taisteluni. Hän sanoi, että perhe tekee hänet onnelliseksi, mutta onnellisuus ei ole hänen päämääränsä, Milla sanoo.

Kiinnostus kirjoittamiseen oli yksi yhdistävä tekijä, kun Aki ja Milla viisitoista vuotta sitten tapasivat jyväs­kyläläisessä baarissa. Milla opiskeli tuolloin vielä Jyväskylän yliopistossa journalistiikkaa, Aki yhteiskuntapolitiikkaa. Kaksikko päätyi viettämään iltaa samaan seurueeseen. Jokin Millan olemuksessa vangitsi Akin huomion heti.

– Aki oli sellainen kaunis poika. Ajattelin ensiksi, etten ala hänen kanssaan millekään, koska kauniista ihmisistä seuraa vain murhetta, Milla naurahtaa.

He päätyivät kuitenkin juttelemaan. Jo kuukauden kuluttua Aki muutti Millan luokse asumaan, ja häitä vietettiin alle vuoden kuluttua tapaamisesta.

– Toisen kanssa oli vain niin helppoa ja luontevaa olla, Aki muistaa.

Kolariin Ollikaiset päätyivät, kun Milla sai toimittajan paikan Luoteis-Lapista. Pohjoisen-keikan piti olla parin vuoden kokeilu, mutta se venähti kymmeneksi vuodeksi. Viimeisinä vuosina Milla työskenteli lehden päätoimittajana ja Akin esimiehenä, sillä myös Aki kirjoitti ja kuvasi lehteen. Päivätyön ohessa hän kirjoitti, usein öisin.

– Minun piti yrittää kohdella Akia samalla tavalla kuin muita työntekijöitä vaikka tiesin, että hän on väsynyt, koska on taas valvonut koko yön.

Kolarissa he tottuivat perhekeskeiseen elämään, kun suku ja ystävät asuivat kaukana. Sammatista Helsingin hulinaan hurautti neljässäkymmenessä minuutissa.

Prinsessavuosi on ohi

Marraskuussa Helsingin Sanomat valitsi uuden esikoiskirjailijan, ja Aki kirjoitti omasta vuodestaan kolumnin. ”Vuosi prinsessana on osaltani ohi. On aika tarttua itseään niskasta kiinni ja opetella taas nauttimaan kirjoittamisesta.”

Pelko perheen hajoamisesta sai lopulta Akin silmät avautumaan.

– Perhe on ollut minulle aina tosi tärkeä, mutta pahimmassa vaiheessa sekin unohtui, Aki sanoo.

Milla ja Aki ovat purkaneet kriisiään lähinnä puhumalla. Pari huomasi, että vuosien varrella suhteeseen oli kasautunut muutakin painolastia, josta olisi pitänyt keskustella jo paljon aikaisemmin.

– Minun ongelmani oli, etten osannut puhua. Sitten kun aloitin, tuli sanottua kaikenlaista harkitsematonta, Aki sanoo.

Ennen Nälkävuoden julkaisua Aki oli ajatellut, että onpa hyvä, että hän on jo neljänkymmenen – enää huomio ei mene päähän niin kuin parikymppisellä.

– Mutta ehkä niin kävikin, koska menestys osui yksiin orastavan neljänkympin kriisin kanssa. Tuli hirveä kiire ottaa takaisin kadotettua nuoruutta.

Milla lisää, että menestys osui saumaan, jossa lapset eivät olleet enää ihan pieniä ja vaatineet koko ajan huomiota.

– Elämään oli tullut omaa tilaa, joka olisi pitänyt osata ottaa. Toisaalta olemme molemmat saaneet asioita aikaiseksi vasta, kun meistä on tullut perhe. Se antoi tietyt puitteet, joiden rajoissa toimia. Olimme pitkään haahuilijoita.

Ollikaiset työstävät vuoden tapahtumia yhä, mutta he ovat yhdessä ja aikovat olla vastaisuudessakin.

– Andy McCoy on sanonut: ”Beibi, sun pitää varoa, mitä sä haluut, koska sä saat sen.” Sitä kannattaa miettiä. Andy on viisas mies, Milla naurahtaa.

Milla Ollikainen

■ Vuonna 1974 syntynyt toimittaja ja esikoiskirjailija.
■ Työskennellyt kymmenen vuotta Kolarissa Luoteis-Lappi-lehdessä, viimeiset vuodet päätoimittajana.
■ Esikoiskirja Veripailakat (Like) voitti Rikos kannattaa -kirjoitus­kilpailun 2012, ja se julkaistiin tänä syksynä.
■ Asuu miehensä ja 6- ja 9-vuotiaiden lastensa kanssa Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa.

Aki Ollikainen

■ Vuonna 1973 syntynyt kirjailija, toimittaja ja valokuvaaja.
■ Esikoisteos Nälkä­vuosi voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2012.
■ Teos oli ehdolla myös Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Bloggarit palkitsivat teoksen Blogistipalkinnolla.

Vali, vali. Ja vielä kerran vali.

Aina on joku huonosti! Jokainen tuntee – tai tietää – ihmisen, jolla on tapana valittaa lähes aina. Elämäntapavalittajat on ihan oma lajinsa, mutta on niitä muunkinlaisia valittajia. Psychology Todayn mukaan mukaan valittajat voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin. Tunnistatko itsesi tai jonkun läheisesi?

 

1. Krooninen valittaja

Krooninen valittaja on sama kuin elämäntapavalittaja. Hän näkee asioissa ensisijaisesti aina jotain kielteistä – jotain mistä valittaa. Krooninen valittaja ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi sitä, että ajatukset muokkaavat aivoja niin, että mitä enemmän jotakin asiaa pohtii, sen vahvemmaksi kyseiseen asiaan liittyvät sidokset aivoissa muodostuvat. Niinpä valittaminen muokkaa aivoja siihen suuntaan, että kielteisiä ajatuksia syntyy entistä helpommin. Mutta tämähän pätee myös toisin päin. Mitä enemmän ruokkii aivojaan myönteisillä asioilla, sitä enemmän syntyy hyviä ja kivoja ajatuksia.

2. Puhisija

Turhautuminen, viha, pettymys ja niin edelleen. Puhisija valittaa päästämällä tunteensa ulos. Se tekee ihmiselle toki jossakin määrin hyvää, mutta puhisijan ongalmana on se, että hän keskittyy liikaa vain omiin tunteisiinsa – ja nimenomaan niihin kielteisiin tunteisiin. Raskasta puhisijan käyttäymisessä on se, että hän tarvitsee aina jonkun kuuntelijan, uskotun, jonka päälle vyöryttää tunneryöpyt. Puhisija janoaa yleensä huomiota ja sympatiaa, mutta ratkaisut eivät häntä yleensä kiinnosta. Hän vain velloo tunnemylläköissään.

3. Intrumentaalinen valittaja

Oletko valittanut siitä, miten kumppanisi luottokorttilasku on taas liian suuri? Jos kyllä, tämä on esimerkki intrumentaalisesta valittamisesta. Siinä valittamiseen on yleensä jokin hyvin konkreettinen syy. Mutta aikaisemmista valittajatyyppeistä se eroaa niin, että tarkoitus on ratkaista ongelma.

Miten sitten päästä valittajasta mahdollisimman nopeasti eroon, jos tilanteeseen joutuu yllättäen? Kerroimme jo aikaisemmin keinoista, joita voi yrittää. Tässä ne tulevat kertauksena:

1. KUUNTELE, NYÖKKÄILE, MYÖTÄILE

Vain tukemalla hänen tuntemuksiaan hiljennät valittajan. Näin se valitettavasti menee. Hyviä apukommentteja: niinpä, todellakin, kamalaa, just niin. Valitus kestää enintään minuutteja. Ehkä viisi. Tai kymmenen. Pure hammasta ja kestä! Valittajat haluavat tulla kuulluiksi. Anna heille se ilo.

2. SYMPPAA

Unohdetaan kuule kaikki sarkasmi, silmien pyörittely ja tuskastunut huokailu. Anna valittajalle aitoa sympatiaa.

3. HARHAUTA

Vaihda keskustelun aihetta, mutta viekkaasti. Käytä harhautuksen syöttinä jotain mehukasta. Mikä hänen lempielokuvansa olikaan? Oliko hänen suosikkiyhtyeensä tulossa Suomeen? Entäs pikkujoulut – eikö niistä löytyisi jotain kevyttä ja kivaa puitavaa? Kauhean vaikeaa, mutta kokeilemisen arvoista.

4. MUISTA: ÄLÄ KEKSI RATKAISUJA

Teet virheen, jos rupeat tarjoamaan valittajalle sellaisia. Valituksesta ja ratkaisuista syntyy vain loputon kierre. Miksi juuri sinun ratkaisusi ei kelpaa? No kuules! Koska... ja koska... ja koska...

Jos satut olemaan itse valittaja ja luit jutun, muista tämä:

– Vaikka stressi tarttuu, se ei tarkoita, että pitää jäädä olosuhteiden uhriksi. Stressi on tunnetila, valittaminen sen sijaan toimintaa. Toisin sanoen voit itse päättää, että lopetat valittamisen, työelämän tutkija Anu Järvensivu kannustaa aikaisemmin Me Naisille antamassaan haastattelussa

Ja jos nyt pikkasen nipisti sydämestä, ei ihme. Valittaminen nimittäin ihan oikeasti pilaa elämän – sekä oman että muiden. Lue lisää:

Lähteenä myös: Lifehacker

Vierailija

Tunnistatko itsesi? Valittajia on kolmea eri tyyppiä

Tunteeko Inka Simola moniakin ihmisiä, jotka ovat pelkkiä valittajia? Olen kuullut ihmisten valittavan ja purkavan tuntojaan ynnä muuta, mutta heidän leimaamisensa ainoastaan valittajiksi ei olisi pelkästään epäoikeudenmukaista ja virheellistä, vaan myös väärin. Ihmisten näkeminen puhtaasti "valittajina" kertoo aika paljon enemmän näkijästä itsestään - kyseessä on todennäköisesti itsekeskeinen ja välinpitämätön yksilö, joka kuvittelee varmaan olevansa jotenkin muita parempi. Mikä onnistuu...
Lue kommentti

Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!