Onko kaikki oikeasti aina äidin vika?

Shutterstock

Kolmekymppinen ystäväni sai jokin aika sitten diagnoosin vaikeasta masennuksesta. Ensimmäisellä vastaanottokäynnillä psykiatri kysyi:

– Minkä ikäinen olit, kun äitisi palasi äitiyslomalta töihin?

Ystäväni ihmetteli kysymystä, mutta kohteliaana naisena vastasi, että noin kahdeksan kuukautta.

– No sehän selittääkin, psykiatri ­innostui.

Ystäväni ei mennyt sen lääkärin vastaanotolle toiste.

Hänellä oli ollut turvallinen lapsuus ja rakastavat vanhemmat. Äidin töihinmenon syyttäminen aikuisen tyttären masennuksesta oli hänestä tunkkainen tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, samaa sarjaa kuin Sigmund Freudin teoria siitä, että homoseksuaalisuus johtui hallitsevasta äidistä. Tai Bruno Bettelheimin sittemmin hölynpölyksi todistettu väite, että autismi oli tunnekylmien "jääkaappiäitien" syytä.

Ainahan äiti tekee jonkun mielestä väärin. Imettää liikaa tai liian vähän. Pitää sylissä liikaa tai liian vähän. Jos äiti menee töihin, hän on kylmä ja itsekäs. Jos hoitaa lasta kotona, on laiska ja itsekäs. Lopputulos on joka tapauksessa ­sama: lapsella elinikäinen trauma.

Tehdäänpä oikein lista. Nykyään ajatellaan, että on äidin syy, jos:

  • Lapsi on lihava. 

(Tästä on julkaistu juuri väitöskirja. ­Nimettömissä nettikeskusteluissa pulskien lasten äidit tuomittiin laiskoiksi, vastuuttomiksi ja tunnevammaisiksi.)

  • Lapsesta tulee psykopaattitappaja.
(Lue vaikka Lionel Shriverin kirja Poikani Kevin.)
  • Lapsella on reikiä hampaissaan. 

(Tutkimuksissa on löydetty yhteys: äidillä matala koulutus, lapsella enemmän kariesta.)

  • Lapsi ei menesty koulussa. 

(Sama perustelu kuin edellä.)

Ihminen ei ole apina

Ei kai kaikki oikeasti voi olla äidin syytä. Vai voiko?

– Äidin merkityksestä on eri aikoina ollut erilainen tieteellinen ymmärrys, aloittaa Väestöntutkimuslaitoksen johtaja, naisten ja perheiden kysymyksiin perehtynyt Anna Rotkirch.

Soitan hänelle siinä toivossa, että hän julistaisi arvovaltaisen synninpäästön kaikille äideille, mutta ainakaan heti sellaista ei tule.

– Hyvä tiede ei ole sidoksissa maailmankatsomukseen. Et voi hylätä jotain tutkimusta vain siksi, ettei se ihan istu omiin käsityksiisi. Opiskeluaikoinani 1980-luvulla puhuttiin, että kiintymyssuhdeteoria on vain keino saada naiset luopumaan haaveistaan, mutta nykynäkemyksen valossa siinä on paljonkin varteenotettavaa. En vähättele yhtään pienen lapsen kohtelun merkitystä.

1960-luvulla luodun kiintymyssuhdeteorian mukaan varhaislapsuuden hoiva vaikuttaa ihmisen henkiseen hyvinvointiin läpi elämän. Pieni ihminen tarvitsee paljon syliä ja varmuuden siitä, että tuttu hoitaja on lähellä. Tällä perusteella on sitten tulkittu, että äidin paikka on vauvan luona.

Mutta onhan useimmilla lapsilla myös isä, isovanhempia, kummeja tai muita läheisiä hoivaajia. Miksi syyttävä sormi osoittaa vain äitiin?

Anna Rotkirch arvelee, että yhtenä syynä ovat simpanssikokeet.

Jos olit hereillä koulun psykologian tunneilla, muistat ehkä Harlowin apinakokeet, joissa emosta erotetulle apinavauvalle annettiin kaksi keinoemoa, toinen metallinen, josta sai maitoa, ja toinen karvainen, josta ei saanut maitoa. Poikanen kiintyi karvaiseen.

Tutkimuksen ansio oli se, että ymmärrettiin läheisyyden merkitys, mutta yksi asia meni pieleen: ei tiedetty, että apina ja ihminen ovat erilaisia hoivaajia. Apina tosiaan on omistautuva äiti, se ei koskaan hylkää poikastaan eikä anna toisten koskea siihen. Ihmiset taas ovat yhteisöllisiä kasvattajia – se on meille lajityypillinen ominaisuus.

– Kaikissa kulttuureissa ja yhteisöissä ihmiset pyrkivät kasvattamaan lapsia yhdessä. Ei vain äiti, vaan myös isä, isovanhemmat, sisarukset, naapurit. Ihmis­lapsi tarvitsee paljon hoivaa, ja siksi ihmisyhteisöissä on monta eri hahmoa, jotka voivat sitä tarjota.

Väestöliitto julkaisi muutama vuosi sitten kirjan nimeltä Äidin kielletyt tunteet, jossa äidit kertovat yksinäisyydestä, kiukusta, turhautumisesta ja syyllisyydestä. Se on ollut myyntihitti, ja Anna Rotkirch arvioi, minkä takia.

– Naiset haluavat kuulla, että on normaalia kaivata yhteisöä ja että äiti ei ole yksin vastuussa. Jos vanhempi jää pienen vauvan kanssa ihan yksin, hän yleensä ei voi kovin hyvin. Silloin kaipaa puolison, ystävien, sukulaisten tukea.

Montako nappia napitit?

Äitienpäivänä kolme vuotta sitten paistoi aurinko. Pieni tyttäreni oli askarrellut minulle päiväkodissa kortin. Siinä luki: "ÄITI – neljä kirjainta sinulle, koko maailma minulle."

Se oli viilto suoraan sydämeen. Istuin kevätvaloa tulvivan kotimme lattialla lapsi sylissäni ja pinnistin kaikki voimani, että itkisin ääneen vasta myöhemmin.

Olin juuri saanut toisen lapseni ja tunsin itseni maailman kelvottomimmaksi äidiksi, koska en ollut ottanut alle kolmevuotiasta esikoista kokonaan pois tarhasta. Siellä hän kävi ikävöimässä minua sillä välin, kun lepäsin kotona vauvan kanssa.

Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joita tyttäreni pui terapiassa kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Joka tapauksessa poden siitä syyllisyyttä lopun ikääni.

– Syyllisyyden tunne on luonnollinen osa äitiyttä, eräänlainen lapsen asianajaja vanhemman mielessä, mutta joskus äidit syyllistyvät turhaan. Äidin kielletyt tunteet -kirjassa eräs nainen kertoi tuntevansa syyllisyyttä siitä, ettei jaksanut napittaa vauvan bodyn kolmesta napista kuin ­yhden. Miksiköhän suomalaisäidit ovat niin haavoittuvia? Meillä on kuitenkin harvinaisen vapaa yhteiskunta, jossa monenlaiset valinnat ovat hyväksyttyjä niin miehille kuin naisillekin, Anna Rotkirch pohtii.

No, kai sitä haluaa napittaa bodyn kunnolla, ettei lapsesta tule ylipainoista, huonohampaista massamurhaajaa.

Hyvää ja huonoa syyllisyyttä

Syyllisyys on hyödyllinen tunne, koska se saa ponnistelemaan kohti parempaa – olemaan kärsivällisempi, leikkimään ­vielä hetken barbeilla. Joskus se kuitenkin estää rakentavan keskustelun.

Kenties juuri syyllisyys saa äidin haukkumaan toista äitiä. Miksi kukaan kirjoittaisi nettikeskustelussa tuntemattomasta ihmisestä, että tämä on laiska ja vastuuton, telkkarin ääressä mässäilevä sohvaperuna, ellei lääkitäkseen omaa ahdistustaan?

Kenties juuri syyllisyys jäykistää keskustelun lasten päivähoidosta väittelyksi siitä, onko äitien paikka töissä vai kotona, vaikka oikeasti pitäisi puhua siitä, miten päivähoitoa kehitettäisiin niin, ­että lapsilla olisi siellä parempi olla.

Kukin kehittää omat keinonsa, miten nenän saa pidettyä pinnalla syyllisyyden meressä. Minun keinoni on tämä:

Ukkini äidillä – minun isomummol­lani – oli monta lasta ja pienipalkkainen työ piikana. Kun hänen miehensä hukkui, isomummo ei pystynyt raapimaan kokoon elantoa lapsilleen. Ukista tuli nelivuotiaana huutolaispoika, eli halvimman tarjouksen tehnyt perhe otti hänet elätettäväkseen kunnan maksamaa korvausta vastaan. Uusi huutokauppa pidettiin joka vuosi, aina viattomien lasten päivänä. Niinpä ukkia heiteltiin talosta toiseen, yhteensä seitsemän vuoden ajan.

Kun itse poden riittämättömyyttä ­äitinä – kun lapsi jää itkevänä päiväkotiin, kun d-vitamiini unohtuu,  kun väsyneenä menetän malttini pikkuasiasta – pakotan itseni pysähtymään ja mietin isomummoa. Millaista riittämättömyyttä hän mahtoi tuntea? Miten paljon hän pelkäsi pienen poikansa puolesta, millaista syyllisyyttä hän kantoi?

Ukista kasvoi hyvä mies.

Vali, vali. Ja vielä kerran vali.

Aina on joku huonosti! Jokainen tuntee – tai tietää – ihmisen, jolla on tapana valittaa lähes aina. Elämäntapavalittajat on ihan oma lajinsa, mutta on niitä muunkinlaisia valittajia. Psychology Todayn mukaan mukaan valittajat voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin. Tunnistatko itsesi tai jonkun läheisesi?

 

1. Krooninen valittaja

Krooninen valittaja on sama kuin elämäntapavalittaja. Hän näkee asioissa ensisijaisesti aina jotain kielteistä – jotain mistä valittaa. Krooninen valittaja ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi sitä, että ajatukset muokkaavat aivoja niin, että mitä enemmän jotakin asiaa pohtii, sen vahvemmaksi kyseiseen asiaan liittyvät sidokset aivoissa muodostuvat. Niinpä valittaminen muokkaa aivoja siihen suuntaan, että kielteisiä ajatuksia syntyy entistä helpommin. Mutta tämähän pätee myös toisin päin. Mitä enemmän ruokkii aivojaan myönteisillä asioilla, sitä enemmän syntyy hyviä ja kivoja ajatuksia.

2. Puhisija

Turhautuminen, viha, pettymys ja niin edelleen. Puhisija valittaa päästämällä tunteensa ulos. Se tekee ihmiselle toki jossakin määrin hyvää, mutta puhisijan ongalmana on se, että hän keskittyy liikaa vain omiin tunteisiinsa – ja nimenomaan niihin kielteisiin tunteisiin. Raskasta puhisijan käyttäymisessä on se, että hän tarvitsee aina jonkun kuuntelijan, uskotun, jonka päälle vyöryttää tunneryöpyt. Puhisija janoaa yleensä huomiota ja sympatiaa, mutta ratkaisut eivät häntä yleensä kiinnosta. Hän vain velloo tunnemylläköissään.

3. Intrumentaalinen valittaja

Oletko valittanut siitä, miten kumppanisi luottokorttilasku on taas liian suuri? Jos kyllä, tämä on esimerkki intrumentaalisesta valittamisesta. Siinä valittamiseen on yleensä jokin hyvin konkreettinen syy. Mutta aikaisemmista valittajatyyppeistä se eroaa niin, että tarkoitus on ratkaista ongelma.

Miten sitten päästä valittajasta mahdollisimman nopeasti eroon, jos tilanteeseen joutuu yllättäen? Kerroimme jo aikaisemmin keinoista, joita voi yrittää. Tässä ne tulevat kertauksena:

1. KUUNTELE, NYÖKKÄILE, MYÖTÄILE

Vain tukemalla hänen tuntemuksiaan hiljennät valittajan. Näin se valitettavasti menee. Hyviä apukommentteja: niinpä, todellakin, kamalaa, just niin. Valitus kestää enintään minuutteja. Ehkä viisi. Tai kymmenen. Pure hammasta ja kestä! Valittajat haluavat tulla kuulluiksi. Anna heille se ilo.

2. SYMPPAA

Unohdetaan kuule kaikki sarkasmi, silmien pyörittely ja tuskastunut huokailu. Anna valittajalle aitoa sympatiaa.

3. HARHAUTA

Vaihda keskustelun aihetta, mutta viekkaasti. Käytä harhautuksen syöttinä jotain mehukasta. Mikä hänen lempielokuvansa olikaan? Oliko hänen suosikkiyhtyeensä tulossa Suomeen? Entäs pikkujoulut – eikö niistä löytyisi jotain kevyttä ja kivaa puitavaa? Kauhean vaikeaa, mutta kokeilemisen arvoista.

4. MUISTA: ÄLÄ KEKSI RATKAISUJA

Teet virheen, jos rupeat tarjoamaan valittajalle sellaisia. Valituksesta ja ratkaisuista syntyy vain loputon kierre. Miksi juuri sinun ratkaisusi ei kelpaa? No kuules! Koska... ja koska... ja koska...

Jos satut olemaan itse valittaja ja luit jutun, muista tämä:

– Vaikka stressi tarttuu, se ei tarkoita, että pitää jäädä olosuhteiden uhriksi. Stressi on tunnetila, valittaminen sen sijaan toimintaa. Toisin sanoen voit itse päättää, että lopetat valittamisen, työelämän tutkija Anu Järvensivu kannustaa aikaisemmin Me Naisille antamassaan haastattelussa

Ja jos nyt pikkasen nipisti sydämestä, ei ihme. Valittaminen nimittäin ihan oikeasti pilaa elämän – sekä oman että muiden. Lue lisää:

Lähteenä myös: Lifehacker

Vierailija

Tunnistatko itsesi? Valittajia on kolmea eri tyyppiä

Tunteeko Inka Simola moniakin ihmisiä, jotka ovat pelkkiä valittajia? Olen kuullut ihmisten valittavan ja purkavan tuntojaan ynnä muuta, mutta heidän leimaamisensa ainoastaan valittajiksi ei olisi pelkästään epäoikeudenmukaista ja virheellistä, vaan myös väärin. Ihmisten näkeminen puhtaasti "valittajina" kertoo aika paljon enemmän näkijästä itsestään - kyseessä on todennäköisesti itsekeskeinen ja välinpitämätön yksilö, joka kuvittelee varmaan olevansa jotenkin muita parempi. Mikä onnistuu...
Lue kommentti

Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!