Äidin ja tyttären suhde ei ole koskaan täysin mutkaton. Aikuiselle äiti ei enää ole auktoriteetti, ja tytär voi oppia irti äidin tapojen ja mielipiteiden aiheuttamasta syyllisyydestä.

Colourbox

Vai että tuollaisen ratkaisun sinä nyt sitten teit, äiti lausahtaa
puhelimeen. Tytär langan toisessa päässä hermostuu heti. Eikö äidin äänessä vain olekin tuomitseva sävy? Taasko se yrittää ohjailla ratkaisujani? Miten ärsyttävää! Ja kuitenkin – olenko sittenkin valinnut väärin?

Harvassa ovat ne äidit ja tyttäret, joiden suhde olisi täysin mutkaton. Äidin mielipiteet ovat omiaan herättämään ärtymystä ja huonoa omaatuntoa aikuisissa tyttärissä.

– Rakkaus, viha ja syyllisyys ovat keskeisimmät tunteet, jotka
leimaavat naisten suhdetta äitiinsä, sanoo kouluttaja Meri Saarnilahti-Becker.

Syyt piilevät varhaislapsuuden kokemuksissa.

– Äiti on pikkulapsen tarpeiden tyydyttäjä. Äidiltä saatu hyväksyntä on pienelle lapselle elämän ja kuoleman kysymys. Siksi lapsi tarkkailee jokaista äidin katsetta, elettä ja sanaa ja miettii, hyväksyykö äiti hänet nyt.

Tyttöjen asemaa mutkistaa se, että heidän kasvatuksessaan korostetaan tottelevaisuutta. Saarnilahti-Becker selittää, että kulttuurissamme suurimpia syntejä on tottelemattomuus vallanpitäjiä – siis myös vanhempia – kohtaan.

– Murrosiässä tytötkin yrittävät irtautua vanhempiensa käskyvallasta. Koska tottelemattomuudesta seuraa rangaistus, tytöt oppivat välttämään tottelemattomuutta ja palaavat äitinsä käskyvallan alle.

Suhteen voi korjata

– Suhde ei ole terve, jos aikuinen tytär suostuu olemaan äitinsä vallassa, Saarnilahti-Becker sanoo.

Jos tytär antaa äitinsä syyllistää itseään, hän jää suhteessa ikuisesti pikkulapsen rooliin. Siksi moni nainen kokee taantuvansa äitinsä seurassa ja siksi äidin sanomiset ärsyttävät ja syyllistävät niin helposti. Ellei tytär selvitä äitiin kohdistuvia
vaikeita tunteita, suhde säilyy samanlaisena äidin kuolemaan
asti, Saarnilahti-Becker varoittaa.

Äidin ja tyttären konfliktit syntyvät tavallisesti siitä, että tytär
elää toisin kuin äiti toivoisi. Äiti purkaa pettymystään pienillä, kielteisillä kommenteilla.

– Tyttäret taas pyrkivät alitajuisesti miellyttämään äitiauktoriteettia, vaikka todellisuudessa aikuinen ei tarvitse enää mihinkään äitinsä hyväksyntää. Aluksi voi tuntua vähän kurjalta, että äiti on pettynyt, mutta kyllä aikuinen sen oppii kestämään!

Kouluttajan mielestä suhde on mutkikas niin kauan, kun tyttärellä on lapsen odotuksia äitiään kohtaan. Kun tytär lakkaa odottamasta äidin hyväksyntää, suhde muuttuu heti.

Tulehtuneen äiti–tytär-suhteen korjaaminen vaatii työtä, mutta se on mahdollista. Ikääntyvä äiti kykenee harvoin kohtaamaan niitä tunteita, joita hän tyttäressä herättää. Siksi tyttären on tehtävä työ yksin päänsä sisällä.

– Tyttären on kohdattava rehellisesti omat tunteensa, myös viha. Lapsi saa vihata vanhempiaan. Viha kannattaa käsitellä, jottei se muutu masennukseksi.

Tärkeää on miettiä myös sitä, mitä itse elämältään haluaa.Muuten noudattaa helposti jonkun toisen, usein juuri äidin, tahtoa.

Selvitä välit parisuhteen vuoksi

Äidin ja aikuisen tyttären suhde on Saarnilahti-Beckerin mielestä parhaimmillaan kahden, itsenäisiä päätöksiä tekevän ja toisiaan kunnioittavan aikuisen suhde.

Meri itse on käsitellyt suhteensa sekä 85-vuotiaaseen äitiinsä että 36-vuotiaaseen tyttäreensä, mutta se tapahtui vasta, kun hän oli 51-vuotias. Siihen asti Meri sanoo vain ihmetelleensä hankalia tunteitaan äitiään ja tytärtään kohtaan.

– Onneksi tyttärenikin innostui miettimään välejään minuun. Nyt suhteemme on aivan toisella tolalla! Kumpikaan ei sekaannu toisen elämään, mutta osaa tarjota apua. Välillemme on kehittynyt ystävyyttä.

Äitisuhteen selvittäminen on tärkeää myös parisuhteen vuoksi.

– Jos tytär kohdistaa kumppaniinsa samoja tunteita ja odotuksia kuin lapsena äitiinsä, hän on nainut äitinsä!

Mikä avuksi, kun...

Äiti kärttää lapsenlapsia

"Minä ja äiti olemme läheisiä, mutta hänen toiveensa tulla mummoksi on alkanut kalvaa suhdettamme. Vaikka elän avoliitossa, emme ole mieheni kanssa vielä valmiita hankkimaan jälkikasvua. 

Äiti huokailee dramaattisesti, jos törmäämme mummoon lastenlastensa kanssa. Ja auta armias, kun joku hänen ystävistään saa lapsenlapsen! Huomaan raivostuvani joka kerta, kun äiti ottaa lapsenlapset puheeksi.

Toisinaan väitän, etten edes halua lapsia, vaikka todellisuudessa niitä toivoisinkin – sitten joskus. Tunnen tilanteesta syyllisyyttä, sillä en tiedä, pystynkö täyttämään äitini haavetta pitkään aikaan." Heini, 27

Meri neuvoo: Heini pohtii, pystyykö hän täyttämään äitinsä haavetta. Se on mahdoton ja turha tehtävä! Äidin on täytettävä omat haaveensa, Heinillä ei sitä velvollisuutta ole. Tyttären on sanottava äidilleen, että hän tekee lapset juuri silloin, kun hänelle itselleen sopii. Heinin kannattaa myös napakasti pyytää äitiään lopettamaan turha jorina.

Lieneekö äidin toiveiden pohjalla kateus ystäviään kohtaan? Itse hän tuskin pystyy sitä myöntämään, mutta asian ymmärtäminen saattaa helpottaa Heinin suhtautumista äidin puheisiin.

Heinin kannattaa myös miettiä, mihin äidin puheet hänessä oikein kolahtavat. Miksi aihe on hänelle niin arka, että hän vihastuu keskustelun alkaessa?

Mitenkäs ne nimipäiväkortit?

"Äiti vihjailee jatkuvasti, että saisin pitää enemmän yhteyttä vanhoihin sukulaisiini. Hän kyselee, että olenko muistanut lähettää tädille nimipäiväkortin ja tokaisee sitten, että en varmaan ole ehtinyt.

Teen parhaani hoitaakseni välejäni sukulaisiin, mutta en ehdi
raapustaa nimipäiväkortteja. Juuri aikuistunut tyttäreni on muuttanut ulkomaille. Huomaan itse muistuttelevani, että hänen täytyisi lähettää kortteja iäkkäille sukulaisille. Tästä tyttäreni raivostuu, mutta varmaan hänkin siirtää syyllistämisen perinteen omalle lapselleen." Helena, 45

Meri neuvoo: Itsenäistyminen lapsuuden auktoriteeteista
tarkoittaa muun muassa sitä, että tytär päättää itse, kehen ja
miten usein hän pitää yhteyttä.

Jos Helena haluaa katkaista syyllistämisen kierteen, hänen kannattaa puraista kieltään joka kerta, kun hän tahtoisi muistuttaa tytärtään korteista. Onko syynä kierteen jatkumiseen se, ettei Helena osaa irrottaa ohjaksia lapsestaan, niin kuin ei hänenkään äitinsä ilmeisesti osaa irrottaa ohjaksia Helenasta?

En viihdy äitini seurassa

"Asun kaukana vanhemmistani. Työ ja parisuhde pitävät minut kiireisenä, enkä ehdi käydä lapsuudenkodissani kovin usein. En
myöskään viihdy siellä, sillä välini äitiin ovat etäiset. Meillä ei ole
juuri puhuttavaa toisillemme, ja minusta tuntuu hankalalta kertoa äidille tunteistani tai suunnitelmistani.

Aina, kun puhun äitini kanssa puhelimessa, hän kysyy syyllistävällä äänensävyllä, että milloinkas olen ajatellut tulla käymään. Tunnen piston sydämessäni, kun vastaan, että ihan lähiaikoina en taida ehtiä.

Kun sitten vierailen vanhempieni luona – mikä tapahtuu pari
kertaa vuodessa – äiti ei tunnu nauttivan läsnäolostani. Hän ei koskaan ehdota yhteistä tekemistä. Silti hän huokailee syyllistävästi, jos käyn vaikka tapaamassa entisiä koulukavereitani ja viivyn hänestä liian pitkään.

Lähtiessäni hän toteaa aina teatraalisesti, että nyt sä jo sitten lähdet, eipä kestänyt pitkään tämäkään harvinainen vierailu." Eve, 26

Meri neuvoo: Miksi Evelle tulee syyllinen olo siitä, ettei hän viihdy äitinsä seurassa? Syyllistyykö hän, jollei viihdy jonkun
muun kanssa? Tuskinpa vain!

Tosiasia on, ettei aikuisen tyttären tarvitse viihtyä äitinsä seurassa. Evellä ei myöskään ole velvollisuutta viihdyttää äitiään. Se on äidin oma tehtävä.

Even äiti käyttää valtaa heittäytymällä marttyyriksi. Hän ei ole onnistunut rakentamaan tyttäreensä rakkaudellista suhdetta, ja nyt hän on vastatusten seurausten kanssa.

Even on mietittävä, miksi hän haluaa miellyttää äitiään. Tarvitseeko hän johonkin tätä valtapeliä? Vetääkö se ehkä puoleensa, koska se tuntuu tutulta ja turvalliselta? Even kannattaa selvittää asia itsensä kanssa, ennen kun hän seuraavan kerran käy äitinsä luona.

Tilannetta voi helpottaa myös se, että Eve lakkaa tulkitsemasta jokaista äitinsä hengähdystä. Ei tarvitse miettiä, mihin äiti pyrkii, kun hän kysyy seuraavan vierailun ajankohtaa. Eve voi vain vastata hilpeästi, että en kuule tiedä.

Hermostun vähästä

"Poden huonoa omaatuntoa siitä, että hermostun äidilleni usein pienimmästäkin syystä. Äitini on jo sen verran iäkäs, että hän unohtelee helposti asioita tai juuttuu jaarittelemaan jostakin minun mielestäni aivan turhasta. Minua se ärsyttää.

Välillä jaksan olla kärsivällinen, välillä taas tiuskahdan aivan mitättömästä asiasta. Yritän muistaa, ettemme kumpikaan ole enää ihan nuoria, mutta silti valahdan tuon tuostakin takaisin lapsellisen, kiukuttelevan teinin osaan." Anna, 29

Meri neuvoo: Tilanne on tyypillinen silloin, kun äiti alkaa vanheta ja hänen muistinsa heiketä. Tyttärellä on selkeä kuva siitä, millainen äidin pitäisi olla. Kun äiti ei kykene samaan kuin aiemmin, tyttären sisäiselle lapselle saattaa tulla tunne, että hänen turvallisuutensa on uhattu.

Tyttären tunteet johtuvat ristiriidasta odotusten ja todellisuuden välillä. Annan on vaikea myöntää itselleen, että tällainen äiti nyt on. Todennäköisesti hän rakastaa sitä haave- ja muistikuvaa, joka hänellä on lapsuutensa äidistä. Jos Anna kykenee hyväksymään äitinsä nykyisen olemuksen eli sen, että äiti on muuttunut vanhaksi ja unohtelevaiseksi, ärtymys vähenee.

Annan olisi hyvä luopua epärealistisista odotuksista äitiään
kohtaan. Jos hän välittää vanhenevasta äidistään niin paljon, että tahtoo olla tämän kanssa, se on tietenkin hienoa – mutta Annan täytyy tehdä se siksi, että hän itse haluaa eikä siksi, että saisi äidiltään kiitosta tai hyväksyntää.

Äiti on liian kiltti

"Äitini on hirmu kiltti ja ihana ihminen. Välillä ajattelen, että hän
ei uskalla sanoa minulle, mitä todella ajattelee. Mietin, käytänkö
hänen avuliaisuuttaan jopa hyväkseni.

Yritän kyllä sanoa, että sanoo suoraan, jos joku homma – esimerkiksi lapsen hoito – ei hänelle käy, mutta silti epäilen, uskaltaako hän kieltäytyä. En oikein osaa ottaa asiaa paremmin puheeksi." Minna, 35

Meri neuvoo: Kun tytär aikuistuu, äidin ja tyttären roolit voivat kääntyä ylösalaisin. Näin on käynyt Minnan tapauksessa: äiti on antanut lapselleen kontrolloijan ja diktaattorin roolin. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että tytär muistuttaa jotakin äidin lapsuuden auktoriteettia.

Minna ei voi ottaa vastuuta äitinsä arkuudesta tai valinnoista. Jos äiti sanoo, että voi vahtia lasta, tytär vieköön lapsensa mummon hoitoon rauhallisin mielin. Tosin jos Minna on empaattinen, hän saattaa huomata, milloin äiti ei oikeasti ehdi tai pysty auttamaan. Liiallinen kiltteys tuottaa kantajalleen kärsimystä. 

Minna helpottaa omaa oloaan, kun hän sallii äidilleen tämän valitseman elämän. Tyttären mieltä keventää myös se, että uskaltaa ottaa puheeksi häiritsevät asiat. Ei siitä seuraa mitään sen kauheampaa kuin että tunteita tulee ja menee.

Kiitosta ei kuulunut

"En ikinä yltänyt kyllin hyväksi tyttäreksi. En ollut se siivo pikkuneiti, joka istuu nätisti rusetti päässä, vaan ihan liian touhukas ja puhelias. Minut kasvatettiin moitteilla, ja äidin oli aina äärettömän vaikea kiittää minua mistään. Niitä asioita, joissa mielestäni olen onnistunut, hän ei noteerannut miksikään.

Ehkä kiitoksen pihtaamiseen vaikutti myös se hänen ikäluokkansa ajattelutapa, ettei omaa lasta saa kehua. Olisi kehunut edes salassa.

Yhdessä asiassa sentään olen onnistunut: tein äidille lapsenlapsen, joka vilkkaudestaan huolimatta oli aina mummon silmäterä. Häntä äitini osasi ilokseni kehuakin.

Äiti on jo kuollut, mutta asia kalvaa minua yhä." Mirja, 53

Meri neuvoo: Kun lapsi kasvatetaan moittimalla, häneen kehittyy valtava virheiden pelko ja arvostuksen tarve, jonka täyttäminen vaatii myöhemmin kovaa työtä.

Mirjan sisäinen lapsi on jäänyt kiitoksennälkäiseksi, ja todennäköisesti hänen itsetuntonsa on jäänyt heiveröiseksi. Kehutta kasvaneet ihmiset ovat usein ongelmallisia työyhteisössä, sillä he kerjäävät jatkuvasti kiitosta.

Mirjan mahdollisuudet päästä syyllisyyden ja vihan tunteista ovat kuitenkin hyvät, jos hän alkaa antaa itse sitä, mitä vaille jäi lapsena. Hän voi vaikka lausua joka aamu itselleen, että olen riittävän hyvä tällaisena. 

Vellomalla kiitoksen puutteessa Mirja pitää lapsuutensa traumaattiset kokemukset elävinä. Hän voisi miettiä, pelottaako häntä päästä eroon ongelmastaan, koska hän ei tiedä, mitä sen jättämän aukon täyttäisi.

Siivousopit istuvat takaraivossa

"Äiti on aina ollut varsin siisti ihminen ja tarkka siitä, mitä muut ajattelevat. Lapsuudenkotini oli aina tiptop. Ennen vieraiden tuloa siivottiin oikein urakalla.

Oma luontoni on toisenlainen. Jonkinlaisen järjestyksen yritän toki pitää, mutta muutama pölykoira ei häiritse. Äitini opetukset menivät kuitenkin perille. Varsinkin keski-iässä olen huomannut, että ryhdyn paniikkisiivoukseen, jos joku ilmoittaa poikkeavansa yllättäen. Jos en ennätä siivota, selittelen pakonomaisesti, että siivoaminen on nyt poikkeuksellisesti jäänyt, kun on ollut niin kiireistä. Miten tässä näin kävi?" Marianne, 42

Meri neuvoo: Äidin tapa elää muodostaa tyttärelle alitajuisen lakikokoelman, joka ohjaa tämän toimintaa voimakkaasti. Jollei
tytär tutki järjestelmällisesti äidin lakeja ja mieti, ovatko ne tarpeellisia hänen omassa elämässään, ne kahlitsevat häntä loppuelämän ajan.

Jos tytär nauttii itsekin siivouksesta, siistin äidin toimintatapojen toistaminen ei ole ongelma. Marianne kuitenkin sanoo, että hänen luontonsa on toisenlainen. Siksi hänen täytyy määrittää itse oma siivoustarpeensa.

Seuraavan kerran, kun Marianne tuntee pakonomaista tarvetta siivota, hänen kannattaa käydä pitkäkseen sohvalle ja ottaa vastaan kaikki syyllisyyden ja ärtymyksen tunteet. Näin ei tarvitse toimia montakaan kertaa, kun syyllisyys jo laimenee.

Marianne huomaa, ettei hänelle tapahdu mitään kauheaa, vaikka vieraat tulisivatkin vähän sotkuiseen kotiin.


Välillä on ihan okei keskittyä myös niihin sinkkuelämän hyviin puoliin.

Jostain syystä vallalla on käsitys siitä, että näin loppuvuonna kaikki haluavat olla mieluummin parisuhteessa kuin sinkkuja. Yhdysvalloissa puhutaan jopa cuffing seasonista eli sesongista, jona kaikkein vannoutuneinkin sinkku alkaa pohtia, että parisuhde saattaisi sittenkin olla kiva juttu.

Mutta ovatko talven kylmyys ja juhlapyhien vietto jonkun kainalossa riittävän hyviä syitä pariutua? Sosiaalisessa mediassa muistutellaan parhaillaan sinkkuuden hyvistä puolista, kenties vastaliikkeenä kuluvan vuodenajan parisuhdekeskeisyydelle.

Sinkkuuden iloja on jaettu kasapäin Twitterissä tunnisteella #WhenImNotDating. Sekä parisuhteessa että sinkkuudessa on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa, mutta nämä päivitykset saavat sinkkuuden kuulostamaan aika hiton upealta.

Poimimme twiiteistä parhaat syyt pysyä sinkkuna.

1. Voi tehdä ihan mitä haluaa

No ihan kuin parisuhteessa ei muka voisi toteuttaa itseään, mutta sinkkuna asioista ei tarvitse neuvotella sitäkään vähää. Ei kompromisseja!

2. Kaikki on omaa

Koko pitsa/karkkipussi/kirsikkatomaattirasia vain itselle, aah.

3. Voi olla juuri niin karvainen tai karvaton kuin haluaa

Kyllä, joskus karvoja tulee ajeltua myös miellyttämisen vuoksi, vaikkei sinänsä olisi mikään pakko.

4. Säästyy rahaa

Deiteillä käyminen saattaa tulla hitsin kalliiksi.

5. Itsetunto ei romahtele

Ei toiveita, ei pettymyksiä.

6. Jää enemmän aikaa hemmottelulle

Deiteillä ravaaminen vie rahan lisäksi aikaa. Joskus on ihanaa olla koko ilta yksin omassa rauhassa ja ihan vain hemmotella itseään.

7. Deittailemattomuus on hauskaa

Ei hauskanpidon tarvitse olla aina muista ihmisistä kiinni.

8. Epämiellyttävät kohtaamiset jäävät väliin

Voit tapailla vain lempi-ihmisiäsi!

9. Harrastuksiin voi todella paneutua

Koko kämppä kasveille? Sinkkuna siitäkään ei tarvitse neuvotella.

Mikä sinkkuudessa on mielestäsi parasta? Keskustele kommenteissa!

Empatiakirjailija Sami Kedon mukaan myötätunto toisia kohtaan on myös asennekysymys.

Mikä tekee meistä empaattisia?

Maailma on täynnä tarinoita ihmisistä, joilla ei ole mitään – mutta jotka ovat aina valmiita antamaan sitä vähästäänkin muille. Tarinan toisella laidalla ovat rikkaat ja etuoikeutetut. Heillä olisi, millä auttaa, mutta myötätunto puuttuu.

Ihan niin yksinkertainen maailma ei ole, mutta empatiasta tietokirjan kirjoittanut Sami Keto kertoo, että kyky empatiaan tosiaan saattaa heiketä, kun ihminen rikastuu tai nousee yhteiskunnan hierarkiassa korkeammalle. 

– Tämä on havaittu todella monessa yhteydessä, Keto sanoo.

Yksi syy rikkauden ja empatian käänteiseen riippuvuuteen on se, että reiluus on Kedon mukaan useimmille ihmisille hyvin tärkeää. Jos siis ihminen on epäreilun korkeassa asemassa, hänen täytyy jotenkin pystyä perustelemaan ja oikeuttamaan eriarvoinen asema itselleen. 

– Jotta pystytään tasaamaan tilanne, alempana olevien arvoa pitää vähän laskea ja ajatella, että minä ansaitsen etuoikeuteni ja muut tekevät jotakin väärin.

Eriarvoisuus vaikuttaa empatiaan

Empatian määrä liittyy myös yhteenkuuluvuuden ja keskinäisriippuvuuden kokemuksiin. Ne, joilla on paljon rahallista tai sosiaalista pääomaa, ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan ja samastuvat toisiin vähemmän, mikä selittää heikompaa empatiakykyä. 

– Eliitti kokee yhteenkuuluvuutta omassa piirissään, vähävaraiset laajemmin, Keto tiivistää. 

Hän kertoo, että yhteiskunnan eriarvoistumisen on kuitenkin havaittu johtavan siihen, että myös hierarkiassa alimpina olevat kokevat entistä vähemmän yhteenkuuluvuutta ylempänä olevia kohtaan. Eriarvoisuus siis heikentää ihmisten empatiakykyä ylipäätään.


Empatiaa voi suunnata

Sami Kedon mukaan empatia on oleellinen osa ihmisyyttä, ja olemme kaikki enemmän tai vähemmän empaattisia. Se kuitenkin vaihtelee, mihin suuntaamme empatiamme. Empatian kokemista ohjaavat yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuriset kertomukset.   

Osa meistä kokee myötätuntoa kedon kukkasiakin kohtaan, osa suhtautuu empaattisesti ainoastaan omaan lähipiiriinsä. 

”Usein empatia on tilannekohtaista.”

Esimerkiksi rasistisessa mellakassa vihaa huutava ihminen voi olla hyvinkin empaattinen, tosin suppeaa piiriä kohtaan. Myös voimakkaat negatiiviset tunteet nimittäin tarttuvat empaattiseen ihmiseen ja voivat viedä mukanaan.

– Usein empatia on tilannekohtaista. Totumme toimimaan toisissa tilanteissa empaattisesti ja toisissa epäempaattisesti. Se on myös asennekysymys; päättääkö, että tämä on sellainen tilanne, jossa ollaan empaattisia, Keto kertoo.

Piiri, jota kohtaan ihminen tuntee empatiaa, voi Kedon mukaan kutistua esimerkiksi tilanteessa, jossa ihmisen asema yhteisössä on epävarma tai jossa ihmisryhmien välillä on kilpailuasetelma.

Huomattavia empatiapuutteita on Kedon mukaan yleensä vain narsisteilla ja psykopaateilla. He pystyvät lukemaan kanssaihmisiään, mutta eivät jakamaan heidän tunteitaan – myötätunto puuttuu.