Lukijat kertovat, millaista oli, kun lapsuus jäi elämättä.

Kokki Teresa Välimäki, 42, kertoi Eeva-lehdessä tällä viikolla rankasta lapsuudestaan. Hän joutui ottamaan paljon vastuuta jo lapsena vanhempien liiallisen alkoholinkäytön ja isän väkivaltaisuuden takia.

– Olisin toivonut ja toivon edelleen, että minä olisin joskus se, josta pidettäisiin huolta, Teresa sanoi lehden haastattelussa.

Nyt Me Naisten lukijat kertovat, millaista on, kun joutuu pitämään huolta itsestään ja kantamaan vastuuta muista perheenjäsenistä liian varhain. Osa kertoo selvinneensä periksiantamattomuudella, osa puolestaan ammattiavun avulla. Eräs kyselyyn vastannut 65-vuotias nainen muistelee, että koulunkäynnistä ei tullut mitään, sillä hän joutui ottamaan liikaa vastuuta jo alle 10-vuotiaana.

”Huolehdin kodin siivouksesta ja kävin ostamassa perheellemme ruokaa jo lapsena. Olin alle 10-vuotias eikä koulunkäynti onnistunut, kun äitiä oli pakko auttaa. Meitä oli useampia lapsia, mutta jotenkin työt lankesivat vain minulle. Myöhemmin vanhempani alkoholisoituvat pahasti ja autoin heitä arjessa. Sen jälkeen, kun isämme kuoli, minä ostin äidilleni juomat kaupasta. Juominen jatkui äidin kuolemaan saakka.

Oma alkoholinkäyttöni loppui kuin seinään, kun näin sen äidin lotrauksen kaljan ja viinojen kanssa. Mutta silti oma äiti – ja myös isä – olivat ja on edelleen kalleinta ja rakkainta maailmassani.” Pikkupiika, 65 

Äiti hylkäsi synnytyssairaalaan

48-vuotiaalla naisella oli surkeat lähtökohdat jo syntymästä asti.

”Vanhempani erosivat jo ennen kuin synnyin, ja äiti hylkäsi minut sairaalaan synnyttämisen jälkeen. Minut sijoitettiin lastenkotiin. Siellä vietin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta. Noilta ajoilta minulla on vain hataria muistikuvia, mutta minut sijoitettiin kuulemma aina johonkin perheeseen, mutta palautettiin aina bumerangina takaisin lastenkotiin. 

”Äidin mukaan pilasin hänen elämänsä.”

Kasvattikotiin minut otettiin 7-vuotiaana, jossa olin noin 15-vuotiaaksi asti. Sitten aloin etsiä omia biologisia vanhempiani ja löysinkin sossun työntekijöiden kanssa biologisen äitini. Hän halusi minut takaisin, joten muutin hänen luokseen. Vuoden yhteiselon jälkeen hän haukkui minut pystyyn – kuinka kamala olin ja että hän ei olisi koskaan ottanut minua takaisin, jos olisi tiennyt, kuinka kamala lapsi olin. Hän vertasi minua isääni ja sanoi, että yhtä kamalia kummatkin. Itse en edes tiennyt tuolloin, kuka isäni on. Tapasin hänet vasta ripille päästyäni, kun hän osti minulle mopokypärän ja antoi bensarahaa. Muutaman vuoden tapailimme, kunnes isä haukkui minut pystyyn erään riidan päätteeksi. Hän sanoi mätäne helvetissä, en tule edes kusemaan sun haudalle. Seuraavan kerran taisimme tavata, kun täytin 40 vuotta. Nyt emme ole olleet yhteydessä 5–6 vuoteen. 

”Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudella tässä on pärjäilty jotenkuten.”

Äitini luota muutin pois, kun olin asunut hänen kanssaan pari vuotta. Äiti toivoi, että lähtisin pois, jotta hänkin saisi elää omaa elämäänsä. Pilasin vain kuulemma hänen elämänsä. Olen siis huolehtinut itsestäni 18-vuotiaasta asti – ja kasvattanut itse itseni. Eivät ole porukat paljon perään kyselleet, olenko edes hengissä.

”Täytyy vain ajatella, että on kai niitäkin, joilla menee vielä huonommin.”

Olen pärjännyt elämässäni jotenkuten. Minulla ei ole perhettä eikä sukua tukemassa. Nuorena tyttönä olin 15 vuotta avoliitossa, mutta elellyt viimeisen 12 vuotta sinkkuna. Yksin täällä on saanut olla ja elää. Huonoa miestä, kun en huoli ja hyvää en ole vielä löytänyt. Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudella tässä on pärjäilty jotenkuten. Elämä on mitäänsanomatonta ja vaatimatonta, mutta elän kumminkin. Nyt on vakituinen työpaikka ja piskuinen yksiö. Välillä on tosi yksinäistä, kun ei ole lapsia, ei miestä, ei lemmikkieläimiä... mutta päivä kerrallaan. Täytyy vain ajatella, että on kai niitäkin, joilla menee vielä huonommin. Enkä ole kuitenkaan päihteidenkäyttäjä, vaan pysynyt kaidalla polulla elämässäni vaikeuksista huolimatta.” Niki, 48

Väsynyt selviytymään yksin

41-vuotiaan vastaajan mukaan hänen rankan lapsuuden taustalla olivat isän mielenterveysongelmat. Liika vastuunkanto on vaikuttanut hänen koko elämäänsä.

”Äidillä ei ollut voimia syventyä meidän lasten sielunelämään.”

”Olen joutunut pitämään itsestäni huolta henkisesti lapsesta asti. Isällä oli mielenterveysongelmia – hän oli ailahteleva, arvaamaton ja äärettömän epäkypsä isäksi, joten äiti joutui huolehtimaan meistä kolmesta sisaruksesta käytännössä yksin. Isään ei voinut turvautua, koska hän oli niin epävakaa ja itsekeskeinen, eikä äidillä ollut voimia syventyä meidän lasten sielunelämään. Minulla ei ollut läheisiä välejä myöskään siskoon, eikä elämässäni ollut yhtään turvallista aikuista, jolla olisi ollut voimavaroja ja aikaa kuunnella. Teini-ikäisenä ei ollut juuri ystäviäkään, joille jakaa asioita. Niinpä opin selviytymään murheista ja ongelmista yksin. 

”Elämässäni ei ole yhtään ihmistä, jolle voisin soittaa, kun on paha olo.”

Toimin edelleen niin, että yritän selvittää asiat itse omassa päässäni. Yleensä puhun ystävilleni tai miehelleni vasta silloin, kun asiat ovat jo jonkinlaisessa järjestyksessä päässäni ja pahimmat itkut on itketty. Parikymppisenä opin onneksi, ettei minun tarvitse hävetä itkemistä ihmisten edessä. Se vapautti jonkin verran, mutta on itkeminen edelleen toisinaan vaikeaa minulle. Vetäytyminen yksinäisyyteen pahan olon kanssa on itselleni luontaisinta. Olen joskus surrut sitä, ettei elämässäni ole yhtään sellaista ihmistä, jolle voisin soittaa, kun on paha olo tai suuria kriisejä elämässä. Ehkä pelkään, etteivät ihmiset välitä tai kestä suruani, tai että jotenkin häiritsen ja taakotan heitä liikaa. Mutta jotenkin olen aina selviytynyt. Jos on tehnyt liian tiukkaa, olen hakenut apua ammatti-ihmisiltä. Ehkei olisi tarvinnut, jos minulla olisi ollut vahva sosiaalinen verkosto.

”Yritän oppia pyytämään ja ottamaan apua vastaan.”

Olen totaalisen väsynyt selviytymään yksin, joten yritän nykyään oppia pois itselleni vahingollisesta toimintamallista – pyytämään ja ottamaan apua vastaan ja tukea läheisiltä ihmisiltä. Käyn terapiassa ja lisäksi olen saanut hyvän miehen, jonka kanssa voin harjoitella vähitellen avautumista ja luottamista.” Väsynyt selviytymään yksin, 41

Suurperheessä esikoiselle lankesi suurin vastuu

71-vuotias nainen kertoo, että hänen lapsuudessaan vastuunkanto johtui pitkälti sota-ajan vaikutuksista – ja siitä, että hän oli perheen esikoinen.

”Vastuu pienemmistä sisaruksista oli suuri.”

”Synnyin vuonna 1946, heti sodan jälkeen. Isä oli ollut sodassa kuusi vuotta. Tuohon aikaan tytöt olivat maalaistalossa piian asemassa. Äidillä oli paljon töitä, ja lapsiakin syntyi joka toinen vuosi lisää – yhteensä meitä lapsia oli yhdeksän. Minä olin vanhin lapsi ja jouduin olemaan lapsenpiikana, kantamaan puita ja vettä sekä tekemään töitä pellolla. Ei ollut vesijohtoa eikä sähköjä. 

”8-vuotiaana toimin pikkuveljeni koulukyytinä, koska meillä oli vain yksi pyörä.”

Vastuu pienemmistä sisaruksista oli suuri. 8-vuotiaana toimin pikkuveljeni koulukyytinä, koska meillä oli vain yksi pyörä. Poljin 10 kilometriä päivässä. Nykyään lastensuojelu varmaankin puuttuisi tällaisiin asioihin. 

Opettaja suositteli, että pyrkisin oppikouluun, sillä olin hyvä koulussa ja lukemaankin olin oppinut 5-vuotiaana. Mutta äiti ei olisi halunnut, että menen sinne. Onneksi isä vei minut kuorma-auton lavalla pääsykokeisiin, jotka olivat 20 kilometrin päässä. Kouluun ei kulkenut busseja, joten asuin 1. luokan vieraassa perheessä. Lisäksi sulalla kelillä kuljin kouluun polkupyörällä, 40 kilometriä päivässä. Motivaatio koulunkäyntiin oli kova. Tuohon aikaan Suomessa elettiin jälleenrakennusvaihetta, joten melkein kaikki olivat köyhiä. Opin silloin, että jotta pääsisin kylältä pois, on mentävä oppikouluun ja sitten isompiin ympyröihin. 18-vuotiaana lähdin 200 kilometrin päähän Kuopioon sisäoppilaitokseen. Opiskelin sairaanhoitajaksi, minkä jälkeen pääsin Helsinkiin töihin.” Ritsohvi, 71
 

Vierailija

”Hankin perheelle ruokaa jo alle 10-vuotiaana” – naiset kertovat, millaista on joutua kantamaan liikaa vastuuta lapsesta asti

Onpas tuttuja tarinoita! Vanhin lapsi, isä alkoholisti ja äidillä mielenterveysongelmat. Huolehdin perheestäni ja sisaruksistani täyspäiväisesti 8-vuotiaasta lähtien. Äidille vein sairaalaan tavaroita ja kävin katsomassa. Kotona hoidin kahta vaippaikäistä ja muita sisaruksia. 13-vuotiaana sitten omakin psyyke petti ja jouduin nuorten psykiatriselle osastolle ja sieltä lastenkotiin. Jos jotain lapsuudestani opin, niin ainakin pitämään huolta itsestäni ja toisista, välttelemään alkoholisteja ja...
Lue kommentti

Vauvavuodet, seitsemän vuoden kriisi ja puolison sairastuminen – kuulostavatko nämä suhteiden kriittiset taitekohdat tutuilta? 

Jokainen parisuhde ajautuu elinkaarensa aikana johonkin kriisiin, johtui se sitten töistä, uskottomuudesta tai lasten kasvatukseen liittyvistä näkemyseroista. Mutta miten parisuhdekriiseistä selviää, jopa mielellään yhdessä? Onko jokin kriisi ylitsepääsemätön?

Perheterapeutti Ritva Huusko ja Sexpon erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström listasivat parisuhteen elinkaaren tavallisimmat kriisinpaikat. Kihlstöm muistuttaa, että parisuhdekriisi ei tarkoita välttämättä eroa. Parisuhde voi muuttua jopa paremmaksi kriisin kautta.

Kriisi vaatii kovaa työtä ja tahtoa molemmilta – joskus myös ammattiapua. Terapeutit kertovat, miten kriisit on mahdollista selättää. 

Ensimmäinen vuosi – alkuhuuma ja toisen opettelu

Suhteen alku on ensihuumaa, mutta joillakin myös kovaa mustasukkaisuutta ja repiviä riitoja, kun opetellaan toista.

”Alkuhuumassa hormonit saavat meidät käyttäytymään normaalista poikkeavalla tavalla.”

Alkuhuumassa hormonit saavat meidät käyttäytymään normaalista poikkeavalla tavalla – toinen on kuin huumetta. Marja Kihlstöm toteaakin, että jos suhteen ensimmäisenä vuonna on repiviä riitoja, kannattaa pysähtyä tutkimaan tunteitaan: onko taustalla jokin riittämättömyyden tunne esimerkiksi aiemmasta suhteesta?

– Jotkut hyppäävät nopeasti suhteesta toiseen, jolloin vanhoja tunteita ja virheitä ei välttämättä ole käsitelty kunnolla. Silloin uuteen suhteeseen saattaa iskeä kriisi, Kihlstöm sanoo.

Kolmen vuoden kriisi – ensihuuma on ohi

Kolmen vuoden seurustelun jälkeen rakastumisen pitäisi muuttua rakastamiseksi. Ritva Huuskon mukaan kolmen vuoden kohdalla on viimeistään aika opetella puhumaan ja opetella anteeksiantoa.

”Viihdytäänkö yhdessä, onko meillä oikeasti yhteisiä kiinnostuksia ja päämääriä?”

Huusko neuvoo miettimään, onko toinen se ihminen, kenen kanssa haluaa elää arkea –  ja onko se arki onnellista vai repivää. Viihdytäänkö yhdessä, onko meillä oikeasti yhteisiä kiinnostuksia ja päämääriä? Myös käytännön päätöksiä pitää tehdä koskien sitä, miten asiat ja riitatilanteet hoidetaan.

Seitsemän vuoden kriisi – mennäänkö naimisiin vai erotaanko?

Marja Kihlströmin mukaan seitsemän vuoden kriisin aikana pintaan nousevat parin keskinäiset vuorovaikutustaidot: osataanko puhua tarpeista, kohdata toisen tunteet ja tehdä kompromisseja? Pitää myös oppia kohtaamaan itsensä ja olla välillä haavoittuva toisen edessä, eikä vain pärjätä.

Kihlstöm neuvoo tarkastelemaan rakkauden tilaa rehellisesti. Ollaanko yhdessä tavan vuoksi vai aidosta rakkaudesta? Moni pari jatkaa keskinkertaisessa suhteessa sen vuoksi, kun mikään ei ole erityisen huonosti. Silloin onnellisuus voi olla toissijaista. Parisuhteen erottaa ystävyydestä jaettu seksuaalisuus, minkä merkitystä kannattaa tarkastella

Kriisi ennen lapsia tai lapsettomuus

Lasten hankkiminen ajaa suhteen helposti kriisiin – varsinkin silloin, jos lapsia ei ala kuulua. Lapsettomuudesta kärsivää paria Ritva Huusko neuvoo miettimään, ollaanko yhdessä toinen toisen vuoksi vai perheen saamisen vuoksi. Lapsettomuushoidot ovat myös rankkoja suhteelle.

”Vauvavuosina suurin haaste on oppia antamaan tilaa uudelle tulokkaalle.”

– Lapsettomuus ja lasten hankkimiseen liittyvät ongelmat koskettavat nykyään hyvin monia ihmisiä, joten se on merkittävä kipuilun paikka suhteessa, Huusko sanoo.

Vauvavuosi – yhtäkkiä kahdesta tuleekin kolme, kääk!

Vauvavuosina suurin haaste on oppia antamaan tilaa uudelle tulokkaalle.

– Pieni vauva hurmaa ja huumaa, joten silloin pitää muistaa parisuhde ja se ydin, mistä lähdettiin liikkeelle, Ritva Huusko sanoo.

Vauvavuosina toista pitää muistaa huomioida ja huolehtia erityisellä tavalla. Toinen tai molemmat voivat olla väsyneitä vähäisten yöunien vuoksi, jolloin kriisit kulminoituvat. Väsyneenä kumppani ärsyttää vielä enemmän. 

Vauvavuosien jälkeen iskevät myös ruuhkavuodet, jolloin kasvavat lapset vievät paljon aikaa ja energiaa suhteelta. Jotkut parit alkavat elää suhdetta lasten kautta, ja suhde päätyy arkiseksi.

Muutokset uralla tai uudet harrastukset 

Uusi työ tai opiskelupaikka muuttavat parisuhteen dynamiikkaa. Puoliso saattaa löytää myös uuden kiinnostavan viiteryhmän, joka imaisee mukaansa. Silloin kumppani voi tuntea ulkopuolisuutta. Kihlströmin mukaan moniin muutoksiin ja hurahduksiin liittyy alkuhuumaa, joka vaatii kumppanilta kärsivällisyyttä. Suhteessa on tärkeää pitää kiinni omista rajoista eikä vain miellyttää toista.

”Voimmeko olla yhdessä itsenäisiä?”

Samalla tavoin myös työttömyys voi aiheuttaa suhteessa kriisin. Toinen on kotona, toinen töissä, eli dynamiikka muuttuu. Pariskunnalla on erilaiset odotukset, ja taloudelliset ongelmat saattavat tulla tielle. 

Ritva Huusko muistuttaa myös keski-iän kriisistä. Jos pari on mennyt nuorena yhteen, moni kokee 40- tai 50-vuotiaana kriisin, jolloin on kova tarve itsenäistyä. Voimmeko olla yhdessä itsenäisiä? Suhteen mustasukkaisuus korostuu viimeistään keski-iän kriisissä, kun toinen haluaa mennä ja tehdä itsenäisesti.

Tyhjän pesän syndrooma – lapset lentävät pesästä

Kun lapset muuttavat pois, yhtäkkiä pitäisikin viihtyä taas kahdestaan. Mitä yhteistä meillä on?

– Jos on eletty paljon lasten kautta ja unohdettu parisuhde ja sen huoltaminen, niin tässä vaiheessa herätään siihen, että parisuhdetta ei ole enää. Se pitää rakentaa uudestaan, Ritva Huusko sanoo.

Kun ketään ei ole enää välissä, paljastuu, miten parisuhdetta on hoidettu koko lasten kasvuikä. Hyvin hoidetussa suhteessa lasten poismuutto voi olla myös uusvapauden aikaa: nyt on vihdoin aikaa keskittyä toiseen.

”Ihminen pettää helpommin, kun tulee joku kriisi.”

Sairastuminen tai kuolemantapaus – mitä sitten tapahtuu?

Perheessä, lähipiirissä tai parisuhteessa voi tapahtua missä elämänvaiheessa tahansa vakava sairastuminen tai jopa kuolema.

Marja Kihlstörmin mukaan näistä asioista on hyvä puhua jo silloin, kun kaikki on hyvin, sillä ihmiset reagoivat tällaisiin vastoinkäymisiin hyvin eri tavoin. Mitä tapahtuisi, jos olisin vuoden sairaalassa? Miten me silloin toimisimme?

Pettäminen

Pettäminen voi olla iso ongelma suhteessa missä vaiheessa tahansa. Moni yllä listatuista kriiseistä voi laukaista pettämisen.

– Ihminen pettää helpommin, kun tulee joku kriisi. Kumppani voi hakea esimerkiksi vauvavuosien identiteettikriiseihin vahvistusta ulkopuolelta, Marja Kihlström sanoo.

Pettämiskriiseistäkin voi selvitä, mutta toipuminen vie pitkään ja usein ammattilaisen apu on tarpeen.

 

Joskus epäily uskottomuudesta onkin peiliin katsomisen paikka.

Epäiletkö kumppanisi uskollisuutta tai arveletko, että hän on ihastunut toiseen? Oli epäilyissäsi perää tai ei, ne saattavat kertoa enemmän sinusta kuin kumppanisi toimista. 

Yhdysvaltalainen Journal of Social and Personal Relationships julkaisi lokakuussa Angela Nealin ja Edward Lemayn tutkimuksen, jonka mukaan ihmiset heijastavat helposti omia pettämishalujaan kumppaneihinsa. Epäilys kumppanin uskottomuudesta voi nousta kumppanin aiemmista teoista, omista aiemmista kokemuksista tai vaikka siitä, miten näkee muiden ihmisten toimivan parisuhteissaan. Nealin ja Lemayn tutkimuksen mukaan pettämisepäily voi kuitenkin olla myös peiliin katsomisen paikka.

Psykiatri Grant H. Brenner kirjoittaa Psychology Todayssa Nealin ja Lemayn tutkimuksesta, jossa 96 heteropariskunnan kumpikin osapuoli täytti viikon ajan joka ilta kyselyn tunteistaan, toimistaan ja siitä, arvelivatko he kumppaninsa olevan ihastunut johonkuhun toiseen. Suurin osa mukana olleista pariskunnista oli alle 25-vuotiaita ja vasta tapailuvaiheessa suhteessaan.

Lue myös: Hetken himo voi maksaa kaiken – psykologi kertoo, mikä saa ihmisen silti pettämään

Brenner kertoo, että tutkimukseen osallistuneiden ihmisten arviot siitä, onko kumppani kiinnostunut jostakusta toisesta, pitivät kutinsa melko hyvin. Tutkimuksessa kuitenkin huomattiin, että ne vastaajat, jotka itse olivat kiinnostuneita kolmannesta osapuolesta, epäilivät erityisen usein kumppaninsakin ihastuneen johonkuhun suhteen ulkopuolelta. Itse johonkuhun muuhun ihastuneet epäilivät kumppaneitansa useammin kuin ne, joiden kumppaneilla oikeasti oli tunteita kolmatta osapuolta kohtaan. 

Pettäjä epäilee toista pettäjäksi

Tutkittavat heijastivat siis kumppaniinsa niitä asioita, joita itse kokivat ja tunsivat. Omien tunteiden ja ajatusten heijastaminen kumppaniin toimii Brennerin mukaan niinkin päin, että suhteeseensa oikein sitoutunut puoliso ei osaa aavistaa, että hänen rakkaallaan on tunteita muitakin kohtaan.

Tuore tutkimus on taas yksi osoitus siitä, että mielikuvituksemme ja kykymme asettua toisen asemaan ovat rajallisia. Teemme yleensä päätelmiä niin, että oletamme toisten olevan samanlaisia ja toimivan sekä ajattelevan samoin kuin me itse. Siksi pettävä kumppani arvelee helposti suhteen toisenkin osapuolen pettävän. 

Tutkimuksessa havaittiin myös, että ne vastaajat, jotka epäilivät kumppaninsa olevan ihastuneita toiseen, käyttäytyivät kumppaniaan kohtaan viileästi tai jopa vihaisesti. Pelkkä epäily toisen ihastuksesta tai pettämishaluista muutti käytöstä suuntaan, joka ei ainakaan vahvista pariskunnan keskinäistä kiintymystä ja luottamusta.

Lue myös: Mikä saa ihmisen pysymään uskollisena puolisolleen? Tutkijat uskovat selvittäneensä salaisuuden

Mikä avuksi?

Psychology Todayn Grant Brenner ehdottaa ratkaisuksi sitä, että kumppaninsa pettämishaluista huolestunut ihminen pohdiskelisi, onko ehkä itse kovasti viehättynyt muista kuin kumppanistaan.

Tärkeää on myös hyväksyä se, että muihin ihastuminen kuuluu parisuhteeseen. 

– Maailmassa on niin paljon ihania ihmisiä, että olisi naiivia ajatella, että on vain yksi, johon ihastumme, psykologi Helena Toppari on kertonut Me Naisille.

Helsingin seurakuntien perheneuvojana työskennelleen Topparin mukaan suhteen ulkopuolinen ihastus ei välttämättä johdu siitä, että omassa suhteessa olisi jokin pahasti vinossa. Usein ihastumisen taustalla on kuitenkin tarve tai kaipuu, jota ei ole itsekään täysin tiedostanut. Asian tiedostaminen voi auttaa piristämään omaa parisuhdetta.

On jopa tutkittu, että suhteen ulkopuolinen ihastus voi tuoda vipinää suhteeseen – ainakin siinä tapauksessa, että ihastus ei johda pettämiseen.