Ensimmäinen oli hauska ja kiltti, toinen tulta ja tappuraa. Kolmannessa liitossaan Anne Hakala on oppinut, että vaikeistakin asioista on puhuttava.

Ne olivat Anne Hakalan, 51, elämän pisimmät minuutit.

– Olen kauhean hätäinen ihminen ja ajattelin vain, että eikö tuo mies tosiaan tule tähän pöytään? Viimein hän tuli ja kysyi, missä isäntä on. Vastasin, ettei ole mitään isäntää. Siihen hän sitten jäi, Anne kertoo.

Tamperelainen yrittäjä Anne on ollut naimissa nykyisen miehensä kanssa nyt kolme vuotta. Sitä ennen hän oli naimisissa yhdeksän vuotta. Ja sitä ennen kuusi.

– Totta kai ajattelin mennä naimisiin vain yhden kerran, mutta elämä on liian lyhyt huonossa liitossa sinnittelemiseen. Liian helposti ei saa luovuttaa, mutta jos liitossa on niin paha olla, että itkettää, on uskallettava kurotella kohti parempaa.

Avioerojensa myötä Anne on oppinut puhumaan asioista niin, ettei isompia konflikteja ehdi syntyäkään.

– Välillä on ollut vaikea myöntää itselleen, että on ollut ihan idiootti. Olen kuitenkin tyytyväinen ratkaisuihini. Nyt vasta tiedän, mitä oikeasti haluan.

Lapset jäivät isälle

"Tapasin ensimmäisen mieheni 26-vuotiaana baarijonossa. Hänen hauskuutensa ja kiltteytensä kolahtivat heti, ja vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Häämme olivat isot ja kalliit. Hääpukunikin tilattiin Ranskasta. Isäni saneli pitkälti koko 150 ihmisen vieraslistan, ja kaikki päätettiin puolestani.

Olimme naimisissa kuusi vuotta ja saimme kaksi tytärtä. Mies oli kultainen, mutta hänen kanssaan ei voinut riidellä, sillä asioista ei koskaan puhuttu. Illalla sängyssä yritin keskustella, mutta mies halusi katsoa televisiota. Liittomme oli niin rauhallinen, että tylsistyin.

Vanhin tyttäremme oli erotessamme viisivuotias. Samoihin aikoihin hänellä todettiin kehitysviiveitä, ja sairaalassa rampatessamme huomasimme, ettei meidän vanhempien ole järkeä riidellä keskenämme. Pian eron jälkeen sain työpaikan toiselta paikkakunnalta, jonne muutin.

Tytöt jäivät isälleen, sillä uusi työni sisälsi paljon iltamenoja. Jouduin selittelemään päätöstäni siihen aikaan paljon, mikä oli ihan hirveää. Jopa sosiaalivirastossa minua kohdeltiin kuin jätettä. Yritin sanoa, että eikö ole tärkeintä, että edes jompikumpi meistä pystyy huolehtimaan tytöistä.

Tytöt tulivat luokseni joka toinen viikonloppu. Aina kun he olivat poissa, itkin. Kun kuopukseni meni ensimmäiselle luokalle, tytöt alkoivat olla enemmän minulla. Olemme ex-mieheni kanssa nykyään hyvissä väleissä, ja minusta on vain hienoa, että lasteni isä on löytänyt uuden, kivan puolison, joka välittää tytöistä. Koskaan ei voi olla liikaa tukiverkostoa.

Itkuinen liitto

Eromme jälkeen lähipiirini oli sokissa, sillä olin sukuni ensimmäinen eronnut. Itselläni oli sekavat fiilikset – syyllisyydentunne painoi. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko pitänyt yrittää vielä? En ollut ehtinyt käsitellä eroani tarpeeksi, kun toinen mieheni asteli kuvioihin.

Mies oli edellisen täysi vastakohta, ja juuri se hänessä viehättikin. Hän oli tulta ja tappuraa. Parin vuoden seurustelun jälkeen lähetimme hääkutsut. Jo silloin tiesin, ettei liitosta tulisi mitään. En kuitenkaan kehdannut perua häitä, sillä häpeä oli niin suuri. Olin tehnyt väärän valinnan.

Yhdeksän vuotta kului kauhean itkuisessa liitossa. Pikkuhiljaa opin puolustautumaan ja hankin täysin oman elämän.

Henkisesti olin ollut eronnut jo niin pitkään, että kun viimein faksasin eropaperit, olin vain onnellinen. Muutin omaan vuokra-asuntooni mukanani vain nojatuoli, sänky ja keittiöjakkara. Ne riittivät minulle, sillä vihdoinkin minulla oli koti, jonne kukaan ei tulisi huutamaan.

Tämän exäni kanssa emme vieläkään ole väleissä, ja olen hävittänyt hääkuvamme, hääpukuni ja vihkisormuksenikin. Näin jälkeenpäin olen ihmetellyt, mikä sai minut pysymään liitossa niin kauan. Vaikka erottuamme olin helpottunut, olin myös pettynyt itseeni: miten olen voinut valita näin huonosti? Enkö näe, kenestä on puolisokseni ja kenestä ei? Päätin, etten ikinä enää seurustele.

Se päätös ei pitänyt pitkään.

Vihdoin oma itsensä

Nykyinen mieheni on miehekäs, ihana,  huolehtivainen ja vastuuntuntoinen. Reilun vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja kolmen vuoden kuluttua menimme naimisiin. Olisin ollut hätäisempikin, mutta mieheni oli viisas.

Päätimme, ettei häissämme olisi mitään samaa kuin aikaisemmissa. En halunnut edes valkoista hääpukua!

Pidimme pienet talvihäät kreikkalaisessa ravintolassa. Tämä liitto toi eteeni uusperheen ongelmat. Miehelläni oli kaksi poikaa, ja panikoin aluksi, etten ymmärrä pojista hölkäsen pöläystä. Nyt lapset ovat kuitenkin läheisiä toisilleen, ja pojat ovat minulle ihan samanarvoisia kuin tyttäreni.

Nykyisessä liitossani olen oppinut, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Meillä on kiukuteltu ja huudettu, mutta niin pitääkin. Näytämme myös hellät tunteemme halailemalla ja pussailemalla paljon. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin on ihana tulla kotiin – olen mieheni näkemisestä ihan täpinöissäni. Minun ei tarvitse enää esittää mitään vaan voin vihdoin olla oma itseni."

Lue myös:

Kahdesti eronneet vastaavat väitteisiin

Psykoterapeutti Heli Vaaranen kertoo, että myös mustasukkaisuuden tunteita kannattaa kuunnella.

Parisuhde ei koskaan ala ns. puhtaalta pöydältä, sillä sen osapuolilla on aina aiempia kokemuksia ihmissuhteista.

Aiemmat ikävät kokemukset voivat tuntua painolastilta, joka estää heittäytymästä uuteen suhteeseen täysillä tai herättää mustasukkaisuuden tunteet.

Miten uuteen kumppaniin oikein voisi oppia luottamaan, jos on aiemmin tullut petetyksi, jätetyksi tai hylätyksi? 

Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti ja parisuhdetutkija Heli Vaaranen sanoo, ettei eksän tekoja saa kaataa nykyisen kumppanin niskaan.  

– On tärkeää käsittää, ettei pettäjän sukupuolelle voi antaa elinkautista tuomiota. Täytyy antaa uusi mahdollisuus.

Aiempien suhteiden tapahtumista kannattaa silti keskustella uuden kumppanin kanssa. Myös siitä kannattaa puhua, mitä luottamus ja uskollisuus kellekin merkitsevät.

Erityistason seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen on neuvonut Me Naisten jutussa, että luottamusta voi rakentaa tarkastelemalla parisuhdesopimusta.

– Epäluottamus on sitä, että tuntuu, ettei toinen pidä yhteistä sopimusta. Silloin täytyy puhua siitä, mikä se sopimus on ja tarvitseeko sitä päivittää tai tarkentaa, Tanskanen on sanonut.

Itsehoitoa mustasukkaisuuteen

Mustasukkaisuuden ja hylätyksi tulemisen tunteet kumpuavat usein heikosta itsetunnosta. Heli Vaaranen muistuttaa, että itsetuntoa ei pidä rakentaa kenenkään toisen varaan. 

– Yleensä syvälle epävarmuuden tunteelle on jokin syy, ja sitä tulee tarkastella. Asiaa ei kannata hävetä tai lakaista maton alle, vaan sitä tulee tutkia. 

Ensi vuonna mustasukkaisuuteen voi saada apua myös netistä. Väestöliitto julkaisee ensi vuoden puolella verkossa mustasukkaisuuden omahoito-ohjelman, joka sisältää mustasukkaisuuden syiden pohtimista ja erilaisia harjoituksia. 

– Ensimmäinen askel parempaan itsetuntoon on se, että tuntee itsensä, Vaaranen sanoo.

Tunteet kuulolla

Joskus voi olla vaikea erottaa, onko mustasukkaisuudessa kyse omista petetyksi tulemisen kokemuksista vai siitä, että kumppanilla ei oikeasti ole vain puhtaita jauhoja pussissaan. 

”Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.”

Vaaranen neuvoo kuuntelemaan omia tunteita ja antamaan niille painoarvoa.

– Jos on ahdistunut olo, kaikki ei ole kunnossa, Vaaranen sanoo.

– Pariterapiassa huomaa, että ihmiset yrittävät järjellä ratkaista ihmissuhdepulmia. Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.

Ahdistuksen tunteet eivät tietenkään ole suora merkki puolison uskottomuudesta, mutta ne kertovat siitä, että ainakin luottamuksen kanssa on ongelmia.

Toistatko kaavaa?

Jotkut meistä hakeutuvat Heli Vaarasen mukaan toistuvasti suhteisiin, joissa on draamaa ja vaaran tuntua. Jos on lähtenyt alun perinkin epäluotettavan oloisen kumppanin matkaan, uusien luottamuskuprujen ei pitäisi tulla yllätyksenä.

– Myös ihmissuhteissa saa sitä, mitä tilaa, Vaaranen toteaa. 

Toistuviin luottamusongelmiin voi johtaa muukin kaava kuin se, jossa haetaan suhteisiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jotkut löytävät itsensä uudelleen ja uudelleen parisuhteista, joissa asioista keskusteleminen on vaikeaa.

– Jos itse välttelee vaikeita asioita, saattaa vaistomaisesti valita kumppaneita, jotka eivät myöskään jaa asioita.

Luottamuspulassa voi siis olla kyse kumppanin valinnasta. Vaaranen toteaa, että virheet kuuluvat elämään, mutta niistä on tarkoitus oppia. 

– Ihmisen pitäisi aina tarkkailla, että mikä on se kaava, jota toistan. Kun sen huomaa, antaa itselleen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. 

Vali, vali. Ja vielä kerran vali.

Aina on joku huonosti! Jokainen tuntee – tai tietää – ihmisen, jolla on tapana valittaa lähes aina. Elämäntapavalittajat on ihan oma lajinsa, mutta on niitä muunkinlaisia valittajia. Psychology Todayn mukaan mukaan valittajat voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin. Tunnistatko itsesi tai jonkun läheisesi?

 

1. Krooninen valittaja

Krooninen valittaja on sama kuin elämäntapavalittaja. Hän näkee asioissa ensisijaisesti aina jotain kielteistä – jotain mistä valittaa. Krooninen valittaja ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi sitä, että ajatukset muokkaavat aivoja niin, että mitä enemmän jotakin asiaa pohtii, sen vahvemmaksi kyseiseen asiaan liittyvät sidokset aivoissa muodostuvat. Niinpä valittaminen muokkaa aivoja siihen suuntaan, että kielteisiä ajatuksia syntyy entistä helpommin. Mutta tämähän pätee myös toisin päin. Mitä enemmän ruokkii aivojaan myönteisillä asioilla, sitä enemmän syntyy hyviä ja kivoja ajatuksia.

2. Puhisija

Turhautuminen, viha, pettymys ja niin edelleen. Puhisija valittaa päästämällä tunteensa ulos. Se tekee ihmiselle toki jossakin määrin hyvää, mutta puhisijan ongalmana on se, että hän keskittyy liikaa vain omiin tunteisiinsa – ja nimenomaan niihin kielteisiin tunteisiin. Raskasta puhisijan käyttäymisessä on se, että hän tarvitsee aina jonkun kuuntelijan, uskotun, jonka päälle vyöryttää tunneryöpyt. Puhisija janoaa yleensä huomiota ja sympatiaa, mutta ratkaisut eivät häntä yleensä kiinnosta. Hän vain velloo tunnemylläköissään.

3. Intrumentaalinen valittaja

Oletko valittanut siitä, miten kumppanisi luottokorttilasku on taas liian suuri? Jos kyllä, tämä on esimerkki intrumentaalisesta valittamisesta. Siinä valittamiseen on yleensä jokin hyvin konkreettinen syy. Mutta aikaisemmista valittajatyyppeistä se eroaa niin, että tarkoitus on ratkaista ongelma.

Miten sitten päästä valittajasta mahdollisimman nopeasti eroon, jos tilanteeseen joutuu yllättäen? Kerroimme jo aikaisemmin keinoista, joita voi yrittää. Tässä ne tulevat kertauksena:

1. KUUNTELE, NYÖKKÄILE, MYÖTÄILE

Vain tukemalla hänen tuntemuksiaan hiljennät valittajan. Näin se valitettavasti menee. Hyviä apukommentteja: niinpä, todellakin, kamalaa, just niin. Valitus kestää enintään minuutteja. Ehkä viisi. Tai kymmenen. Pure hammasta ja kestä! Valittajat haluavat tulla kuulluiksi. Anna heille se ilo.

2. SYMPPAA

Unohdetaan kuule kaikki sarkasmi, silmien pyörittely ja tuskastunut huokailu. Anna valittajalle aitoa sympatiaa.

3. HARHAUTA

Vaihda keskustelun aihetta, mutta viekkaasti. Käytä harhautuksen syöttinä jotain mehukasta. Mikä hänen lempielokuvansa olikaan? Oliko hänen suosikkiyhtyeensä tulossa Suomeen? Entäs pikkujoulut – eikö niistä löytyisi jotain kevyttä ja kivaa puitavaa? Kauhean vaikeaa, mutta kokeilemisen arvoista.

4. MUISTA: ÄLÄ KEKSI RATKAISUJA

Teet virheen, jos rupeat tarjoamaan valittajalle sellaisia. Valituksesta ja ratkaisuista syntyy vain loputon kierre. Miksi juuri sinun ratkaisusi ei kelpaa? No kuules! Koska... ja koska... ja koska...

Jos satut olemaan itse valittaja ja luit jutun, muista tämä:

– Vaikka stressi tarttuu, se ei tarkoita, että pitää jäädä olosuhteiden uhriksi. Stressi on tunnetila, valittaminen sen sijaan toimintaa. Toisin sanoen voit itse päättää, että lopetat valittamisen, työelämän tutkija Anu Järvensivu kannustaa aikaisemmin Me Naisille antamassaan haastattelussa

Ja jos nyt pikkasen nipisti sydämestä, ei ihme. Valittaminen nimittäin ihan oikeasti pilaa elämän – sekä oman että muiden. Lue lisää:

Lähteenä myös: Lifehacker

Vierailija

Tunnistatko itsesi? Valittajia on kolmea eri tyyppiä

Tunteeko Inka Simola moniakin ihmisiä, jotka ovat pelkkiä valittajia? Olen kuullut ihmisten valittavan ja purkavan tuntojaan ynnä muuta, mutta heidän leimaamisensa ainoastaan valittajiksi ei olisi pelkästään epäoikeudenmukaista ja virheellistä, vaan myös väärin. Ihmisten näkeminen puhtaasti "valittajina" kertoo aika paljon enemmän näkijästä itsestään - kyseessä on todennäköisesti itsekeskeinen ja välinpitämätön yksilö, joka kuvittelee varmaan olevansa jotenkin muita parempi. Mikä onnistuu...
Lue kommentti