Kuvat: Shutterstock
Kuvat: Shutterstock

Järkevä aikuinen saapuu lapsuudenkotiinsa – ja pim! – muuttuu pikkuasioista raivoavaksi ipanaksi.

Taas se tapahtuu. Kinas­telen äitini kanssa, kun yhtäkkiä minulle tulee niin paha mieli, että kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet kihoavat silmiini. En ole yleensä itkuun tirahtelevaa­ sorttia, mutta jos minulla on erimielisyyksiä vanhempieni kanssa, alahuuleni alkaa väpättää helposti. Ihan kuin pikkutyttönä.

Mikä minua vaivaa?

Psykologi Marja Kokkonen ei pidä käytöstäni mitenkään kummallisena. Moni aikuinen taantuu vanhempiensa seurassa tai palatessaan lapsuuden­kotiinsa.

– Kun palaamme tuttuun paikkaan, loksahdamme helposti vanhoihin rooleihimme. Olemme kuitenkin viettäneet lapsuudenkodissamme 15–20 vuotta ja tottuneet toimimaan vuosikaudet tietyllä tavalla ja ajattelemaan vanhemmista vanhasta muistista kaikenlaista. Vaikka lapsuudenkotiin olisi ottanut etäisyyttä, jo pelkät tutut­ tuoksut ja tavarat riittävät laukaisemaan vanhat toiminta- ja ajattelu­tapamme, Marja Kokkonen sanoo.­

Eli minusta todellakin tulee lapsuudenkodissani jälleen pikkutyttö. Ja lapsethan parkuvat tämän tästä, koska heillä ei ole vielä muitakaan välineitä käsitellä avuttomuuttaan vanhemman edessä. Noloa!

Marja Kokkonen lohduttaa, etten ole ainoa. Hän tunnistaa ilmiön myös itsessään.

– Minustakin tulee helposti Marja 14 vee, kun palaan lapsuudenkotiini. Aikoinaan huomasin myös, että yli kuusikymppinen isäni muuttui pikkupojaksi kahdeksankymppisen äitinsä seurassa. Lapsen ja vanhemman suhteessa on aina valta-asetelma, vaikka vanhempi olisi sata ja lapsi kahdeksankymmentä.

Kiukuttelevat kauhukakarat

Itkupillien lisäksi aikuisista, järkevistä ihmisistä kuoriutuu vanhempiensa seurassa usein myös mököttäviä teinejä tai kiukuttelevia kauhukakaroita. Vai miltä kuulostavat seuraavat esimerkit?

Eeva, 35: Vakavasti sairas äitini oli meillä vuosia sitten kylässä, ja hän oli tuonut lähikaupasta erilaisia pullia. Minulle hän oli ­varannut kermavaahdolla täytetyn pullan, jonka nähtyäni ajattelukykyni sumeni.

”Inhoan kermavaahtoa! Mikset tuonut korvapuustia”, marisin kuin pikkulapsi. Hetken päästä palauduin omaksi aikuiseksi itsekseni ja olin noloakin nolompi. Olin kiukutellut pullasta sairaalle ihmiselle, joka oli yrittänyt ilahduttaa minua. Äitini ei onneksi pahastunut kovasti.

Anu, 32: Käyn lähes päivittäin tanssimassa, salilla tai lenkillä, mutta kun olen kotona ja joku perheestäni pyytää minua mukaansa liikkumaan, panen kiukutteluvaihteen silmään, enkä suostu nousemaan sohvalta – ihan niin kuin lapsena. Olen miettinyt, että liikuntapakoiluni johtuu ehkä siitä, että lapsena vihasin kaikkea pakollista liikuntaa ja olisin usein ­halunnut leikkiä mieluummin sisällä. Lähtemisen pakko tympäisi eniten.

Moni odottaa vanhemmiltaan – useimmiten äidiltä – samanlaista pal­velua kuin vielä kotona asuessaan. Toiset taas heittäytyvät avuttomiksi, vaikka omissa kodeissaan olisivat varsin käteviä emäntiä. Niin käy usein esimerkiksi 37-vuotiaalle Kaisalle:

Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, mutta kun teen edellä mainittuja puuhia lapsuudenkodissani, olen viiden minuutin välein kyselemässä äidiltä perusasioita kuten tarvitaanko pullataikinaan hiivaa. Äiti myös häärii keittiössä koko ajan selkäni takana katselemassa. Lopulta hommasta ei tule kuin hermostunutta sähläystä ja lopputulokseksi saadaan palaneet tai muuten pieleen menneet ruuat.

35-vuotias Pikis palautuu 16-vuo­tiaaksi teiniksi heti, kun hän astuu sisään ovesta, josta aikoinaan lähti maailmalle. Hänen puolisonsakin on huomannut rouvan olevan koti-kotonaan ihan eri tyyppi:

– Vaatteet jäävät lattialle, lautaset pöytään, sohva kutsuu, nukuttaa pidempään, ruuanlaitto on muiden hommia, sanaa siivous en edes tunnista. Nenäkkäät kommentit ovat parasta hupiani, sohvalla voi tehdä kuperkeikkoja ja kaukosäädin on kallein aarteeni. Mutta jos tapaan vanhempiani jossain muualla tai puhun heidän kanssaan puhelimessa, osaan olla oma, aikuinen itseni, Pikis kuvailee itseään.

Marja Kokkosta esimerkit eivät yllätä.

– Olen kuullut monen sanovan, etteivät he käyttäydy yhtä lapsellisesti kenenkään muun kuin vanhempiensa kanssa.

Ikuiset holhoajat

Leena, 35: Olin työmatkalla vanhassa koti­kaupungissani ja yövyin vanhempieni luona. Tein lähtöä tärkeään tapaamiseen, kun äitini kysyi: ”Osaatko nyt varmasti käyttäytyä siellä.”

Mutta kyllä vikaa on myös vanhemmissa. Hekin solahtavat helposti kaikkitietävien äiskän ja iskän rooleihin, vaikka lapsi olisi lähtenyt maailmalle jo ­hyvän aikaa sitten. Usein etenkin äidit tahtovat jatkaa holhoamistaan, vaikka lapsella olisi jo omaakin jälkikasvua.

– Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, äitini soitteli minulle päivittäin vain kysyäkseen olenko saanut ruokaa ja onhan minulla varmasti sukkahousut housujen alla. Kun sain esikoiseni, hän alkoi soitella kysyäkseen onko lapsi saanut ruokaa ja onko hänellä varmasti tarpeeksi päällä ulkona, 34-vuo­tias Noora tuskailee.

Vanhemmat ovat lastensa tavoin vanhojen rooliensa vankeja, joten käytöstä voi olla vaikea muuttaa. Se on kuitenkin lapsesta usein ärsyttävää ja loukkaavaa, eivätkä vanhemmat aina näe sitä.

Ella, 30: Käyttäydyn vanhempieni kanssa kuin aikuinen ihminen ja odotan sitä myös heiltä. Heille tunnun kuitenkin edelleen olevan se pikkutyttö, jonka elämää,­ valintoja ja jopa fyysistä olemusta voi kommentoida vapaasti. Tekisivätkö he niin jollekin toiselle aikuiselle ihmiselle? Tuskinpa! Välillä heidän käytöksensä ärsyttää suunnattomasti.

Marja Kokkonen kertoo, että kun ­samantyyppisiä tilanteita on tullut vastaan vuosien varrella tarpeeksi monta, tutut ajatukset aktivoituvat itsestään. Lapsi ei enää edes malta kuunnella, mitä vanhemmalla on sanottavanaan, vaan mielessä käynnistyy kela: Taas se on aliarvioimassa mua! Taaskaan se ei kuunnellut! Hirveä kotka! Pidä tunkkis! En tule tänne enää ikinä! Ja riita on valmis.

21-vuotiasta Mayta ahdistaa pelkkä ajatus kotiin menemisestä:
Olen vasta lentänyt ­pesästä ja haluaisin oppia olemaan aikuinen. Lapsuudenkotiin mennessäni kuitenkin taannun, koska minun myös odotetaan tekevän niin. Vanhempieni mielestä minun ei kannata muuttaa toiselle paikkakunnalle, koska täällä minulla on apua lähellä, jos sitä tarvitsen. Miten voisin osoittaa olevani maalaisjärjellä ajatteleva aikuinen? Asun mie­heni kanssa, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, enkä myöhästele töistä. Olen esikoinen, joten porukoillani ei ole aiempaa kokemusta lapsen muutosta.

Niin ärsyttävää kuin holhoaminen onkin, siinä voi kuitenkin olla kyse myös välittämisestä – tai pikemminkin kyvyttömyydestä tuoda sitä esiin muutoin. Etenkin heti sotien jälkeen syntyneen sukupolven on tutkimustenkin mukaan helpompi osoittaa välittämistä ja huolenpitoa hössöttämällä kuin sanomalla suoraan, että välittää tai rakastaa.

– Mutta aina vanhempien holhoaminen ja huolehtiminen ei ole pyyteetöntä, vaan kyse voi olla vanhemman omista tarpeista. Hän voi olla yksinäinen, ja jatkuva lapsen asioihin puuttuminen on hätähuuto: huomaathan ja muistathan minutkin, Marja Kokkonen sanoo.

Taantuvat sisarukset

Jatta, 37: Olen sisareni kanssa normaalisti ihan hyvissä väleissä, mutta lapsuudenkodissamme suhteemme muuttuu sellaiseksi kuin se oli lapsena. Saamme sodan aikaiseksi  typeristä pikkujutuista ja loukkaannumme toisillemme. Jouluna sanaharkkamme äityi niin pahaksi, että yritin heittää siskoani­ kirjalla, vaikka en ole ­yhtään väkivaltainen ihminen.

Myös aikuisten sisarusten välit taantuvat helposti etenkin silloin, kun palataan yhteiseen lapsuudenkotiin. Siellä lomaillaan yhtä aikaa usein juhlapyhinä, joihin kohdistuu jo valmiiksi paljon paineita. Ajatellaan, että kaiken pitäisi olla täydellistä, kun kerrankin ollaan kaikki koolla.

– Ihminen on vain siitä jännä otus, että kun hänelle sanoo ”älä ajattele vaalean­punaista elefanttia”, hän ei voi muuta ajatellakaan. Eli kun yrittää välttää riitaa ja solahtamasta vanhoihin käytösmalleihin, alkaa käyttäytyä juuri niin kuin ei pitäisi, Marja Kokkonen sanoo.

Mutta mikä neuvoksi, jos ­ha­luaa,­­­ ettei vierailu lapsuudenkodissa ole aina yhtä itkua ja hammastenkiristelyä?

Sen sijaan, että menettää malttinsa, Marja Kokkonen neuvoo ottamaan rauhallisen, uteliaan ja tarkkailevan asenteen sekä omaa että muiden perheenjäsenten käyttäytymistä kohtaan.

– Tilanne saattaa helpottaa, kun ­sanoo muille syyllistämättä, oletteko huomanneet, että meillä on tällainen kaava, jonka mukaan toimimme. Parhaassa tapauksessa voi saada aikaan ­hyvän keskustelun ja huomata, että ­monien käyttäytymismalliemme juuret ulottuvat edellisiin sukupolviin asti.

Nonna, 41: Aikuinen tyttäreni auttoi minua lakanoiden viikkaamisessa. Huomasin, että minulta lipsahti neuvoja ­vähän turhankin tarkasti. Tiedän kuitenkin, että hän osaa, olenhan itse hänet opettanut. Nauroimme asialle makeasti.

– Kun roolit tehdään näkyviksi, niitä voi muuttaa, Marja Kokkonen sanoo.

Moni mies on lähisuhdeväkivallan uhri, mutta kokemukset hiljennetään vähättelyllä. Tuomasta käskettiin lopettamaan ”ruikuttaminen”.

– Oikeuslaitos on aina ollut vaimoni puolella, kun oikeudessa on ruodittu yhteisten lasten huoltajuutta tai suhteessa tapahtunutta väkivaltaa. Viranomaisiin ei ole ollut luottamista, jos sana on sanaa vastaan.

Näin kertoo eräs nimettömänä pysyttelevä mies Miessakit-järjestön tiloissa Helsingin keskustassa. Hän on lähisuhdeväkivallan uhri, joka kertoo kohdanneensa viranomaisten vähättelyä miesten kokemaa väkivaltaa kohtaan. 

Miessakit on miesten hyvinvointia tukeva järjestö. Sen Väkivaltaa kokeneet miehet -hanke tarjoaa apua miehille, jotka ovat kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotona tai kadulla. Tähän mennessä hanke on auttanut Suomessa jopa 200 miestä, joille väkivallan vähättely on arkipäivää.

Nais- ja miesuhritutkimusten mukaan naiset ja miehet kokevat lähes yhtä usein väkivaltaa parisuhteessaan. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan naisista 17 ja miehistä 16 prosenttia on kokenut fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua jossain vaiheessa nykyistä parisuhdettaan.

”Kun yritin puhua ongelmista, se oli ruikuttamista”

Myös helsinkiläinen Tuomas, 58, turvautui kokemustensa vuoksi Miessakit-järjestöön. Hän kertoo Me Naisille eläneensä parikymmentä vuotta avioliitossa, jossa hän koki jatkuvaa henkistä väkivaltaa. Tuomas ei esiinny jutussa omalla nimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Ongelmat nousivat hiljalleen esiin: jatkuva syyllistäminen ja demonisointi oli osa arkea. Kumppani löysi sanomisen aihetta kaikesta, mitä Tuomas teki. Pienistä asioista tuli isoja reaktioita ja rajuja riitoja.

– Puhuin aina väärällä äänensävyllä. Ja kun yritin puhua näistä ongelmista vaimolle, se oli ruikuttamista tai minäkeskeistä, Tuomas kertoo.

Miessakien mukaan väkivalta voi ilmetä joko suoraan fyysisesti kehoon kohdistuvana tai sanallisesti tapahtuvana mitätöintinä tai alistamista.

”Jos tilanne olisi ollut päinvastoin, se olisi ollut täysi katastrofi.”

Tuomas ajatteli pitkään, että kaikki tämä kuuluu normaaliin käyttäytymiseen ja parisuhteeseen. Hänellä kesti kauan ymmärtää, ettei suhde ei ole sellainen kuin pitäisi.

Kerran vaimo kävi myös käsiksi. Anteeksipyyntöä Tuomas ei koskaan saanut, vaan lisää alistamista ja vähättelyä.

– Jos tilanne olisi ollut päinvastoin, se olisi ollut täysi katastrofi. Suhdeväkivalta on molemminpuolista, se vain esiintyy eri tavoin, hän sanoo.

Naisten ja miesten kokemassa lähisuhdeväkivallassa on eroja. Miessakit-järjestön koordinaattori Jussi Pekkola kertoo, että naisten kokema väkivalta johtaa selvästi useammin naisen kuolemaan. Miehille on yleisempää tulla lyödyksi kotona.


”Skarppaa”

Kulttuuriimme on syöpynyt ajatus, että väkivalta kohdistuu ainoastaan naisiin. Esimerkiksi Googlen kuvahaussa hakusana domestic violence (perheväkivalta) tuottaa tulokseksi lähes yksinomaan kuvia pahoinpidellyistä naisista.

Tämän vuoksi miesten kokemaan väkivaltaan liittyy suurta häpeää. Apua ei uskalleta saada tai pyytää, koska kulttuurissamme miestä ei ole totuttu mieltämään uhrina.

Tuomas sai eron jälkeen apua terapiasta ja Miessakeilta. Hän kokee, että miesten ei ole helppo tuoda tämänkaltaisia asioita esiin. Hän on aiemmin itse tukeutunut vääriin ihmisiin – sellaisiin, jotka ojentavat ja käskevät skarpata. Jotkut miehet eivät edes jaksa kuunnella tämmöisiä ongelmia.

”Ainoa vaihtoehto on lähteä pois.”

– Pitää olla tarkka, kenelle avautuu. Siinä on mennyt myös arvokkaita ihmissuhteita rikki, kun ystävä on reagoinut vähättelemällä.

Tuomaksella kesti pitkään päästä eroon suhteesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Hänellä on vahva viesti miehille, jotka kärvistelevät väkivaltaisissa suhteissa.

– Väkivaltaiset suhteet eivät korjaannu mihinkään, joten ainoa vaihtoehto on lähteä pois.

Koetko parisuhteessasi henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Täältä saat apua:

Yleinen hätänumero 112.

Nettiturvakoti: myös chat-mahdollisuus.

Ensi- ja turvakotien liitto: päivystävät turvakodit.

Miessakit: päivystyspuhelin p. 044 751 1340 on avoinna ma-­ke kello 9­-12. Muina aikoina voit jättää viestin vastaajaan, niin sinuun otetaan yhteyttä. Sähköposti: vakivaltaa.kokeneet.miehet(at)miessakit.fi

Naisten linja: p. 0800 02400, maksuton tukinumero ma-pe 16-20, la-su 12-16

Rikosuhripäivystys: auttava puhelin p. 116 006 suomeksi ma–ti klo 13–21 ja ke–pe klo 17–21 sekä ruotsiksi keskiviikkoisin klo 13–17. Myös chat.

Lisäksi mm:

  • Kuntien sosiaalipäivystykset (kiireelliset asiat myös virka-ajan ulkopuolella)
  • Terveyskeskukset
  • Äitiys- ja lastenneuvolat
  • Työterveyshuolto
  • Mielenterveystoimistot
  • Perheneuvolat
  • A-klinikat
  • Sosiaalitoimistot
  • Seurakunnat
  • Oikeusaputoimistot

Lähde: Väestöliitto.

Miksi yhteiset arvot ovat niin tärkeitä, ja mitä erilaisille arvoille on tehtävissä? Pariterapeutti vastaa.

Viikon puhutuin julkkisuutinen on ollut Sara Siepin ja Roope Salmisen ero. Sara Sieppi kirjoitti eron taustoista blogissaan seuraavasti:

– Tällaisen elämänmuutoksen myötä olo on tietysti haikea ja surullinen, mutta muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Kun arvot eivät kohtaa, on parisuhdetta mahdotonta ylläpitää.

Jokainen on tietysti oman suhteensa paras asiantuntija, mutta onko arvojen erilaisuus aina kuolintuomio suhteelle? Ja miten arvot käytännössä näkyvät parisuhteen arjessa?

– Kun arvot ovat tiedossa, niistä voidaan keskustella. Toivoa siis on, sanoo psykologi ja pari- sekä perheterapeutti Pirjo Kiiskilä

”Arvot mitataan teoissa.”

Jaetut arvot ovat parisuhteessa tärkeät, koska puolisoiden toisistaan eriävistä arvoista voi syntyä helposti ristiriitoja. Kiiskilän mukaan on myös tutkittu, että arvojen mukainen elämä tuo tyytyväisyyttä. Jos ihminen pystyy toteuttamaan arvojaan, hän voi hyvin. 


Mikä on elämässä tärkeää?

Jos arvot parisuhteessa mietityttävät, Kiiskilä kehottaa ottamaan ensin selvää omista arvoista ja lisäämään niiden mukaisia tekoja parisuhteeseen. On hyvä myös miettiä, ovatko arvot omia vai onko ne ehkä poimittu sellaisenaan kasvuympäristöstä, kuten lapsuudenperheestä. 

– Arvoissa on kysymys siitä, mikä on itselle tärkeää elämässä. Parisuhde on näyttämö, jolla näkyy se, mikä kullekin on tärkeää, Kiiskilä sanoo.

Kysyimme Me Naisten Facebook-seuraajilta, mitkä arvot parisuhteessa niin tärkeitä, että eroavaisuudet niissä voivat johtaa eroon. Muun muassa tällaisia arvoja lukijat mainitsivat tärkeiksi parisuhteelle:

  • uskollisuus, luottamus ja kunnioitus 
  • tulevaisuudensuunnitelmat: haluaako toinen lapsia, avioliiton tai yhteisen kodin?
  • elämänkatsomus ja poliittiset näkemykset
  • rahankäyttö
  • suhtautuminen tasa-arvoon
  • suhtautuminen työntekoon
  • suhtautuminen läheisyyteen ja yhteiseen aikaan
  • elämänasenne: onko toinen optimisti ja toinen pessimisti? 

Voiko suhde toimia ilman yhteistä maailmankatsomusta?

Elämänkatsomus oli monelle vastaajalle tärkeä arvo.

”Itse erosin nuorena poikaystävästäni, kun hän ei ollut uskossa. Totta kai se voisi toimia, mutta kun usko on kaiken perusta, sen kaiken haluaa jakaa toisen kanssa. On ihanaa kun voi rukoilla yhdessä ja kasvattaa lapsia samoista arvoista käsin. Parisuhteessa on jotain niin paljon enemmän, kun koko elämän voi jakaa toisen kanssa”, pohti eräs vastaaja Facebookissa.

Pirjo Kiiskilän mukaan esimerkiksi eri uskontokuntia edustavat puolisot joutuvat tekemään suhteen eteen töitä ja olemaan joustavia sekä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, jotta liitto toimisi. Se ei välttämättä ole huono asia, sillä täytyyhän toimivan parisuhteen eteen muutenkin työskennellä. 

Politiikka on harvoin ratkaiseva kysymys parisuhteessa, mutta osa vastaajista arveli, että täysin erilaiset yhteiskunnalliset kannat tuskin päätyvät saman katon alle.

”Vaikka pariskunta ei politiikasta paljoa puhuisikaan keskenään, niin poliittisillakin arvoilla on merkitystä; harvemmin vaikkapa vihreitä arvoja arvostava eksyy kimppaan persujen kannattajan kanssa”, Me Naisten Facebook-sivulla pohditaan.

Suuret eroavaisuudet rahankäytössä tai ajankäytössä voivat Me Naisten seuraajien mielestä ajaa eroon. Se, miten aikaa käytetään, kertookin paljon arvoista. 

– Arvot mitataan teoissa. Moni sanoo, että minulle työ ja parisuhde ovat tärkeitä, mutta jos työ vie liikaa aikaa parisuhteelta, toimiiko silloin arvojensa mukaisesti? Kiiskilä kysyy. 

Arvo vai tavoite?

Vaikka tunteet, tavoitteet ja vaikutelma oman parisuhteen toimivuudesta vaihtelevat, arvot eivät Kiiskilän mukaan muutu nopeasti. 

– Arvopohja on kivijalka, josta lähdetään liikkeelle, koska arvot ovat suhteellisen pysyviä. Tavoitteet voivat muuttua, mutta arvot silti säilyä.

”On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla.”

Esimerkiksi perhe voi olla pariskunnalle tärkeä arvo, ja he voivat toivoa saavansa paljon lapsia. Elämä saattaa kuitenkin mennä niin, ettei lapsia tule. Se ei tarkoita, etteikö oman pienen perheen vaaliminen yhä olisi parille tärkeää. 

Kiiskilä huomauttaa, että arvoihin ei kannata suhtautua sääntöinä. 

– On jokaisen harkinnassa, millainen kumppani haluaa olla. Eikä ole olemassa oikeita tai vääriä arvoja, on vain erilaisuutta. 

Joskus arvojen hiljattainen muuttuminen iän myötä saattaa kuitenkin olla eron taustalla. 

– Jos on mennyt hyvin nuorena yhteen, jolloin oma psykologinen kehitysvaihe on ollut kesken eikä ole tiennyt, mitä loppuelämältä haluaa, voi kolme- tai nelikymppisenä herätä siihen, että tässäkö elämä oli. Varsinkin, jos suhde ei ole toimiva, siinä ovat arvoasiat kovalla koetuksella, Kiiskilä toteaa.

Aamu

Sara Sieppi erosi Roopesta, koska arvot eivät kohdanneet – voiko suhde toimia ilman yhteisiä arvoja? Pariterapeutti: ”Arvot mitataan teoissa...

Ette kumpikaan kommentoija tainneet ymmärtää mistä on kysymys kun puhutaan arvoista. En usko että nyt on kysymys laukuista tai rahasta. Eikös se Roope ole pettänytkin Saraa. Ja Roope on itse kehunut Saraa ihanaksi eron jälkeenkin. Taitaa olla niin että tällä uskollisuus ja luottamus puolella tökkii. Mutta tämähän on vain arvailua. Ja sehän ei ulkopuolisille kuulu. Tekin kaksi kommentoijaa halusitte ilkeillä. Menkää kasvamaan.
Lue kommentti