Kuvat: Shutterstock
Kuvat: Shutterstock

Järkevä aikuinen saapuu lapsuudenkotiinsa – ja pim! – muuttuu pikkuasioista raivoavaksi ipanaksi.

Taas se tapahtuu. Kinas­telen äitini kanssa, kun yhtäkkiä minulle tulee niin paha mieli, että kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet kihoavat silmiini. En ole yleensä itkuun tirahtelevaa­ sorttia, mutta jos minulla on erimielisyyksiä vanhempieni kanssa, alahuuleni alkaa väpättää helposti. Ihan kuin pikkutyttönä.

Mikä minua vaivaa?

Psykologi Marja Kokkonen ei pidä käytöstäni mitenkään kummallisena. Moni aikuinen taantuu vanhempiensa seurassa tai palatessaan lapsuuden­kotiinsa.

– Kun palaamme tuttuun paikkaan, loksahdamme helposti vanhoihin rooleihimme. Olemme kuitenkin viettäneet lapsuudenkodissamme 15–20 vuotta ja tottuneet toimimaan vuosikaudet tietyllä tavalla ja ajattelemaan vanhemmista vanhasta muistista kaikenlaista. Vaikka lapsuudenkotiin olisi ottanut etäisyyttä, jo pelkät tutut­ tuoksut ja tavarat riittävät laukaisemaan vanhat toiminta- ja ajattelu­tapamme, Marja Kokkonen sanoo.­

Eli minusta todellakin tulee lapsuudenkodissani jälleen pikkutyttö. Ja lapsethan parkuvat tämän tästä, koska heillä ei ole vielä muitakaan välineitä käsitellä avuttomuuttaan vanhemman edessä. Noloa!

Marja Kokkonen lohduttaa, etten ole ainoa. Hän tunnistaa ilmiön myös itsessään.

– Minustakin tulee helposti Marja 14 vee, kun palaan lapsuudenkotiini. Aikoinaan huomasin myös, että yli kuusikymppinen isäni muuttui pikkupojaksi kahdeksankymppisen äitinsä seurassa. Lapsen ja vanhemman suhteessa on aina valta-asetelma, vaikka vanhempi olisi sata ja lapsi kahdeksankymmentä.

Kiukuttelevat kauhukakarat

Itkupillien lisäksi aikuisista, järkevistä ihmisistä kuoriutuu vanhempiensa seurassa usein myös mököttäviä teinejä tai kiukuttelevia kauhukakaroita. Vai miltä kuulostavat seuraavat esimerkit?

Eeva, 35: Vakavasti sairas äitini oli meillä vuosia sitten kylässä, ja hän oli tuonut lähikaupasta erilaisia pullia. Minulle hän oli ­varannut kermavaahdolla täytetyn pullan, jonka nähtyäni ajattelukykyni sumeni.

”Inhoan kermavaahtoa! Mikset tuonut korvapuustia”, marisin kuin pikkulapsi. Hetken päästä palauduin omaksi aikuiseksi itsekseni ja olin noloakin nolompi. Olin kiukutellut pullasta sairaalle ihmiselle, joka oli yrittänyt ilahduttaa minua. Äitini ei onneksi pahastunut kovasti.

Anu, 32: Käyn lähes päivittäin tanssimassa, salilla tai lenkillä, mutta kun olen kotona ja joku perheestäni pyytää minua mukaansa liikkumaan, panen kiukutteluvaihteen silmään, enkä suostu nousemaan sohvalta – ihan niin kuin lapsena. Olen miettinyt, että liikuntapakoiluni johtuu ehkä siitä, että lapsena vihasin kaikkea pakollista liikuntaa ja olisin usein ­halunnut leikkiä mieluummin sisällä. Lähtemisen pakko tympäisi eniten.

Moni odottaa vanhemmiltaan – useimmiten äidiltä – samanlaista pal­velua kuin vielä kotona asuessaan. Toiset taas heittäytyvät avuttomiksi, vaikka omissa kodeissaan olisivat varsin käteviä emäntiä. Niin käy usein esimerkiksi 37-vuotiaalle Kaisalle:

Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, mutta kun teen edellä mainittuja puuhia lapsuudenkodissani, olen viiden minuutin välein kyselemässä äidiltä perusasioita kuten tarvitaanko pullataikinaan hiivaa. Äiti myös häärii keittiössä koko ajan selkäni takana katselemassa. Lopulta hommasta ei tule kuin hermostunutta sähläystä ja lopputulokseksi saadaan palaneet tai muuten pieleen menneet ruuat.

35-vuotias Pikis palautuu 16-vuo­tiaaksi teiniksi heti, kun hän astuu sisään ovesta, josta aikoinaan lähti maailmalle. Hänen puolisonsakin on huomannut rouvan olevan koti-kotonaan ihan eri tyyppi:

– Vaatteet jäävät lattialle, lautaset pöytään, sohva kutsuu, nukuttaa pidempään, ruuanlaitto on muiden hommia, sanaa siivous en edes tunnista. Nenäkkäät kommentit ovat parasta hupiani, sohvalla voi tehdä kuperkeikkoja ja kaukosäädin on kallein aarteeni. Mutta jos tapaan vanhempiani jossain muualla tai puhun heidän kanssaan puhelimessa, osaan olla oma, aikuinen itseni, Pikis kuvailee itseään.

Marja Kokkosta esimerkit eivät yllätä.

– Olen kuullut monen sanovan, etteivät he käyttäydy yhtä lapsellisesti kenenkään muun kuin vanhempiensa kanssa.

Ikuiset holhoajat

Leena, 35: Olin työmatkalla vanhassa koti­kaupungissani ja yövyin vanhempieni luona. Tein lähtöä tärkeään tapaamiseen, kun äitini kysyi: ”Osaatko nyt varmasti käyttäytyä siellä.”

Mutta kyllä vikaa on myös vanhemmissa. Hekin solahtavat helposti kaikkitietävien äiskän ja iskän rooleihin, vaikka lapsi olisi lähtenyt maailmalle jo ­hyvän aikaa sitten. Usein etenkin äidit tahtovat jatkaa holhoamistaan, vaikka lapsella olisi jo omaakin jälkikasvua.

– Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, äitini soitteli minulle päivittäin vain kysyäkseen olenko saanut ruokaa ja onhan minulla varmasti sukkahousut housujen alla. Kun sain esikoiseni, hän alkoi soitella kysyäkseen onko lapsi saanut ruokaa ja onko hänellä varmasti tarpeeksi päällä ulkona, 34-vuo­tias Noora tuskailee.

Vanhemmat ovat lastensa tavoin vanhojen rooliensa vankeja, joten käytöstä voi olla vaikea muuttaa. Se on kuitenkin lapsesta usein ärsyttävää ja loukkaavaa, eivätkä vanhemmat aina näe sitä.

Ella, 30: Käyttäydyn vanhempieni kanssa kuin aikuinen ihminen ja odotan sitä myös heiltä. Heille tunnun kuitenkin edelleen olevan se pikkutyttö, jonka elämää,­ valintoja ja jopa fyysistä olemusta voi kommentoida vapaasti. Tekisivätkö he niin jollekin toiselle aikuiselle ihmiselle? Tuskinpa! Välillä heidän käytöksensä ärsyttää suunnattomasti.

Marja Kokkonen kertoo, että kun ­samantyyppisiä tilanteita on tullut vastaan vuosien varrella tarpeeksi monta, tutut ajatukset aktivoituvat itsestään. Lapsi ei enää edes malta kuunnella, mitä vanhemmalla on sanottavanaan, vaan mielessä käynnistyy kela: Taas se on aliarvioimassa mua! Taaskaan se ei kuunnellut! Hirveä kotka! Pidä tunkkis! En tule tänne enää ikinä! Ja riita on valmis.

21-vuotiasta Mayta ahdistaa pelkkä ajatus kotiin menemisestä:
Olen vasta lentänyt ­pesästä ja haluaisin oppia olemaan aikuinen. Lapsuudenkotiin mennessäni kuitenkin taannun, koska minun myös odotetaan tekevän niin. Vanhempieni mielestä minun ei kannata muuttaa toiselle paikkakunnalle, koska täällä minulla on apua lähellä, jos sitä tarvitsen. Miten voisin osoittaa olevani maalaisjärjellä ajatteleva aikuinen? Asun mie­heni kanssa, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, enkä myöhästele töistä. Olen esikoinen, joten porukoillani ei ole aiempaa kokemusta lapsen muutosta.

Niin ärsyttävää kuin holhoaminen onkin, siinä voi kuitenkin olla kyse myös välittämisestä – tai pikemminkin kyvyttömyydestä tuoda sitä esiin muutoin. Etenkin heti sotien jälkeen syntyneen sukupolven on tutkimustenkin mukaan helpompi osoittaa välittämistä ja huolenpitoa hössöttämällä kuin sanomalla suoraan, että välittää tai rakastaa.

– Mutta aina vanhempien holhoaminen ja huolehtiminen ei ole pyyteetöntä, vaan kyse voi olla vanhemman omista tarpeista. Hän voi olla yksinäinen, ja jatkuva lapsen asioihin puuttuminen on hätähuuto: huomaathan ja muistathan minutkin, Marja Kokkonen sanoo.

Taantuvat sisarukset

Jatta, 37: Olen sisareni kanssa normaalisti ihan hyvissä väleissä, mutta lapsuudenkodissamme suhteemme muuttuu sellaiseksi kuin se oli lapsena. Saamme sodan aikaiseksi  typeristä pikkujutuista ja loukkaannumme toisillemme. Jouluna sanaharkkamme äityi niin pahaksi, että yritin heittää siskoani­ kirjalla, vaikka en ole ­yhtään väkivaltainen ihminen.

Myös aikuisten sisarusten välit taantuvat helposti etenkin silloin, kun palataan yhteiseen lapsuudenkotiin. Siellä lomaillaan yhtä aikaa usein juhlapyhinä, joihin kohdistuu jo valmiiksi paljon paineita. Ajatellaan, että kaiken pitäisi olla täydellistä, kun kerrankin ollaan kaikki koolla.

– Ihminen on vain siitä jännä otus, että kun hänelle sanoo ”älä ajattele vaalean­punaista elefanttia”, hän ei voi muuta ajatellakaan. Eli kun yrittää välttää riitaa ja solahtamasta vanhoihin käytösmalleihin, alkaa käyttäytyä juuri niin kuin ei pitäisi, Marja Kokkonen sanoo.

Mutta mikä neuvoksi, jos ­ha­luaa,­­­ ettei vierailu lapsuudenkodissa ole aina yhtä itkua ja hammastenkiristelyä?

Sen sijaan, että menettää malttinsa, Marja Kokkonen neuvoo ottamaan rauhallisen, uteliaan ja tarkkailevan asenteen sekä omaa että muiden perheenjäsenten käyttäytymistä kohtaan.

– Tilanne saattaa helpottaa, kun ­sanoo muille syyllistämättä, oletteko huomanneet, että meillä on tällainen kaava, jonka mukaan toimimme. Parhaassa tapauksessa voi saada aikaan ­hyvän keskustelun ja huomata, että ­monien käyttäytymismalliemme juuret ulottuvat edellisiin sukupolviin asti.

Nonna, 41: Aikuinen tyttäreni auttoi minua lakanoiden viikkaamisessa. Huomasin, että minulta lipsahti neuvoja ­vähän turhankin tarkasti. Tiedän kuitenkin, että hän osaa, olenhan itse hänet opettanut. Nauroimme asialle makeasti.

– Kun roolit tehdään näkyviksi, niitä voi muuttaa, Marja Kokkonen sanoo.

Ei, kaikille se ei ole ”vain koira” tai ”vain kissa”, vaan jotain paljon enemmän.

Lemmikin menettäminen voi tuntua yhtä pahalta tai jopa pahemmalta kuin ihmisläheisen kuolema, todistavat tutkimukset. Jokainen suhtautuu lemmikin menettämiseen omalla tavallaan, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa surra.

On kuitenkin lauseita, joita koiransa, kissansa tai muun kotieläimensä vastikään menettänyt ei haluaisi mielellään kuulla. Niitä ovat esimerkiksi:

  1. ”No, onneksi niitä saa aina uusia.” On vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vastaavaa läheisen ihmisen juuri menettäneelle. Koira on voinut olla ihan yhtä tärkeä persoona.
  2. ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Itsekin itkin varmaan kaksi päivää, kun Jani alkoikin seukata Petran kanssa.” Miten nämä asiat ovat muka rinnastettavissa?
  3. ”Ai, kurja juttu. Hei olenko kertonut, mitä minulle kävi siellä työhaastattelussa…” Surevalle kannattaa antaa mahdollisuus puhua menetyksestään, vaikka aiheen vaihtaminen tuntuisi sinusta helpoimmalta vaihtoehdolta.
  4. ”Paljonko sen lopettaminen maksoi? Menikö vakuutuksesta?” Kiinnostaahan se, mutta asian ehtii ottaa puheeksi myöhemminkin, kun tilanne on rauhoittunut.
  5. ”Vieläkö sä sitä itket? Eikö siitä ole jo ainakin kaks viikkoa?” Voi olla, että sureminen ei ole vielä päässyt kahdessa viikossa edes käyntiin.
  6. ”No mutta osasihan se olla välillä ihan tosi rasittava.” Ja juuri siksi niin rakastettava.
  7. Ja sitten on tietenkin tämä klassikko: ”Sehän oli vain koira.”

Kirjoitimme aiemmin asioista, jotka esimerkiksi läheisen menetystä sureva toivoisi muiden ihmisten ymmärtävän. Samat neuvot pätevät, vaikka kyse olisi karvaisesta läheisestä. Kömpelökin huomiointi tai osanotto on paikallaan, kunhan se ei ole tyyliltään väheksyvä.

Myös se, että vain tarjoaa kuuntelevan korvan, merkitsee paljon. Surututkija Mari Pulkkisen mukaan surevalla on usein tarve puhua menetyksestään. 

– Yhä uudelleen tapahtuneesta puhumalla sureva järkeistää asiaa itselleen, hän on sanonut Me Naisten haastattelussa.


Sanoista voi olla myös hyötyä

Toisaalta joillekin voi tehdä myös hyvää, että joku muistuttaa lempeästi tosiasioista.

– Olen ajatellut, että minulle avautuu tietyllä lailla erilainen elämä, kun koirani kuolevat. En ole enää niin sidottu niihin, enkä ehkä tunne niin paljon huonoa omaatuntoa. Ei ole välttämättä niin paha asia, jos joku sanoo sen minulle ääneen, kun suren koiriani, miettii kahden jo ikääntyvän koiran omistaja.

Ranskalaisten rakkauselämää hehkutetaan taas, vaikka kotosuomalainen rakkaussuhde on se, joka todella ansaitsisi ylistystä.

Ranskalaisten erinomaisuudesta kertovia opaskirjoja alkaa olla niin paljon, että pian niistä tarvitaan kokoomateos Ranskattaret tekevät ihan kaiken aina paremmin.

Viimeisimpiä tulokkaita Ranska-ihailun kentällä ovat suomalaisen, viisi vuotta Ranskassa asuneen Helena Liikanen-Rengerin kirjoittama Mon Amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä ja kolmen pariisilaisnaisen kynäilemä Rakkautta ranskalaisnaisten tapaan

Ilmeisesti ihaillussa ranskalaisessa parisuhteessa on olennaista pitää yllä kulissia siitä, ettei kenelläkään meistä ole esimerkiksi ruumiintoimintoja. Kirjojen mukaan ranskatar ei esimerkiksi hengaile pieruverkkareissa tai leikkaa varpaankynsiä siellä missä milloinkin sattuu olemaan. Ruokakaupassakin pitää olla viettelevä ja kotona vilkaista peiliin ennen kuin arvoisa herra puoliso saapuu töistänsä kotiin. 

Jos suomeksi sanotaan, ranskatarten rakkauselämä kuulostaa melko pinnalliselta ja rasittavalta. Paljon paremmin parisuhdeneuvoja jakelemaan kävisimme me suomalaiset. Erotilastot ovat kyllä täälläkin kohtuullisen karua luettavaa, mutta ainakin uskallamme käyttää pieruverkkareita sen vähän ajan, jonka olemme aviossa!

Suomalainen rakkaus on kauneinta, koska...

1. Suomalainen ei teeskentele

Hyvän parisuhteen merkiksi tiedetään se, että kumpikin voi olla aito, oma itsensä. Kuka osaakaan brutaaliuteen asti teeskentelemättömän omana itsenä olemisen paremmin kuin suomalainen? Niinpä, ei kukaan.


2. Suomalainen ehtii muutakin kuin puunata naamaansa

Siinä, missä ranskalainen on sonnustautunut parhaimpiinsa ennen puolison saapumista kotiin, on suomalainen käynyt kaupassa ja tehnyt ruokaa kumppanilleen. Ehkä hän ei kiireessä ole ehtinyt vaihtaa pieruverkkareita pikkumustaan tai kietoa puhdasta krakaa kaulaan, mutta käsi sydämelle, kumman haluat, kun saavut töistä jäätävän nälkäkiukun kourissa: lautasellisen höyryävää bolognesea vai puunatun puolison?

3. Suomalainen auttaa, kun vatsa vaivaa

Vatsan toiminnasta ei kuulemma ole soveliasta puhua puolisolle Ranskassa. Jos siis sairastuu suolistosairauteen tai saa parisuhdelomalla turistiripulin, on kärsittävä yksin. Suomalaisessa rehellisessä parisuhteessa kumppanit ovat toistensa tukena myös vatsavaivojen yllättäessä. 

4. Suomalainen ymmärtää pieruhuumorin päälle

Mikäli alatyyliset ilmaisut ja asiat on rajattu tyystin parisuhteen ulkopuolelle, jää yksi laaja huumorin ulottuvuus käyttämättä. Sääli, niin sääli! Onneksi Suomessa osataan.

5. Suomalainen keskittyy olennaiseen

Yksikään parisuhde ei tiettävästi ole kaatunut siihen, että kynsiä leikataan väärässä paikassa. Suomalaiset ymmärtävät, että parisuhteen hoitaminen on jotakin ihan muuta kuin sitä, että lukittautuu kynsileikkurinsa kanssa vessan oven taakse säilyttääkseen viettelevän etäisyyden. 

Tiku ja sen Taku

Varpaankynnet ja pieruverkkarit sallittu! 5 syytä, miksi suomalainen rakkaus on rutosti parempaa kuin ranskalainen

Ou yeah. Meillä pierrään kilvan aamukahvilla, vattallaan kun makoillaan sängyssä. Se keittää ne kahvit kumpi ensin herää. Toisinaan tuppaa erotiikkaa kehiin, toisinaan ei. Oishan se ihan kiva että joku ranskis tois aamuks tohon ovelle tuoretta croissanttia, mutta kyllä me pärjätään näinkin.
Lue kommentti
Ranskalaismiehen suomalainen v...

Varpaankynnet ja pieruverkkarit sallittu! 5 syytä, miksi suomalainen rakkaus on rutosti parempaa kuin ranskalainen

No huh huh, kyllä oli katkera kirjoitus :D Suomalainen ja ranskalainen parisuhde eroavat kyllä toisistaan, mutta nyt on vähän kärjistetty liikaa. Ranskalaiset kunnioittavat puolisoitaan ja ovat aina kohteliaita ja hyväkäytölsisiä. Tähän kuuluu se, että toisen kuullen ei piereskellä, vessaan ei tuppauduta samaan aikaan ja hygieniasta pidetään huolta itsekseen. Toiselle annetaan oma tila. Se ei tarkoita, etteikö näistä asioista voisi puhua ja heittää vitsiä. Pieruverkkareista sen verran, että...
Lue kommentti