Tarja Matila sai jo nuorena tietää, ettei voi koskaan saada biologisia lapsia. Mutta sitä hän ei tiennyt, kuinka vaikeaa adoptiolapsen saaminen voisi olla.

Elokuussa 2005 oululainen Tarja Matila kirjoittaa päiväkirjaansa: "Mieleen juolahti sievä tytön nimi: Aava."

Vuotta aiemmin Tarja ja hänen miehensä Markus ovat tehneet adoptiohakemuksen Pelastakaa Lapset ry:lle, ja Tarja on alkanut pitää päiväkirjaa prosessista. 

Pariskunta on vaihtanut vanhan puutaloasuntonsa isompaan, sellaiseen lapsiperheelle sopivaan, jossa ei ole vaarallisia portaita. Tarja on on käynyt ostelemassa pienenpieniä vaatteita, söpön nallekarhun, tuttipullon ja muuta tarpeellista. Tarja tietää, että vielä on varmasti liian aikaista, mutta hän ei malta odottaa, koska on niin täpinöissään. Ihan pian heillä voi olla vauva! Hän kutsuu tavaroiden hankkimista ostosterapiaksi.

Tarja ei osaa aavistaa, millainen kasa tavaroita ehtii kertyä ennen kuin niillä on käyttäjä. Tai sitä, että tavarat ehtivät jo pölyttyä tyhjässä lastenhuoneessa. Ja että parisuhdekin joutuu vielä kovalle koetukselle.

Vielä Tarja on täynnä odotusta. Elokuun lopussa hän kirjoittaa päivä­kirjaansa: "Vastasin ensimmäisen kerran Vauva-lehden keskustelupalstan viestiin, jossa aviopari oli aloittamassa kotimaan adoptioprosessia. Kun oma olo on niin hyvä tämän asian tiimoilta, oli kiva toivotella voimia myös toisille."

Ensimetrejä

Kevättalvella 2012 pikkutyttö tapailee varovaisesti ensiaskeliaan oululaisen rivitalokodin olohuoneessa. Hän on
Aava Matila, ikää vasta kymmenen kuukautta mutta halu tutkia maailmaa jo kova. Tarja, 38, ja Markus, 34, seuraavat silmä kovana tyttärensä menoa.

– Vieläkin tuntuu välillä epätodelliselta, että meillä on vauva. Että tämä tyttö on oikeasti meidän, eikä kukaan tule hakemaan häntä pois, Tarja sanoo.

Puoliso Markus näyttää mietteliäältä, punnitsee hetken ja sanoo vasta sitten.

– Minulta on kysytty, miltä tuntuu kasvattaa vieraan miehen lasta. Mutta sehän on vain joku verijuttu. Meidän tyttöhän Aava on.

Aava oli kaksi kuukautta tullessaan kotiin. Elämänsä kaksi ensimmäistä kuukautta hän vietti lastenkodissa. Sen verran Suomessa annetaan biologiselle äidille synnytyksen jälkeen aikaa muuttaa mielensä. Aavan äiti oli jo raskausaikana päättänyt antaa lapsensa adoptoitavaksi. Raskaus oli ollut yllätys, ja nuori äiti olisi jäänyt yksin vauvansa kanssa.

– Aavan biologisella äidillä ei ollut muita vaatimuksia adoptioperheen suhteen kuin että tyttö saisi vanhemmat, jotka tosissaan tahtoivat lapsen, Tarja kertoo.

Tarja ja Markus tahtoivat. Eivät he muuten olisi jaksaneet odottaa seitsemää pitkää vuotta.

Työpaikkaromanssi

Tarja oli 26-vuotias saadessaan tietää, ettei voisi koskaan saada biologisia lapsia. Hän oli juuri palannut lomamatkalta Malesiasta, kun hän sai kovan kuumeen. Kuume nousi ja laski. Kun sahauksesta ei tullut loppua, Tarja lähti lääkäriin.
Hänellä epäiltiin aluksi malariaa, kunnes selvisi, että kuume johtui häntä jo aiemmin vaivanneesta endometrioosista. Tarja piti leikata, mutta siinä ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Hänet oli leikattu samasta syystä jo useita kertoja.

Ennen leikkausta lääkäri varoitti, että toinen munasarja pitäisi mahdollisesti poistaa. Mikäs siinä, kai sitä nyt yhdelläkin pärjää, Tarja ajatteli.

Leikkauksen lopputulos oli hänelle täysi yllätys.

– Lääketokkurassa minulla kesti hetken ymmärtää, että kohtu, munasarjat, koko höskä, oli ollut yhtä tulehtunutta kimppua, ja kaikki oli jouduttu poistamaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää ollut, Tarja kertaa.

Uutinen oli järkytys. Tieto siitä, että hän ei tulisi koskaan saamaan lapsia, tuntui Tarjasta hirveältä. Vielä ikävämmän asiasta teki se, että Tarja ja Markus olivat alkaneet vasta seurustella.

He olivat tutustuneet yhteisessä työpaikassa. Markus työskenteli kokkina omistamassaan ruokaravintolassa. Tarja oli siellä tarjoilijana. Ihastusta oli kestänyt pitkään, mutta yhdessä olemisesta oli päätetty vasta joitakin kuukausia sitten. Suhde oli vasta alussa.

Tarja ymmärsi, että jos he jatkaisivat seurustelua, Markuskin jäisi lapsettomaksi. Neljä vuotta nuorempi Markus oli vasta 22-vuotias. Tarjasta tuntui, ettei hän voinut vaatia Markusta sitoutumaan häneen tai ylipäätään pyytää parikymppistä miestä tekemään isoja, koko tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä.

– Tuntui, että koko homma kaatuu siihen.

Myös Markuksen äiti sanoi pojalleen, että mieti nyt tarkkaan, sillä lapsettomuus voisi vielä kaduttaa. Että nyt oli vielä mahdollisuus lähteä, myöhemmin se olisi hankalampaa.

Markus mietti.

– Silloin minulle kirkastui, että halusin Tarjan, en mitään kohtua. Rakastin Tarjaa, ja ajatus elämästä ilman häntä tuntui onnettomalta. Muulla ei ollut väliä.

Tyttö neljäntuulenhatussa

Pari päätti, että jos kerta lapsia ei koskaan tule, heillä pitää olla tosi kivaa kahdestaan. Ja olihan heillä: he tekivät kovasti töitä yhdessä, vapaa-ajalla juhlittiin kaksin ja kavereiden kanssa, matkusteltiin ja remontoitiin vanhasta puutalosta yhteistä kotia. Parin vuoden seurustelun jälkeen Tarja ja Markus menivät kihloihin ja alkoivat suunnitella häitä.

Häitä juhlittiin kesällä 2004. Pian sen jälkeen pari laittoi adoptiohakemuksen vireille. Koska Tarja ja Markus tahtoivat vauvan, adoptioviranomaiset suosittelivat heille kotimaan adoptiota. Suomessa adoptiolapset ovat yleensä muutaman kuukauden ikäisiä, kun ulkomailta tulevat ovat lähes poikkeuksetta vanhempia.

Vaikka Suomessa annetaan adoptoitavaksi vain muutama lapsi vuodessa, Tarjalle ja Markukselle sanottiin, että heillä oli hyvät mahdollisuudet, koska he olivat vielä nuoria.

– Aina puhutaan adoptiojonosta, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsia jaettaisiin halukkaille vuoronumeron perusteella. Suomessa adoptioon vaikuttavat myös biologisten vanhempien toiveet kasvattivanhempien suhteen, Tarja selittää.

Epätoivo kasvaa

Marraskuussa 2008 Tarja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Kolme vauvaa sijoitettu tänä vuonna. Tammikuussa tulee neljä vuotta odotusta täyteen. Epätoivoista hommaa."

Tarja ja Markus saivat tottua säännöllisiin tapaamisiin sosiaalityöntekijän kanssa. Pienimmästäkin elämänmuutoksesta piti ilmoittaa omalle sosiaalityöntekijälle. Istunnot olivat välillä rankkoja. Lastenkasvatuksesta piti olla mielipiteitä, vaikkei lasta vielä edes ollut. Markus joutui toistuvasti todistelemaan, että vaikka hän olikin pitkää päivää tekevä yksityisyrittäjä, kyllä häneltä löytyisi aikaa myös perheelle.

– Välillä sitä tunsi itsensä suorastaan rikolliseksi kuten silloin, kun meiltä kysyttiin, että olisimmeko valmiit ottamaan vammaisen lapsen, Markus muistelee.

Pitkä odotus alkoi masentaa Tarjaa. Oli päiviä, jolloin hän olisi vain halunnut maata sängyssä, itkeä peiton alla. Elämä tuntui merkityksettömältä. Eikä Tarja aina jaksanut Markuksen vakuutteluita, että jos lasta ei saada, heillä on hyvä kaksistaankin. Se rasitti parisuhdetta.

Tarja harmitteli, että jos he olisivat yrittäneet ulkomaan adoptiota, heillä varmasti olisi jo lapsi. Tai jopa lapsia. Molemmissa jonoissa ei kuitenkaan voinut olla yhtä aikaa.

Ei ehkä ikinä

Maaliskuussa 2009 Tarja kirjoittaa: "Nyt meillä on enää vuosi aikaa roikkua adoptiojonossa, jonka jälkeen meidän täytyy miettiä, mille aletaan. Ulkomaan adoptio? Sijaisperheeksi? Vai ollaanko vaan kahdestaan?"

Viiden vuoden odotuksen jälkeen adoptiovanhemmiksi haluavien kanssa käydään keskustelu jatkosta. Tarja oli  alkanut ajatella, etteivät he saa lasta ikinä, vaikka Markuksella olikin vielä kutina, että kyllä se vauva sieltä vielä tulee. Viisivuotiskeskustelu tuli ja meni.

Samoihin aikoihin sosiaalityöntekijä, jonka kanssa pariskunta oli asioinut, vaihtoi muihin tehtäviin. Pari säikähti, että nyt heidän hakemuksen unohtuu jonnekin pahnanpohjimmaiseksi. Vaikka odottaminen oli piinaavaa, Tarja ja Markus päättivät kuitenkin jatkaa.

– Sisuunnuimme: hemmetti, mehän roikumme tässä vaikka niin kauan, että meidät heivataan liian vanhoina pois. Mutta oma-aloitteisesti ei lähdetä. Tämä kortti katsotaan loppuun, Tarja sanoo.

Uusia tavaroita Tarja ei kuitenkaan ollut enää hankkinut vauvalle pitkiin aikoihin.

Tarja ja Markus päättivät, että elämään piti saada uutta sisältöä. Tarja lopetti työt ravintolassa ja lähti opiskelemaan lähihoitajaksi. Markus alkoi rakentaa mökkiä. Toivoa yritettiin pitää yllä, mutta saunanlauteilla Tarja puhui Markukselle asunnon vaihtamisesta takaisin pienempään.

Nytkö se tapahtuu?

Heinäkuussa 2011 Tarja on yksin kotona, kun puhelin soi. Markus on lähtenyt töihin, mutta Tarjalla on vielä muutama
lomapäivä. Kaupungissa on iso kesä­tapahtuma ja Markuksen ravintolalla siellä koju. Ulkona on paahtava helle. Tarja katsoo puhelimen näytöltä vierasta numeroa ja ajattelee, ettei vastaa, kun se on kuitenkin lehtikauppias. Mutta vastaa sittenkin.

Ensimmäiseksi Tarja purskahtaa itkuun. Nytkö se tapahtuu? Sydän hakkaa vimmatusti, kun hän yrittää etsiä kynää ja paperia. Mikä päivä nyt on, keskiviikko? Pää ei tajua, mutta käsi raapustaa lappuun "tyttö, kaksi kuukautta, perjantaina voisi jo hakea".

– Otetaan, otetaan, mutta saadaanko sulatella asiaa viikonlopun yli, hän saa sanottua puhelimeen.

Seuraavaksi Tarja soittaa Markukselle ja käskee tätä istumaan alas. Kun Markus lopettaa puhelun, työkaverit luulevat vakavasta ilmeestä, että on tapahtunut jotakin järkyttävää. Mutta sitten Markus virnistää ja huutaa:

– Meille tulee tyttö!

Viikonloppuna Tarja ja Markus pitävät yhteiset varpajaiset. Kaverit tulevat grillaamaan. Näissä varpajaisissa äitikin saa röyhistellä sikarin kanssa. Jossain vaiheessa iltaa pihaan karauttaa poliisiauto: yhdellä ystävällä on työvuoro kesken, mutta hänkin haluaa tulla onnittelemaan.

Sunnuntaina Tarja ja Markus raivaavat lastenhuoneen ja pyyhkivät pölyt kehdosta. Maanantaina pari ajaa lastenkotiin, jossa pikkuinen tyttövauva odottaa uusia vanhempiaan. Vauva on nukkumassa, mutta hoitaja sanoo, että saisihan hän jo herätä.

Kun Tarja näkee lapsen ensimmäistä kertaa, sydän on pakahtua. Pienokainen on puettu parhaimpiinsa, somaan mekkoon ja valkoiseen paitaan, ja pantu puhtaisiin liinavaatteisiin pötköttömään. Auringonsäteet osuvat nukkuvan vauvan hiuksiin. Hän näyttää maailman kauneimmalta. Ihan Aavalta.

Tiistai-iltana Tarja kaivaa adoptiopäiväkirjansa esille. Edellinen merkintä on yli vuoden takaa. Kun Tarja katsoo merkintää, häntä vähän itkettää.

17.6. 2010 "Vauvan huone olisi suht valmiina, mutta en ole ostellut enää mitään uutta, sillä niin epätoivoiselta tuntuu tämä odotus".

Mutta nyt Tarjalla on pitkästä aikaa asiaa. Ja nyt häntä vasta itkettääkin. Tarja laittaa päivämäärän, miettii hetken ja kirjoittaa sitten: "Nyytti tuli kotiin. Pikaisen vierailun jälkeen (mummot, papat, tädit, setä ja serkut piipahtivat) rauhoitimme kodin ja aloitimme tutustumisen toisiimme. Tästä se lähtee..."

Erimielisyydet pitäisi käsitellä puhumalla, mutta välillä jotakuta saattaa lapsettaa.

Mykkäkoulu on varmaan kaikille tuttu jostain ihmissuhteesta. Mökötät ehkä itse tai tuskastut, kun joku muu menee mykäksi. Tiedetään: aikuisten tulisi käsitellä erimielisyydet puhumalla. Välillä riita kuitenkin kärjistyy niin, että jotakuta alkaa lapsettaa ja suut vedetään suppuun.

Mykkäkoulu on herättänyt Vauvan keskustelupalstalla kiivasta mielipiteenvaihtoa, ja kokosimme kommentoijien joukosta useimmin tavattavat mykkäkoululaiset.

1. Marttyyri

Marttyyri olettaa, että muut tietävät, miksi hän on hiljaa. Vaikka häneltä kysyttäisiin syytä, marttyyri ei vastaa.

”Mieheni ennätys on 10 päivää. Itkin ja anelin puhumaan, muttei puhua pukahtanut. En edes tiennyt, mistä oli suuttunut! Asutaan nykyään erillään, saa olla puhumatta rauhassa yksinäisinä iltoinaan.”

2. Turhautuja

Mykkäkoulu alkaa, kun turhautujalta loppuvat keinot. Turhautujasta tuntuu, että toinen sanaharkan osapuoli ei osaa riidellä.

”En tykkää tavastani itsekään, mutta kotoa tullutta epätervettä tapaa on vaikea kitkeä. Pikkuhiljaa opettelen tavasta pois, kohti kypsää ja aikuista keskustelemista. Minun on vain vaikea ilmaista itseäni vihaisena, kun en tykkää edes riitelystä. Kuitenkin, vaikka tämä tapa onkin varmasti helvetin ärsyttävä, niin on tämä kuitenkin ´parempi´ kuin se, että huudetaan kurkku suorana, ja tavarat lentelevät, tai jopa käydään käsiksi toiseen.” 

3. Tasapainoilija

Tasapainoilija on usein riitojen sovitteleva osapuoli. Välillä tuntuisi reilulta, että toinenkin joutuisi hyvittelemään käytöstään riitatilanteessa. Silloin tasapainoilija turvautuu mykkäkouluun.

”Mieluummin olen hiljaa kuin henkisesti hakkaan päätä seinään ja kuuntelen, kuinka mieleni pahoittamista vähätellään.”

”Äitini on mykkäkoulujen kuningatar.”

4. Mykkämaratonin mestari

Nyt puhutaan jo kovan luokan mykkäkoululaisesta. Hän voi venyttää vaitioloa jopa päivien tai yli viikon pituiseksi. Mykkäkoulu on kuitenkin henkistä väkivaltaa ja varsinkin pitkittyneenä todella raskasta sen kohteelle.

”Vanhempieni mykkäkoulu kesti vuosia. Siis yli 10 vuotta! Päättyi, kun toinen heistä pakkasi tavaransa. Minä valitsin miehen, joka osaa puhua.”

5. Puhelias

Mykkäkoulu tuntuu hyvältä idealta, mutta juttua riittää niin, että siinä pitäytyminen on hankalaa. Puhelias vaikenee alkuun, mutta alkaa aina jossain vaiheessa jutella, tahallaan tai vahingossa.

”Rehellisesti, olen ollut mykkäkoulussa alle tunnin. En pysty olemaan hiljaa.”

6. Väärän kohteen valinnut

Tämä hahmo saattaa mennä hiljaiseksi ja vetäytyä vaikka makuuhuoneeseen vähäksi aikaa. Yleensä tilanne päättyy siihen, että tyyppi palaa mykkäkoulun kohteen luo ihmetellen: ”Mikset tullut kysymään, mikä vaivaa?”

”Mun mies on mykkäillyt itseksekseen ties kuinka kauan, en vain ole huomannut, kun ei muutenkaan puhu.”

7. Ainainen riitelijä

Ainaisella riitelijällä on melkein aina jotain kränää jonkun kanssa, ja hän pitää lukua, kenelle ei milloinkin puhu. 

”Äitini on mykkäkoulujen kuningatar. Hänellä pitää aina olla jotain kähinää jonkun kanssa menossa, ja kun ei osaa tai pysty käsittelemään ja säätelemään tunteitaan, pitää mykkäkouluja. Kotona asuessani meillä oli kuukausia puhumattomuutta.”

”Kun huomasin missä taas mennään, lakkasin puhumasta minäkin.”

8. Katoaja

Sen lisäksi, että katoaja ei puhu, hän lähtee kokonaan menemään ovet paukkuen, eikä vastaa puheluihin tai viesteihin. Siinä on kääntöpuolensa. Hän voi vain toivoa, että joku on vielä odottamassa, kun katoaja päättää palata.

”Tajusin, että en muuten helvetissä mene enää takaisin kiukuttelevan miehen luo enkä ilmoita erostakaan, kun ei kerran ole asiaa voitu selvittää kuin aikuiset. Käytiin isän kans hakemassa mun kamat, ja muutin kotiin kunnes löysin uuden kämpän.”

9. Mykän vastarinnan harjoittaja

Mykän vastarinnan harjoittaja ei itse aloita mykkäkoulua, mutta jos hänelle ei puhuta, ei vastarintalainenkaan puhu. Syntyy pattitilanne.

”Kun huomasin missä taas mennään, lakkasin puhumasta minäkin. Olin kuin häntä ei olisikaan. Ei tullut syömään kun laitoin ruokaa, niinpä sitten jäin keittiöön istumaan ja lukemaan sanomalehteä. Tiskasin, puuhailin kaikenlaista kunnes ruoat jäähtyi ja laitoin ne jääkaappiin. Kun menin olohuoneeseen, hän livahti keittiöön etsimään ruokaa!”

Psykoterapeutti Heli Vaaranen kertoo, että myös mustasukkaisuuden tunteita kannattaa kuunnella.

Parisuhde ei koskaan ala puhtaalta pöydältä, sillä sen osapuolilla on aina aiempia kokemuksia ihmissuhteista.

Aiemmat ikävät kokemukset voivat tuntua painolastilta, joka estää heittäytymästä uuteen suhteeseen täysillä tai herättää mustasukkaisuuden tunteet.

Miten uuteen kumppaniin oikein voisi oppia luottamaan, jos on aiemmin tullut petetyksi, jätetyksi tai hylätyksi? 

Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti ja parisuhdetutkija Heli Vaaranen sanoo, ettei eksän tekoja saa kaataa nykyisen kumppanin niskaan.  

– On tärkeää käsittää, ettei pettäjän sukupuolelle voi antaa elinkautista tuomiota. Täytyy antaa uusi mahdollisuus.

Aiempien suhteiden tapahtumista kannattaa silti keskustella uuden kumppanin kanssa. Myös siitä kannattaa puhua, mitä luottamus ja uskollisuus kellekin merkitsevät.

Erityistason seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen on neuvonut Me Naisten jutussa, että luottamusta voi rakentaa tarkastelemalla parisuhdesopimusta.

– Epäluottamus on sitä, että tuntuu, ettei toinen pidä yhteistä sopimusta. Silloin täytyy puhua siitä, mikä se sopimus on ja tarvitseeko sitä päivittää tai tarkentaa, Tanskanen on sanonut.

Itsehoitoa mustasukkaisuuteen

Mustasukkaisuuden ja hylätyksi tulemisen tunteet kumpuavat usein heikosta itsetunnosta. Heli Vaaranen muistuttaa, että itsetuntoa ei pidä rakentaa kenenkään toisen varaan. 

– Yleensä syvälle epävarmuuden tunteelle on jokin syy, ja sitä tulee tarkastella. Asiaa ei kannata hävetä tai lakaista maton alle, vaan sitä tulee tutkia. 

Ensi vuonna mustasukkaisuuteen voi saada apua myös netistä. Väestöliitto julkaisee ensi vuoden puolella verkossa mustasukkaisuuden omahoito-ohjelman, joka sisältää mustasukkaisuuden syiden pohtimista ja erilaisia harjoituksia. 

– Ensimmäinen askel parempaan itsetuntoon on se, että tuntee itsensä, Vaaranen sanoo.

Tunteet kuulolla

Joskus voi olla vaikea erottaa, onko mustasukkaisuudessa kyse omista petetyksi tulemisen kokemuksista vai siitä, että kumppanilla ei oikeasti ole vain puhtaita jauhoja pussissaan. 

”Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.”

Vaaranen neuvoo kuuntelemaan omia tunteita ja antamaan niille painoarvoa.

– Jos on ahdistunut olo, kaikki ei ole kunnossa, Vaaranen sanoo.

– Pariterapiassa huomaa, että ihmiset yrittävät järjellä ratkaista ihmissuhdepulmia. Ihmissuhteet ovat tunnesuhteita, ei niitä voi järjellä ratkaista.

Ahdistuksen tunteet eivät tietenkään ole suora merkki puolison uskottomuudesta, mutta ne kertovat siitä, että ainakin luottamuksen kanssa on ongelmia.

Toistatko kaavaa?

Jotkut meistä hakeutuvat Heli Vaarasen mukaan toistuvasti suhteisiin, joissa on draamaa ja vaaran tuntua. Jos on lähtenyt alun perinkin epäluotettavan oloisen kumppanin matkaan, uusien luottamuskuprujen ei pitäisi tulla yllätyksenä.

– Myös ihmissuhteissa saa sitä, mitä tilaa, Vaaranen toteaa. 

Toistuviin luottamusongelmiin voi johtaa muukin kaava kuin se, jossa haetaan suhteisiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jotkut löytävät itsensä uudelleen ja uudelleen parisuhteista, joissa asioista keskusteleminen on vaikeaa.

– Jos itse välttelee vaikeita asioita, saattaa vaistomaisesti valita kumppaneita, jotka eivät myöskään jaa asioita.

Luottamuspulassa voi siis olla kyse kumppanin valinnasta. Vaaranen toteaa, että virheet kuuluvat elämään, mutta niistä on tarkoitus oppia. 

– Ihmisen pitäisi aina tarkkailla, että mikä on se kaava, jota toistan. Kun sen huomaa, antaa itselleen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. 

vähättelyä

Miten oppia luottamaan, jos on aiemmissa suhteissa tullut petetyksi? Asiantuntija vastaa

Vaaranen on niin kaukana todellisuudesta, ettei sen juttuja jaksa edes lukea. Miksi aina puhutaan pettämisestä tai jättämisestä, miten selvitä väkivaltaisen suhteen jälkeen? Ja Vaarasen "sitä saa mitä tilaa", on todella pas**a. Psykoterapeutiina luulisi tietävän ettei väkivalta näy aina päällepäin tai suhteiden alussa.
Lue kommentti