Sport
Puoliväli! Vaellusta takana 2 132 km.
Puoliväli! Vaellusta takana 2 132 km.

Anna ja Tuomas irtisanoivat työnsä ja kotinsa ja lähtivät puolen vuoden vaellukselle kuuluisalle Yhdysvaltojen Pacific Crest Trail -reitille.

Haave oli kytenyt mielessä jo pitkään: pitkä vaellusreissu toisella puolen maailmaa. Kodin vuokrasopimus ja vakituinen työsuhde irtisanottaisiin ja omaisuus pakattaisiin muutamaan muovilaatikkoon varastoon.

Säästöjä Tuomas Rajala ja Anna Kaihlanen olivat kartuttaneet jo hyvän tovin. Koti oli vuokrayksiössä, ja pariin viime vuoteen Anna ei ollut ostanut muuta kuin ruokaa. 13 vuotta seurustellut pari oli halunnut muuttaa elämäntapansa sellaiseksi, että pitkille matkoille lähtö olisi mahdollista.

Tammikuussa 2016 pari osti menoliput Meksikoon. Edessä siinsivät huimat 4 284 kilometriä Meksikon rajalta Kanadaan Yhdysvaltain länsirannikkoa pitkin.

Kuuluisan Pacific Crest Trail -reitin eli PCT:n tuhansista aloittajista noin kymmenesosa tavoittaa määränpäänsä.

Tuntumaa Meksikosta

Ensimmäiset kaksi kuukautta pari kierteli Meksikossa, Belizessä ja Guatemalassa. Samalla he saivat tuntumaa tulevaan. Selässä kulkivat noin kymmenkiloiset rinkat, ja yöt vietettiin teltassa milloin missäkin.

Reitin nuorin vaeltaja oli 8, vanhin 78.

Mitään ylimääräistä ei pakattu mukaan, sillä vaelluksen pitää nimenomaan olla kävelyä, ei rinkan raahamista mukana. Kahdesta vaatekerrasta toinen oli vaeltamiseen ja toinen yöpymiseen. Kampaa, deodoranttia tai toista lusikkaa ei kelpuutettu mukaan.

Maaliskuussa alkoi odotettu vaellus läpi Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin kautta Kanadan rajalle. Lähes koko matka on vuoristoa.

– Vaeltajia oli laidasta laitaan: opiskelijoita, työttömiä, diplomaatteja, puuseppiä, entisiä vankeja. Nuorin oli kahdeksanvuotias ja vanhin 78-vuotias. Reitille myönnetään 50 lupaa päivää kohti, Anna kertoo.

– Ensihetkestä alkaen kaikkia yhdistivät samat kokemukset ja päämäärä. Se oli huikea tunne.

Auringon rytmissä

Päiväohjelma muodostui nopeasti. Päivä alkoi auringon noustessa kuuden seitsemän maissa. Hampaat pestiin makuupussissa, sitten noustiin ja pakattiin leiri.

– Aamiaispatukka syötiin usein kävellessä, Tuomas kertoo.

Jos aamukymmeneen mennessä oli takana kymmenen mailia eli 16 kilometriä, vauhti oli hyvä ja voitiin pitää tauko. Puolilta päivin oli lounaan vuoro. Sen jälkeen pidettiin vielä yksi tauko ennen hämärää ja leiriytymistä.

Päivän hiet huuhdeltiin joessa tai kosteuspyyhkeillä. Illallista varten Tuomas keitti veden, sitten pujahdus makuupussiin, jonka lämmössä ateria syötiin. Useimmiten ruoaksi oli perinteistä retkiruokaa: kiehuva vesi kuivaruoan sekaan, hetken haudutus ja ateria oli valmis. Mukana oli myös runsain määrin nuudeleita, eväspatukoita, pähkinöitä, manteleita, kuivahedelmiä, karkkia ja suklaata. Kaikki ruoka ostettiin matkan varrelta kylistä ja kaupungeista.

"Iltaisin oli onnellinen olo, että teltta oli pystyssä ja olimme elossa."

– Iltaisin oli onnellinen olo, että teltta oli pystyssä ja olimme elossa. Uni tuli viimeistään yhdeksältä, joka tunnetaan vaeltajan keskiyönä, Anna kertoo.

Parin keskimääräinen päivämatka oli noin 30 kilometriä eli 8–9 tuntia kävelyä päivässä.

Lumivyöryn uhka

Vuoristoinen reitti kulki niin lumessa, hiekassa kuin mudassakin. Erityisen huolellinen piti olla, kun kuljettiin lumessa. Lumivyöryvaara oli olemassa koko ajan, sillä lämpötilat vaihtelivat paljon etenkin Sierra Nevadan vuoristossa.

Anna istuskelee aamuvarhain Half Domen laella Yosemiten laakson yläpuolella. Vaellusta takana 1 520 km.
Anna istuskelee aamuvarhain Half Domen laella Yosemiten laakson yläpuolella. Vaellusta takana 1 520 km.

Silver Pass -solan päällä kävellessään Anna ja Tuomas kuulivat, kuinka lumikerrokset liikahtelivat heidän allaan.

– Jouduimme hieman muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaamme, sillä polku meni läpi avoimen lumikentän, jossa vyöry oli mahdollinen, Tuomas muistelee.

"Tajusin, ettei paniikille voi antaa yhtään sijaa, muuten tipun ja kuolen."

Hurjin tilanne tuli vastaan reitin korkeimmalla kohdalla Forresterin solassa. Jäähakku oli unohtunut Annan rinkkaan, ja jyrkällä vuorenseinämällä oli mahdotonta alkaa kaivaa sitä esiin. Oli pakko pysyä pystyssä viimeiset 20 metriä, sillä kaatuessa pudotusta olisi ollut satoja metrejä.

– Silloin pelotti aivan hemmetisti. Tajusin, ettei paniikille voi antaa yhtään sijaa, muuten tipun ja kuolen. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin.

Mikä vieraanvaraisuus!

Reitin varrella sai toki välillä huiliakin. Reissun aikana pidetyt 29 vapaapäivää kuluivat syöden, leväten ja varusteita huoltaen. Etenkin alussa meni aikaa, että jalat tottuivat rasitukseen. Anna säästyi rakoilta, Tuomakselle tuli muutama, ja toinen nilkka muljahteli välillä.

– Työnsin vain lunta sukkaan, ja matka voi jatkua, Tuomas naurahtaa.

"Vaikka kävely tuntui välillä suorittamiselta, maisemat ja ihmiset motivoivat jatkamaan."

Annalle tuskan kirvoitti kantapääkipu, jota pahensivat huonot pohjalliset. Kun hän tajusi luopua niistä, kipukin alkoi hellittää.

– Vaikka kävely tuntui välillä suorittamiselta, maisemat ja ihmiset motivoivat jatkamaan. Välillä vaelsimme muiden kanssa letkassa, välillä menimme keskenämme.

Hyppy jääkylmään veteen virkisti kuumana päivänä. Vaellusta takana 1 780 km.
Hyppy jääkylmään veteen virkisti kuumana päivänä. Vaellusta takana 1 780 km.

Lähiseutujen asukkaat auttoivat mielellään tarjoamalla kyydin lähikylään.

– Moni tarjosi mahdollisuutta pestä pyykkiä ja yöpyä kodissaan tai pihallaan. Se suorastaan palautti uskoni ihmiskuntaan, Anna kertoo.

Vesi suodatettiin puroista ja ruokavarastoja tankattiin neljän viiden päivän välein. Jos vastaan tuli ravintola, siellä syötiin aina – usein monta ruoka-annosta yhdellä kertaa, sillä energiavaje oli jatkuva. Tuomas laihtui matkalla 15 kiloa.

Ei enää yhtään estettä

Sierra Nevadan vuoristossa Kalifornian itäosassa iski toivottomuus. Vaellusta oli takana noin 1 500 kilometriä. Vuoristo on suurien korkeuserojen ja lumen vuoksi raskas kuljettava.

–  Väsyimme kylmiin öihin, märkiin kenkiin ja lumessa tarpomiseen. Jokien ylitykset sekä iltapäivän pehmeä lumi laittoivat sekä mielen että fysiikan lujille. Isovarpaisiin palasi tunto vasta kuukausia myöhemmin, Tuomas kertoo.

–  Toisaalta alueen lumihuippuiset vuoret olivat reissun sykähdyttävintä antia. Maisemat olivat kerrassaan upeita.

Rytmiä rikkoivat myös polulle kaatuneet puut. Oregonissa niitä tuli vastan melkein tuhat 80 kilometrin matkalle.

– Silloin ajattelin, että jos vielä yksikin kaatunut puu tulee eteen, luovutan, Anna muistelee.

Tunneskaala vaihteli päivän aikana äärilaidalta toiselle. Lopulta luonto toi eteen juuri sopivasti haasteita.

– Aamuisin oli vain jatkettava matkaa, ei sieltä muutenkaan pois päässyt, Tuomas naurahtaa.

Hän väittää heidän molempien olevan mukavuudenhaluisia, jopa hieman laiskoja. Mutta he ovat myös itsepäisiä. Ja säiden suhteen heillä oli onnea.

Sierra Nevadassa sieraimet paloivat rakoille.

– Matkalle osui lumimyräkkä ja viisi sateista päivää. Muutoin aurinko lämmitti myös vuoristossa ja 98 prosenttia ajasta päällä oli sortsit ja t-paita.

Anna kiipeää Mather Pass -solan päälle noin 3 650 metrin korkeuteen.
Anna kiipeää Mather Pass -solan päälle noin 3 650 metrin korkeuteen.

Sierra Nevadassa aurinko yllätti alhaalta päin, kun lumi heijasti voimakkaasti auringonsäteitä. Sieraimet paloivat rakoille. Sen jälkeen mukana kannettiin suojakertoimen 70 rasvaa.

Treffit karhun kanssa

Vaellusreittiä varten on olemassa GPS-pohjainen kännykkäsovellus, joka näyttää koko ajan, missä mennään. Se tekee vaeltamisen turvalliseksi.

Suurimmilta vaaratilanteilta Anna ja Tuomas säästyivät. Kerran Tuomas astui ajatuksissaan nuoren kalkkarokäärmeen yli ja olisi jatkanut matkaansa autuaan tietämättä, ellei Anna olisi huomauttanut asiasta.

"Karhun kanssa vaihdoimme katseet Yosemiten kansallispuistossa."

– Karhun kanssa vaihdoimme katseet Yosemiten kansallispuistossa, mutta lähellä näytti olevan jotakin paljon tärkeämpää tongittavaa kuin meidän eväspussimme. Osalla vaeltajista on karhusumutteet mukanaan, meillä ei.

Kanadan raja tuli lopulta vastaan yllättävän nopeasti. Perillä myllersivät monenlaiset tunteet, haikeus vaelluksen loppumisesta ja toisaalta helpotus.

Eagle Creekin reitti Oregonissa. Vaellusta takana 3 430 km. Tunnel Falls -putoukset ovat yksi reitin kohokohdista.
Eagle Creekin reitti Oregonissa. Vaellusta takana 3 430 km. Tunnel Falls -putoukset ovat yksi reitin kohokohdista.

Parilla kului reissuun viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Molempien mielestä vaellus meni hämmästyttävän hyvin.

– Helpotti huomattavasti, kun pilkoimme vaelluksen pienempiin osiin: nousen tuon solan päälle, kävelen seuraavalle leiripaikalle, ylihuomenna olen siinä kaupungissa.

Vaeltamiseen pari sanoo jääneensä koukkuun. Uudet kohteetkin ovat selvillä: kevät vietetään Aasiassa ja loppuvuosi Uudessa-Seelannissa.

Seuraa Annaa ja Tuomasta Facessa ja Instassa nimellä Trailpaint sekä osoitteessa trailpaint.blogspot.fi. 

Ratsastusvaellus Muhun Saarella Virossa on upea kokemus. Lue reissusta Sportin numerosta 5/17! Tilaajana voit lukea jutun maksutta osoitteessa: digilehdet.fi

Sport
Taas yksi syy lisää kyykätä: sen avulla voit päästä monien heikkojen tukilihasten jäljille.
Taas yksi syy lisää kyykätä: sen avulla voit päästä monien heikkojen tukilihasten jäljille.

Vaikka liikkuisit aktiivisesti, kropassasi on todennäköisesti heikkoja lihaksia. Testaa heikot lenkit helposti kotona ja estä jumit ja kivut jo ennakkoon.

Haikailet ehkä litteää vatsaa tai timmejä käsivarsia. Mutta näyttäväkään sixpack tai pyöreät pakarat eivät kerro, missä kunnossa syvät tukilihakset ovat. Ne voivat falskata, vaikka liikkuisi paljon. Syynä on usein liian yksipuolinen treeni.

Jos tilanne pääsee jatkumaan, vahvat lihakset vahvistuvat ja heikot heikkenevät. Ennen pitkää tulee ongelmia. Periaatteessa kipu voi kehkeytyä minne puolelle kehoa tahansa, mutta usein sijaiskärsijöitä ovat polvi, lonkka tai selkä.

Tartu siis heikkoihin lenkkeihin jo ennen kuin vaivoja pääsee syntymään.

– Tukilihaksia kannattaa treenata ennen kaikkea silloin, jos on vaivoja. Mutta siitä on apua kaikkeen liikuntaan. Kun pysyt ehjänä ja pystyt treenaamaan säännöllisesti, kehityt, toteaa personal trainer, koulutettu hieroja Tommi Jalomäki.

 Tukilihaksia on joka puolella kehoa. Listasimme kolme yleisesti heikkoa tukilihasta ja merkit, joilla pääset niiden heikkouden jäljille: 

1. Lanneranka 

Korostunut selän notko tai päinvastoin pyöristyvä alaselkä vihjaa, että lannerangan hallinnassa on parannettavaa. Kun lanneranka on hyvässä asennossa, alaselkä on neutraali ja ryhti hyvä.

2. Lonkan ulkokiertäjät 

Jos lonkan ulkokiertäjät ovat heikot, polvi karkaa helposti sisään esimerkiksi kyykyssä ja juoksussa. Lonkkaan tai polveen voi kehkeytyä vähitellen kipu. 

Ota käyttöön täsmäliike, jolla vahvistat lonkan ulkokiertäjiä.

3. Keskimmäinen ja iso pakaralihas

Pakaralihakset auttavat pitämään polven suorassa linjassa ja lantion vakaana. Kurkkaa peilistä, kun teet kyykkyä. Jos polvi kiertyy sisään, syynä voi olla se, että lantion alueen pienet lihakset ja keskimmäinen pakaralihas eivät pidä lantion asentoa vakaana. 

Lue lisää: Vahvat pakarat kotona 10 minuutissa: hyödynnä sohva ja portaat!

Nappaa Sport-lehden numerosta 1/2018 valmentaja Eevi Teittisen kahdeksan viikon bootcamp, jolla saat vahvan ja kiinteän kropan 10 minuutin kotitreeneillä ja syömällä hyvin.Tilaajana voit lukea Sanoman aikakauslehtiä osoitteesta digilehdet.fi.

Sport
Jonna tekee usein kävelylenkkejä itselle rakkaassa maisemassa, Helsingin Lauttasaaren rannoilla.
Jonna tekee usein kävelylenkkejä itselle rakkaassa maisemassa, Helsingin Lauttasaaren rannoilla.

Kovissa treeneissä sai räyhätä ja purkaa teiniangstia. Nyt Jonna kertoo, mitä muuta urheilu huipulla opetti – ja miten se on vaikuttanut musiikintekoon. 

”Koripallo kolahti kovaa 14-vuotiaana. Sytyin joukkuehengestä, yhdessä tekemisen energisestä meiningistä. Vaikka lajin kliimaksi on heitto, pelin juoni, reagointikyky ja sähäkkä liikkuminen ovat tärkeitä sytytysaineita.

Forssalainen joukkueemme oli sillisalaatti nuoria naisia eri taustoista. Opin arvostamaan muiden liikkumista kentällä ja mielipiteitä pukkarissa, kampesimmehan yhdessä huipulle.

Myös musamaailmassa menestymiseen tarvitaan taustavoimia. En olisi ikinä voinut tai edes halunnut toimia yksin, vaan bändi on aina ollut välttämätön osa Jonna Tervomaata.”

Pieni anarkismi on ok

”Kun olin 16-vuotias, pelasimme jo ykkösdivarissa ja pian SM-tasolla. Olimme kasa tulisia nuoria naisia, jotka projisoivat teiniangstiaan treeneissä ulos. Onneksi valmentajassamme oli särmää ottaa räyhäys vastaan.

Kärkkäys ja kulmikkuus, pieni anarkismi, ovat aina olleet polttoaineitani.

Myös matseissa tunnemyllerrykset olivat ookoo, kunhan pelattiin sääntöjen mukaisesti. Saatoin vihata vastustajia ja sain uhmasta voimaa kentälle. Onneksi pystyin valjastamaan negatiivisen energian korikseen, ties missä kartsalla olisin muuten hengaillut.

Kärkkäys ja kulmikkuus, pieni anarkismi, ovat aina olleet polttoaineitani. Määrätietoisuuteni ja musiikillinen taipumattomuuteni ovat ärsyttäneet monia. Olen myös varsin herkkä, ja pehmeä puoleni toteutuu monissa lauluissani. Haluan musiikin avulla auttaa muitakin pääsemään kosketuksiin tunteidensa kanssa.”

Levossa kehityt

”Elämä oli kovaa rääkkiä korisvuosina. Treenejä oli vähintään viidet viikossa, päälle voimaharjoitukset, pelit, leirit ja palauttelut. Otin aina päiväunet koulun jälkeen jaksaakseni illan urheilut.

Valkku pakotti arvostamaan palautumista, toitotti kehityksen tapahtuvan levossa. Pienet urheiluvammat, kuten sormien napsahtaminen, oli maltettava hoitaa kunnolla.

Joskus reissaan myös Keski-Euroopan suurkaupunkeihin, joissa saan sulautua massaan.

Muusikkona ja taiteilijana ei voi koko ajan vetää täysillä, sillä luovuuskin kasvaa levossa. Saan inspiraatiota metsästä ja joskus reissaan myös Keski-Euroopan suurkaupunkeihin, joissa saan sulautua massaan.”

Itsekuri vie eteenpäin

”Huohotan vieläkin, kun ajattelen korisjengimme rappustreenejä, joissa kaikki joskus oksensivat. 60 kertaa pitkät portaat loikkien ylös, ja vikoilla kierroksilla vielä kaveri reppuselkään keikkumaan. Luovuttaa ei voinut. 

Samaa itsekuria tarvitsen, kun hiljaisempien kausien jälkeen alan työstää lauluja ja kerätä ihmiset kasaan pakertamaan levyä. Itsekuri auttaa pitämään kropan kuosissa pitkiä kirjoitus- ja studiosessioita varten. Patistan itseni 45 minuutin lenkille ja teen sähäköitä vartin kotikuntopiirejä oman kehon painolla. Pilates taas pitää ryhdin kuosissa.”

Liike liikauttaa alitajuntaa

”Lopetin koripallon, kun muutin Helsinkiin ja julkaisin esikoisalbumini 25-vuotiaana. Musa vei mennessään, mutta onneksi löysin musantekemisen, keikkailun ja biletyksen rinnalle sykettä tasaavan lajin: sukelluksen.

Kaipaan sukellusta usein, mutta tällä hetkellä se ei mahdu elämääni.

Kävin sukeltamassa monta vuotta Punaisellamerellä ja Andamaanienmerellä. Olen nähnyt valashain ja kilpikonnia Punaisellamerellä. Olen todistanut paholaisrauskujen parven liitelevän pääni yläpuolella äänettömässä paratiisissa. Meditatiivinen lipuminen rauhoittaa ja antaa uusia ajatuksia musiikkiin.

Lenkkeily ja pilates toimivat arjessa sukelluksen tapaan: en ajattele aktiivisesti, mutta liike liikauttelee alitajuntaa. Kaipaan sukellusta usein, mutta tällä hetkellä se ei mahdu elämääni.”

Vartin tehotreenikin riittää

”Korisajoilta on jäänyt lihasmuistiin tukku kehonpainoliikkeitä, joista kokoan vartin kuntopiirin kotona. Onneksi, sillä uutta levyä tehdessäni kökin puoli vuotta koneella ja menin fyysisesti aika lukkoon.

Kotitreeni on aikataulullisesti tehokasta. Kuntosalilla on minulle liikaa ärsykkeitä, kirkkaita valoja ja ylipirteää tai aggressiivista musaa. Kaipaisin ihan hiljaisia saleja. Maailma salien ulkopuolella on riittävän raskas.

Liikunta on ennen kaikkea tasaista yhteydenpitoa itseeni.

Liikunta on ennen kaikkea tasaista yhteydenpitoa itseeni, linkki mielen ja kehon välillä. Jos en liiku, pinnani lyhenee ja olen sietämätön kotiväelle. Jos huomaan tiuskivani, olisi syytä vetää heti lenkkarit jalkaan ja painua ovesta ulos. Hetkikin riittää.”

Ole keholle lempeä

”Isäni kuoli kolme vuotta sitten sairastettuaan pitkään liikehermoja rappeuttavaa ALS-tautia. Oli tuskallista katsoa vierestä rakkaan kehon rappeutumista. Surun keskellä oppi arvostamaan omaa kehoaan vielä enemmän – ja olemaan sille lempeä.

Surun keskellä oppi arvostamaan omaa kehoaan vielä enemmän – ja olemaan sille lempeä.

Pakenin murhettani metsiin pitkille kävelyille. Isäni tykkäsi kalastaa ja tarkkailla luontoa, joten luonnossa tunsin olevani lähellä myös häntä ja sain lohtua.

En enää tavoittee teräskuntoa. Jos kehostaan on aina huolehtinut, se pysyy kuosissa pienemmälläkin vaivalla. Myös pehmeämmät lajit, kuten metsäsamoilut, venyttely ja uinti, lujittavat kroppaa.

Koriksen säihkettä ei kuitenkaan voita mikään – jalka napsaa aina kentälle, kun seuraan tyttäreni riemua koristreeneissään. Joskus pelailen vieläkin huvikseni ja olin intoa täynnä heitettyäni juuri Forssassa retro-ottelussa pari täydellistä koria!”

Muistathan, että tilaajana voi lukea Sport-lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/sport