Ruokaan liittyy monia ristiriitaisia tunteita, kuten syyllisyyttä ja nautintoa. Kuva: Colourbox
Ruokaan liittyy monia ristiriitaisia tunteita, kuten syyllisyyttä ja nautintoa. Kuva: Colourbox

Nykypäivänä moni nainen puhuu kaloreista kuin pahimmista vihollisistaan. Milloin ruualla pelaaminen muuttuu syömishäiriöksi?

Jokin aika sitten ruokapakkauksiin ilmestyi selkeitä  GDA-laatikoita, jotka kertovat yhdellä silmäyksellä, paljonko annoksessa on kaloreita ja miten suuren osan päivän energiantarpeesta annos kattaa. Asiantuntijat kehuivat, kuinka helppoa on nyt syödä oikein.

Onhan asia niinkin. Mutta samalla yhä yksityiskohtaisemmaksi muuttuva ravitsemustieto voi aiheuttaa sen, että ruokaa ruvetaan ajattelemaan vain lihomisen kannalta. Kun joka puolella toitotetaan keveyttä ja terveellisyyttä, syömistään alkaa kytätä suurennuslasilla – oli ylipainoinen tai ei.

Välillä unohtuu, että kalorit ovat keholle välttämätöntä polttoainetta. Eivät vihollisia, joista täytyy päästä kiireesti eroon.

Kaikki kontrollissa

Nykyään tankataan yhä harvemmin puhtaasti nälkään. Syömiseen liittyy vastakohtaisia tunteita, nautintoa ja syyllisyyttä, ja päälle vielä eettisiä kysymyksiä. Moni syö lohduksi ja suruunsa.

Negatiivinen suhtautuminen ruokaan on uusi ilmiö. Ennen ravinnosta oli pula, ja jokainen muru käytettiin ilolla hyväksi.  Ylipainosta tuli ongelma vasta, kun ruuan hinta laski länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen.

– Ihmiskeho on rakennettu toimimaan sillä periaatteella, että ruokaa on liian vähän. Kaikki energia otetaan talteen, mutta kehossa ei ole järjestelmää, jolla päästään eroon ylimääräisestä energiasta, syömishäiriöitä tutkinut lääkäri Anna Keski-Rahkonen sanoo.

Syömisen tekee ahdistavaksi ihanteiden ja todellisuuden välinen epäsuhta. Laihtuminen on vaikeaa, mutta samalla ihailemme barbie¬maista vartaloa. Syyllisyyttä aiheuttaa myös tapa, jolla tietoa annetaan. Psykologi Pia Charpentier on huomannut, että laihdutus- ja terveysvalistuksessa on usein tunteellinen ja moralistinen sävy. Lihavuus on kuin rikos, jolla aiheutetaan kuluja yhteiskunnalle.

Tarve kontrolloida syömistä voi kertoa siitä, että ruoka on alkanut edustaa ihmiselle jotain suurempaa. Moni laihduttaja ja syömishäiriöinen kokee, että kun syöminen on hallinnassa, koko elämä on hallinnassa.

– Paha olo on usein hyvin abstrakti tunne. Sen sijaan on paljon konkreettisempi ongelma, syökö porkkanaa vai pullaa, Charpentier toteaa.

Kaltevalla pinnalla

Mielikuvissamme syömishäiriöinen on luurangonlaiha anorektikko. Raja häiriintyneen ja normaalin syömisen välillä on kuitenkin häilyvämpi.

Syömishäiriöitä on eriasteisia, ja normaaliin syömiseenkin kuuluu ajoittainen ylensyönti jouluna tai ruotsinlaivan buffetissa. Häiriintyneessä syömisessä ruokailun rytmi tempoilee ja ihminen laihduttaa kepulikonsteilla. Suhde ruokaan voi olla ahdistunut, mutta paino pysyy normaalina. Ollaan kaltevalla pinnalla, vaikka vielä ei ole kyse sairaudesta.

Syömishäiriöksi tilanne muuttuu, jos syömisen tarkkailu ottaa vallan ja alkaa häiritä arkea: opiskelua, työtä, ihmissuhteita. Keski-Rahkonen muistuttaa, että moni syö kaoottisesti olematta sairas. Jos datanörtti mättää yöllä pizzaa ja limua, ei hänellä välttämättä ole syömishäiriötä. Elämän rytmi vain on huono.

Charpentier uskoo, että syömiseen liittyvä ahdistus on lisääntynyt. 70–80 prosenttia naisista laihduttaa jossain vaiheessa elämäänsä, ja yhtä moni on tyytymätön kehoonsa

Vakavasta syömishäiriöstä kärsii noin kaksi prosenttia väestöstä. Arviot lievempien syömishäiriöiden määristä vaihtelevat, mutta joka tapauksessa puhutaan kymmenistä prosenteista.

Useammin kyseessä on naisten ongelma, mutta ei se harvinaista ole miehilläkään.

– Miehille on ehkä tyypillisempää ortorektisuus, jossa tavoitellaan pitkää ikää ja terveyttä. Naisilla se on enemmän ulkonäkökysymys, Charpentier sanoo.

Mikä on tarpeellista?

Onko terveellinen syöminen sitten niin vaikeaa, että meidän täytyy tietää tarkalleen joka annoksen kalorimäärä? Keski-Rahkosen mielestä tavallinen ihminen ei tällaisesta valistuksesta hyödy. Syömisen rajoittamista paremmin painonhallinnassa toimisi luonnollinen liikunnan lisääminen.

– Kaupungit pitäisi suunnitella sellaisiksi, että arkiliikunnasta tulisi automaattista. Tutkimuksissa on huomattu, että esimerkiksi lasten ja nuorten painonhallinnassa laihduttaminen on huono keino. Enemmän apua on siitä, että vähennetään tv:n katselua tai hankitaan perheeseen koira.

Charpentier toivoo, että ravitsemustietoa annettaisiin neutraalisti ja ihmisiä kannustettaisiin kuuntelemaan omaa kehoaan. Silloin ei tulisi tarvetta rääkätä itseään liikunnalla, nälällä tai ahmimalla. Asiantuntijoiden neuvoja ei pidä tulkita kuin jumalansanaa. Jos ohjeesta tulee paha olo, se ei sovi itselle.

Tavalliselle ihmiselle riittää lautasmalli-tyyppinen tieto. Sellainen, jota noudattaakseen ei tarvitse pinnistellä ja käyttää tuntitolkulla aikaa.

– Syöminen on ihana ja tärkeä sosiaalinen tapahtuma, mutta arjessa se on kuitenkin vain keino tankata energiaa, jotta jaksamme elää: tehdä töitä, nähdä ystäviä ja harrastaa, Charpentier miettii.