Sport
Mielihyväpiikkejä tärkeämpää on, että liikunta tuo onnellisuutta. Kuva: Shutterstock
Mielihyväpiikkejä tärkeämpää on, että liikunta tuo onnellisuutta. Kuva: Shutterstock

Oletko kokeillut jo kaikkea joogasta crossfitiin, mutta lempilajia ei vain löydy? Selvitimme, miten jokainen voi löytää oman lajinsa.

Oireet täyttävät klassisen sitoutumiskammon tunnusmerkit. Ensin iskee alkuinnostus: tässä voisi vihdoin olla sitä jotain! Intoa kestää aikansa, kunnes tuttu tunne herää. Jokin sydämessä sanoo, ettei tälläkään kertaa tunnu siltä.

Olen liikkujana kuin se liikaa Hollywood-leffoja katsonut sinkku, joka luottaa ikiaikaiseen taktiikkaan: kun kokeilee tarpeeksi montaa väärää, löytää lopulta sen oikean. Olen suorittanut melontakurssin, käynyt akrobatiatunneilla, treenannut Bollywood-tanssiliikkeitä, juossut squash-pallon perässä ja hikoillut kehonpainotreeneissä. Lompakossani on parhaillaan kolmen kuntokeskuksen puoliksi käytetyt kortit.

Kun jokin edellisessä ihastuksessani on alkanut hiertää, olen etsinyt uuden. Olen sinnikkäästi uskonut, että voisin rakastua johonkin lajiin palavasti: olla yksi niistä, jotka heräävät aamukuudelta salille ja matkustavat lomalla treenileirille. Kunnes eräänä päivänä, kaikkien kuntonyrkkeilykurssien ja kahvakuulatuntien jälkeen, ystäväni sanoo sanat:

– Olen alkanut hyväksyä, etten ikinä löydä sitä lajia, johon suhtautuisin intohimoisesti.

Yhtäkkiä tajuan: sekin on vaihtoehto. Voi olla, että liikunta on minusta loppuelämän ”ihan kivaa”. Ehkä me sitä oikeaa lajia etsivät olemme odottaneet liikoja.

Etsin kunnes löydän sen

Jokainen treenimotivaatiota etsiskellyt on kuullut joskus vinkin: etsi laji, josta tykkäät. Neuvoa alkaa kuunnella, kun on pakottanut itsensä riittävän monelle kuolettavan tylsälle muokkaustunnille. Riskinä vain on, että hyvä vinkki on helppo ymmärtää väärin. Kun altistuu tarinoille, joissa elämän tarkoitus löytyy sup-laudasta, pelkkä tykkääminen ei tunnu oikein miltään. Mutta onko edes realistista odottaa, että me kaikki voisimme löytää sen oikean lajin?

– On niitä, jotka kuvittelevat, etteivät koskaan löydä lajiaan, kunnes jonain päivänä löytävätkin. Sitten on niitä, jotka eivät koskaan aidosti innostu liikunnassa muusta kuin korkeintaan endorfiiniryöpystä, sanoo urheilupsykologi Satu Kaski Clear mind Oy:stä.

”On niitä, jotka kuvittelevat, etteivät koskaan löydä lajiaan, kunnes jonain päivänä löytävätkin.”

Sitä, kumpaan ryhmään kuuluu, selittävät monet seikat. Esimerkiksi se, että toiset nyt vain innostuvat asioista palavammin kuin toiset: rakastuvat sekopäisesti, hurahtavat ruokavalioihin ja tekevät töitä burnoutiin asti. Toisten tunneskaala taas muistuttaa vuoristoradan sijaan raitiovaunua.

Myös luonteenpiirteillä on vaikutuksensa. Toiset ovat impulsiivisempia, ja heidän kiinnostuksensa syttyy ja sammuu nopeasti. Toiset taas jaksavat omistautua pitkiä aikoja yhdelle asialle. Myös aiemmat kokemukset ja omat uskomukset vaikuttavat. Jos itseään pitää tyyppinä, joka ei innostu mistään, ei todennäköisesti myöskään tee niin.

Lisäksi ihmiset nauttivat liikkumisessa eri asioista. Sytyttävän lajin löytymiselle on hyvät todennäköisyydet, jos nauttii liikunnassa ennen kaikkea endorfiiniryöpystä tai kilpailemisen tuottamasta jännityksestä, sillä silloin voi innostua yhtä lailla tenniksestä tai pesäpallosta. Jos taas pääsee parhaiten flow-tilaan tanssimalla, ei auta, että vaihtaa pallopeliä toiseen.

Anna sille aikaa

Olen kokeillut treenata yksin ja yhdessä, ulkona ja sisällä, vedessä ja maalla, hitaasti ja nopeasti. Voi olla, että ongelma ei olekaan ollut yrityksen puutteessa vaan sen kestossa.

Satu Kaski on nimittäin sitä mieltä, että jos todella haluaa innostua jostain lajista, ei kannata luovuttaa pariin ensimmäiseen kertaan.

Motivaatiotutkimuksista tiedetään, että ihminen innostuu, kun hän tuntee olevansa jossakin hyvä. Harvassa liikuntalajissa aluksi on. Jos on aina joukkueen uusin ja siksi myös surkein, ei todennäköisesti rakastu yhteenkään pallopeliin, vaikka kokeilisi kaikkia.

Lisäksi useimpien uusien taitojen opetteluun kuuluu notkahdusvaiheita. Jos aloittaa uuden lajin nollasta, viikonloppukurssin aikana oppii valtavan määrän uusia taitoja. Kun alun kehittymispiikki on ohi, into saattaa lopahtaa.

– Jos tietää olevansa lyhytjännitteinen, kannattaa joskus kokeilla jatkaa takkuavien vaiheiden yli, Kaski huomauttaa.

Tsemppaaminen kannattaa myös siksi, että tunne joukkoon kuulumisesta parantaa tutkimusten mukaan motivaatiota. Jos vaihtaa lennosta lajista toiseen, ei pääse koskaan kokemaan muiden treenaajien kanssa yhteenkuuluvuutta.

Voi olla, että olen aina luovuttanut liian aikaisin. En ole tuntenut itseäni missään lajissa muuksi kuin sählääväksi aloittelijaksi, joka kaatuu käsilläseisonnasta tai palaa pesäpallossa ykköspesälle.

Yhtä hyvin voi olla, ettei huippuunsakaan hiottu tekniikka olisi tehnyt minusta urheilijaa. Eikä se välttämättä ole niin huono juttu kuin olen luullut.

Hiertymiä ja murtumia

Eräs ystäväni on menettänyt lumilautaillessa hampaansa ja murtanut jalkapallokentällä kylkiluunsa. Toisen ystäväni juoksuhurahdus palkittiin penikkataudilla. Intohimoisella treenaamisella on kääntöpuolensa.

– Jos tekee jotakin fanaattisesti, saattaa harjoitella liikaa ja liian yksipuolisesti, Kaski sanoo.

Kun urheilu on elämässä kolmos- eikä ykkössijalla, ei ajaudu ylikuntoon tai juokse itseään rasitusvammoille. Intohimoisuuden huonot puolet vain unohtaa, kun katselee kateellisena toisten endorfiininhuuruisia maratonkuvia. Niissä harvemmin näytetään kroppaan viritettyjä, hiertymiä ehkäiseviä teippejä.

”Asiat näyttävät usein ulospäin ihan muulta kuin ne ovat. Ei yhdenkään lajin harrastaja riemuitse joka kerta treeneihin lähtiessään.”

– Asiat näyttävät usein ulospäin ihan muulta kuin ne ovat. Ei yhdenkään lajin harrastaja riemuitse joka kerta treeneihin lähtiessään. Jokaisen arkeen kuuluu myös pakkopullaa, sanoo SportFocus Oy:n urheilupsykologi Tatja Holm.

Pahimmillaan kadehdittavalta näyttävä treeniblogielämä ei ole pakkopullaa vain joskus – se voi olla sitä joka päivä. Siitä kertovat monen entisen fitness-kisaajan tarinat, joissa näkyvät vatsalihakset on palkittu loppuunpalamisella.

Lisäksi kaikki treenaamiseen uhrattu aika on jostain muusta pois. Jos viettää viikonloput kisamatkoilla, joutuu luopumaan ystäväporukan mökkireissuista ja sunnuntaibrunsseista.

Kaikkien ei tarvitse osata seisoa käsillään. Kuva: Shutterstock
Kaikkien ei tarvitse osata seisoa käsillään. Kuva: Shutterstock

Kaikki hyvin, sittenkin

Ehkä kaltaisteni etsijöiden olisi viisainta lakata haikailemasta epätoivoisesti jotakin parempaa.

– On aika rankka ajatus, että intohimoa pitäisi yrittää löytää hakkaamalla päätä seinään. Voisi olla helpompaa ajatella, että ehkä sitä löytyy, ehkä ei, Holm sanoo.

Se ei tarkoita sitä, että pitää lakata etsimästä. Kannattaa silti nauttia siitä, mikä on hyvin jo nyt.

En voi väittää rakastavani juoksemista, mutta rakastan niitä hetkiä, joina askel alkaa liitää ja tunnen olevani todella elossa. Kahvakuulatunneilla poden hetkittäin suoranaista tuskaa, kunnes kiepautan kahvakuulan kohti taivasta ja tunnen itseni voittajaksi. En ehkä rakasta harrastamiani lajeja intohimoisesti, mutta ne saavat minut tykkäämään itsestäni ja elämästäni enemmän.

– Totta kai on makeaa, että pääsee flow-tilaan, mutta on ihan ok, ettei liikunta maistu aina hyvältä. Järjettömiä mielihyväpiikkejä tärkeämpää on, että liikunta luo pitkällä tähtäimellä onnellisuutta, Holm sanoo.

Oikeastaan se, että tykkää liikunnasta itsestään eikä vain yhdestä tietystä lajista, on kaikista kestävintä liikunnan iloa. Kaltaisteni lajinvaihtajien maailma ei romahda, vaikka nivelet eivät jonain päivänä kestäisi juoksemista. Ainahan voi vaikka uida tai pyöräillä.

Lisäksi olen kaikkien aloittamieni ja lopettamieni lajien ansiosta monta oivallusta ja kokemusta rikkaampi. Akrobatiakurssilla ymmärsin, että kroppani kykenee paljon ihmeellisempiin asioihin kuin olisin toimistotyöläisenä uskonut. Kuntonyrkkeilytuntien jäljiltä osaan vetreyttää selkääni kesken työpäivän muutamalla ylä- ja alakoukulla. Vannoutunutta melojaakaan minusta ei tullut, mutta olen saanut meloa autiolle saarelle vaaleanpunaisessa auringonlaskussa.

Sitä paitsi, ei Hollywood-leffoissakaan koskaan kerrota, mitä tapahtuu rakkauden löytymisen jälkeen.

Etsiminen on kutkuttavaa, ja juuri nyt minusta tuntuu, että se seuraava oikea saattaa olla salsa.

Miten löydän sen oikean lajin? Asiantuntijat neuvovat

  1. Unohda elämäsi rakkauden etsiminen.
    Jo se on paljon, että löydät lajin, josta tykkäät – tai jota et ainakaan inhoa.
  2. Kokeile kaikkea!
    Mitä useampaa lajia kokeilet, sitä todennäköisemmin törmäät johonkin, josta innostut. Testaa ennakkoluulottomasti kaikkea tankotanssista yleisurheiluun piittaamatta siitä, kuinka paljon valitsemasi laji kuluttaa kaloreita tai miten se muokkaa kroppaasi.
  3. Seuraa luontoasi.
    Muista, että olet sama ihminen liikkuessasi kuin muussakin elämässä. Jos kaipaat seuraa syödessäsi tai shoppaillessasi, viihdyt seurassa todennäköisesti myös treenatessasi.
  4. Mieti, millainen elämäntilanteesi on juuri nyt.
    Jos olet valmiiksi stressaantunut, et todennäköisesi kaipaa lisähaasteita esimerkiksi tiukan saliohjelman muodossa. Jos taas podet töissä haasteiden puutetta, saatat syttyä itsesi koettelemisesta crossfit-kurssilla.
  5. Voisitko innostua siitä, mitä jo teet?
    Tuttu ja turvallinen voi muuttua uudeksi ja jännittäväksi, jos treenaat valmentajan avulla tekniikan kuntoon, alat seurata kehittymistäsi tai osallistut kilpailuihin.

Vinkit antoivat Satu Kaski ja Tatja Holm.

Sport
Jenny avasi joogastudion kotiinsa vuosi sitten.
Jenny avasi joogastudion kotiinsa vuosi sitten.

Meni 17 vuotta ennen kuin Jenni oppi rakastamaan itseään ja kehoaan. Vapauttava tunne ja oivallus syttyi joogasalissa.

Kun kasvaa vanhemmaksi, pitää laihduttaa – eikö niin? 13-vuotias Jenny seurasi tiiviisti viisi vuotta vanhemman siskonsa ja tämän kavereiden touhuja. Pian hänkin alkoi kokeilla kaalisoppakuureja, paastoja ja hedelmäpäiviä.

– Laihduttaminen tuntui normaalilta, sillä kaikki teinitytöt tuntuivat olevan huolissaan painostaan.

14-vuotiaana Jenny kävi viisi, kuusi kertaa viikossa kuntosalilla, yleensä aamulla ennen koulua. Salilla oli peilit, joista saattoi arvioida vartaloaan ja miettiä seuraavia kiinteytyskohteita. Jenny oli hoikka ja urheilullinen koulutyttö, mutta päiväkirjoista paljastui toisenlainen totuus: Olen LPR, läskipaskaruma. Lihava lihava lihava!

Joinain aamuina makasin sängyssä ja ajattelin olevani niin ruma, etten voi mennä kouluun.

– Oikein brändäsin sen LPR-mantran ja jauhoin sitä niin paljon, että uskoin sen olevan totta. Joinain aamuina makasin sängyssä ja ajattelin olevani niin ruma, etten voi mennä kouluun.

Kasvu naiseksi tuntui ahdistavalta. Vaikka kuinka yritti laihduttaa, lantio leveni ja piti ostaa isommat farkut. Päivällisellä Jenny siirteli riisiä ja kermakastiketta lautasellaan. Illalla kontrolli petti ja kaapit tyhjenivät. Ahmiminen lievensi pahaa oloa.

Oksenna niin voit paremmin

Peruskoulun jälkeen Jenny halusi vaihtaa maisemaa ja aloitti lukion Espoossa musiikkilinjalla. Hän soitti pianoa ja saksofonia, kävi salilla ja lenkillä, mutta muuten lukioajoista on vaikea muistaa mitään. Päällimmäisenä tunteena oli ahdistus. Toisella luokalla syömishäiriö kehittyi bulimiaksi.

– Muistan hetken, jolloin löysin ahmimiseen loistavan ratkaisun. Jos syö kaksi litraa jäätelöä, senhän voi oksentaa pois.

Kierre tuntui loputtomalta ja katkesi lopulta oksentamiseen.

Iltasyöminen karkasi kokonaan käsistä. Ensin meni litra jäätelöä, jota seurasi fuck it eikä millään ollut enää väliä. Seuraavaksi puoli pakettia näkkileipää voin kanssa, sitten lisää jäätelöä. Sitten ruisleipää ja karkkia. Kierre tuntui loputtomalta ja katkesi lopulta oksentamiseen.

– Kävin lukion loppupuolella Syömishäiriöklinikalla, mutta en päässyt hoitoon. Kuulemma 90 prosenttia ikäisistäni tytöistä hakee itseään eikä ole tyytyväinen ulkonäköönsä. Ehkä en osannut sanoittaa riittävän hyvin, miten vakava tilanteeni oli.

Sekaisin anatomiasta

LPR-päiviä tuli ja meni. Jenny veti välillä jumppatunteja, vaikka salin eteen oli pelottavaa astua. Hän halusi silti opiskella aerobic-ohjaajaksi, sillä musiikin ja tanssin yhdistelmä oli vastustamaton. Kirjoitusten jälkeen Jennyn oli vaikeaa päättää, mihin lähtisi opiskelemaan, mutta muisti sanoneensa isälleen viisivuotiaana, että hänestä tulisi isona hieroja.

– Hierojakoulussa tunsin ensimmäistä kertaa olevani oikeiden asioiden äärellä. Jatkoin opiskelua fysioterapeutiksi, sillä olin hurmaantunut ihmiskehosta ja halusin tietää kaiken anatomiasta, luista ja lihaksista, mihin ne kiinnittyvät ja miten keho toimii.

Mummo oli ”hersyvä tittidii-tyyppi”, kuten Jennykin.

Fysioterapiaopintojen aikainen tutustuminen pilatekseen syvensi kehontuntemusta entisestään, ja Jenny opiskeli myös pilatesohjaajaksi.
Joogaan hän oli tutustunut 13-vuotiaana rakkaan mummonsa suosituksesta. Mummo oli "hersyvä tittidii-tyyppi", kuten Jennykin, ja arveli, että Jenny voisi tykätä joogasta. Harrastus jäi puoleen vuoteen kansalaisopiston hathajoogaryhmässä, mutta jonkinlainen jälki siitä jäi. Jenny osasi nyt päättää kaikki salitreeninsä pitkiin, hengityksen tahdissa tehtyihin venytyksiin.

Kun mummo kuoli, jooga tuntui kutsuvan taas.

– Istuin tunnin jälkeen meditaatiossa ja tuntui kuin pääni räjähtäisi. Miksi kaikki ovat näin hiljaa? Miksei täällä tapahdu mitään? Olin niin ahdistunut, että aloin itkeä.

Alkoi säännöllinen joogaharjoittelu. Lähes aina Jenny itki harjoituksissa, vaikkei tiennyt miksi. Riitti, että se tuntui hyvältä ja jotenkin vapauttavalta.

Itkin sitä pikku-Jennyä, joka kaipasi tulla nähdyksi.

– Itkin sitä pikku-Jennyä, joka kaipasi tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on.

Kilot kuin suojamuuri

Pilates ja jooga ovat väkevä yhdistelmä. Pilates tekee kehon vahvaksi ja varmaksi, jooga puhdistaa, opettaa armollisuutta ja hyväksyntää. Pilatesharjoittelun ansiosta Jenny osasi tehdä jooga-asanat turvallisesti. Yliliikkuvana "letkumatona" hän olisi päässyt vaikka millaisille mutkille, mutta ymmärsi jättää asanat pienemmiksi.

Kehontuntemuksen paraneminen näkyi pieninä oivalluksina ja muutoksina.

– Saatoin vetää koulupäivän päätteeksi neljä tuntia jumppaa maksimisykkeellä. Välillä pysähdyin kuulostelemaan kehoani: Onko fiksua vetää rankkoja jumppia putkeen ja olla samaan aikaan Atkinsin dieetillä? Onko hyvä olo? Kaipaisiko kehoni lepoa?

LPR-päivänä selitys löytyi nopeasti: "Mä olen niin huono."

Jenny kävi jatkuvasti kursseilla meditaatiosta shamanismiin ja kokeili vaihtoehtoisia terapioita. Erään transsitanssin aikana hän näki sielunsa silmin, kuinka ahmimisen kerryttämät ylimääräiset kilot olivat suojamuuri, kuin sukelluspuku yllä.

– Tanssin aikana avasin puvun vetoketjun ja tajusin, että tämänhän voi riisua! Totesin, että uskallan nyt olla oma itseni ilman suojakerroksia ja jätin sen puvun sinne lattialle.

Jenny ei enää seurannut ahmimisimpulsseja sokeasti, vaan pystyi aina välillä valitsemaan toisin. Toisinaan vanhat selviytymismekanismit kuitenkin ryöpsähtivät pintaan. Bulimian saattoi laukaista esimerkiksi se, että Jennyn vetämällä tunnilla oli tavallista vähemmän ihmisiä. LPR-päivänä selitys löytyi nopeasti: "Mä olen niin huono." Tunnin jälkeen hän meni kaupan kautta kotiin ja alkoi syödä.

Syömishäiriö pinnan alla

Talvella 2010 Jenny opiskeli Thaimaassa joogaopettajaksi. Lämpö tuntui hyvältä, samoin oma rohkeus. Vaikka joogavuosia oli takana monta, Jenny oli aiemmin kokenut olevansa liian keskeneräinen opettajaksi.

– Pelkäsin hieman astangajoogan kurinalaisuutta, sillä minulla oli myös taipumusta kapinoida auktoriteetteja vastaan. Päätin kuitenkin sitoutua säännölliseen harjoitteluun.

Eräs puhdistava harjoitus teki erityisen hyvää. Ensin juotiin 3-4 litraa suolaliuosta ja oksennettiin sitten pois.

– Kerroin opettajalle taustastani, ja hän lupasi olla tukenani. Aloin juoda suolavettä ja minusta tuntui kuin olisin oksentanut bulimiaani pois. Sattumalta sain kämppäkaverikseni tytön, jolla myös oli bulimia.

Tuimme toisiamme, kun harjoitukset nostivat pintaan pelkoja ja epävarmuuksia. Koulutusta edeltänyt viiden kuukauden päivittäinen astangaharjoitus ja Thaimaassa vietetty kuukausi olivat käännekohta. Kotiinpaluun jälkeen Jenny opetti pilatesta ja joogaa ja tuntui, kuin jokin sisäinen jännite olisi lauennut ja kipu lieventynyt.

Olen ihana juuri tällaisena

Muisto kuuden vuoden takaa nostaa edelleen kyyneleet silmiin. Jenny istui vessankannella ja tuijotti liuskaa: kaksi viivaa. Hän oli raskaana. Jokin jysähti, ja palaset loksahtivat paikoilleen.

– Kehoni on niin uskomaton ja ihmeellinen, että se pystyi tuottamaan uuden elämän. Miten voisin olla niin kiittämätön, että kohtelisin sitä kaltoin? En ole kertaakaan oksentanut enää.

Keho makkaralla ja tissit rutussa, mutta olen ok.

Päätös ei tullut mielestä vaan sydämestä, ja siksi se on pitänyt.

Mutta tarvittiin muutakin. Raskaaksi tultuaan Jenny päätti opetella rakastamaan ja kunnioittamaan kehoaan. Jos LPR-mantra toimi niin tehokkaasti, toimisi myös päinvastainen mantra. Hän asettuu joka päivä alasti peilin eteen ja sanoo itselleen: ”Olen kaunis. Olen ihana juuri tällaisena kuin olen.”

– Aina se ei ole helppoa, mutta fake it until you make it! Aivopesen itseäni kauniilla ajatuksilla ja sanoilla. Teen joskus myös joogaharjoitukseni alasti ja totean, että tässä minä nyt olen. Keho makkaralla ja tissit rutussa, mutta olen ok.

Jenny asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa Kauniaisissa. Kodin alakertaan avattiin vuodenvaihteessa pilates- ja joogastudio, ja Jenny valmistui elokuussa joogaterapeutiksi. Hän ujuttaa rakkauden sanomaa tunneilleen.

– Haluan ihmisen tuntevan, että hän on on aina arvokas.

Muistathan, että tilaajana voi lukea Sport-lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/sport

Sport
Taas yksi syy lisää kyykätä: sen avulla voit päästä monien heikkojen tukilihasten jäljille.
Taas yksi syy lisää kyykätä: sen avulla voit päästä monien heikkojen tukilihasten jäljille.

Vaikka liikkuisit aktiivisesti, kropassasi on todennäköisesti heikkoja lihaksia. Testaa heikot lenkit helposti kotona ja estä jumit ja kivut jo ennakkoon.

Haikailet ehkä litteää vatsaa tai timmejä käsivarsia. Mutta näyttäväkään sixpack tai pyöreät pakarat eivät kerro, missä kunnossa syvät tukilihakset ovat. Ne voivat falskata, vaikka liikkuisi paljon. Syynä on usein liian yksipuolinen treeni.

Jos tilanne pääsee jatkumaan, vahvat lihakset vahvistuvat ja heikot heikkenevät. Ennen pitkää tulee ongelmia. Periaatteessa kipu voi kehkeytyä minne puolelle kehoa tahansa, mutta usein sijaiskärsijöitä ovat polvi, lonkka tai selkä.

Tartu siis heikkoihin lenkkeihin jo ennen kuin vaivoja pääsee syntymään.

– Tukilihaksia kannattaa treenata ennen kaikkea silloin, jos on vaivoja. Mutta siitä on apua kaikkeen liikuntaan. Kun pysyt ehjänä ja pystyt treenaamaan säännöllisesti, kehityt, toteaa personal trainer, koulutettu hieroja Tommi Jalomäki.

 Tukilihaksia on joka puolella kehoa. Listasimme kolme yleisesti heikkoa tukilihasta ja merkit, joilla pääset niiden heikkouden jäljille: 

1. Lanneranka 

Korostunut selän notko tai päinvastoin pyöristyvä alaselkä vihjaa, että lannerangan hallinnassa on parannettavaa. Kun lanneranka on hyvässä asennossa, alaselkä on neutraali ja ryhti hyvä.

2. Lonkan ulkokiertäjät 

Jos lonkan ulkokiertäjät ovat heikot, polvi karkaa helposti sisään esimerkiksi kyykyssä ja juoksussa. Lonkkaan tai polveen voi kehkeytyä vähitellen kipu. 

Ota käyttöön täsmäliike, jolla vahvistat lonkan ulkokiertäjiä.

3. Keskimmäinen ja iso pakaralihas

Pakaralihakset auttavat pitämään polven suorassa linjassa ja lantion vakaana. Kurkkaa peilistä, kun teet kyykkyä. Jos polvi kiertyy sisään, syynä voi olla se, että lantion alueen pienet lihakset ja keskimmäinen pakaralihas eivät pidä lantion asentoa vakaana. 

Lue lisää: Vahvat pakarat kotona 10 minuutissa: hyödynnä sohva ja portaat!

Nappaa Sport-lehden numerosta 1/2018 valmentaja Eevi Teittisen kahdeksan viikon bootcamp, jolla saat vahvan ja kiinteän kropan 10 minuutin kotitreeneillä ja syömällä hyvin.Tilaajana voit lukea Sanoman aikakauslehtiä osoitteesta digilehdet.fi.