Kuva Rikard Österlund
Kuva Rikard Österlund

Tiina Lemmetyinen vaihtoi menestyksekkään uran Lontoon rahamaailmassa kuntovalmentajan trikoisiin.

"15-vuotiaana päätin, että minusta tulee sporttinen. Olin todella laiha ja muodoton ja haaveilin lihaksikkaammasta ja vahvemmasta kehosta. Aloitin juoksun, vatsalihasliikkeet ja punnerrukset. Pian siirryin salille harrastamaan voimanostoa ja myöhemmin painonnostoa.

Oli iloinen yllätys, että olin hennosta ulkokuorestani huolimatta todella vahva. 16-vuotiaana ja 50-kiloisena tein jo jalkakyykkyjä 100 kilolla. Siitä lähtien olen ollut himo-treenaaja. Jos en pääse treenaamaan, tulen kärttyisäksi.

Urheilusta olisi voinut tulla työni, koska se oli intohimoni, mutta hakeuduin Tampereen yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä. Se kuulosti järkevältä valinnalta. Pian valmistumisen jälkeen löysin itseni Lontoosta yhdestä maailman suurimmasta tilintarkastusyhtiöstä hyväpalkkaisesta työstä.

Työpäiväni olivat pitkiä, eikä vapaa-aikaa jäänyt. Toisinaan se turhautti, kun keho huusi treenaamaan. Työ oli ihan ok, mutta minulle ei koskaan syttynyt paloa edetä urallani. Ajattelin, että näin en halua jatkaa vuosia. Halusin tehdä itselleni tärkeitä asioita.

Luopuminen vanhasta työstä oli henkisesti usean kuukauden prosessi eikä ollenkaan helppoa. Tunsin heittäväni hukkaan sekä vuosien työn että rahaa.

Eniten mietin, miltä muutos näyttää ulospäin. Olin epävarma ja koin tarpeelliseksi selitellä  perheelleni ja ystävilleni. Ystävät kannustivat, kun taas vanhempieni oli vaikea hyväksyä hyppyäni turvalliselta uralta. Perustellessani valintaani muille päätökseni lujittui. Tuli todella hyvä ja helpottunut olo.

Vanhasta elämästäni olen kaivannut säännöllisiä tuloja, sillä personal trainerin palkka riippuu sesongista. Uraa vaihtaessani kuvittelin, että pitkät työpäivät saisivat jäädä. Se oli harhaluulo. Aloitan usein aamukuudelta ja lopetan illalla kymmeneltä. Cityssä moni venyttää työpäivää iltakahdeksaan ja kuntoilee vasta sen jälkeen, toiset kaipaavat neuvojani aamuvarhain ennen töihin menoa.

Onneksi päivällä on aikaa omiin treeneihin, eikä kiire haittaa, kun on innostunut.

Työt ovat iltaisin, joten ystäville jää vähemmän aikaa. Vanhat kaverit ovat silti pysyneet läheisinä ja työn kautta olen saanut paljon tuttuja eri aloilta ja kulttuureista. Se onkin yksi uuden työni parhaita puolia.

Olen myös saanut roimasti itsevarmuutta, sillä ensimmäistä kertaa koen olevani todella hyvä työssäni. Tiliyhtiössä minulla oli tapana vertailla omaa työtäni muiden urakehityksiin. Enää en tunne tarvetta sellaiseen.

Olen nyt paljon onnellisempi ja tyytyväisempi kuin ennen. On mahtavaa nähdä, kuinka asiakkaani kehittyvät. Heistä tulee vahvempia, hoikempia, lihaksikkaampia – monilla koko olemus muuttuu. Myös heidän  itsetuntonsa paranee. On palkitsevaa nähdä työnsä tulokset. Yhtenäkään aamuna ei ole ollut sellainen olo, ettei huvittaisi lähteä salille.”

Astma ei ole este kovallekaan treenaamiselle, todistaa fysioterapeuttiopiskelija Tea Ahonen, 41. 

”Kolme vuotta sitten huomasin, että minun oli vaikea hengittää lenkillä. Kurkussani oli kuristava tunne ja rintakehääni painoi. Hengitys oli raskasta eikä meinannut tasaantua mäkijuoksun jälkeen. Olin juossut yksitoista vuotta ja treenasin neljästä kuuteen kertaan viikossa, joten ymmärsin nopeasti, että jokin on vialla. Lääkäri diagnosoi oireeni keskivaikeaksi astmaksi.

Kun luulin, että joudun luopumaan juoksusta, sydäntäni ahdisti ja oloni oli haikea. Olen aina rakastanut juoksemista. Se on paras tapa saada päivän liikunta-annos. Kun jalat ovat kevyet ja askel nousee, juoksu antaa vapauden tunteen. Flow-tilassa tunnen, että voisin juosta loputtomasti.

Lopettamisen sijaan päätin, että opettelen kuuntelemaan kehoani ja löydän oikean tavan juosta. Kun astmaani lopulta löytyi sopiva lääkitys ja hengitystieni rauhoittuvat, lähdin taas lenkille.

”En ota turhia riskejä. Jos oloni ei ole hyvä, en treenaa.”

Kannan kännykkää ja astmapiippua aina mukanani vyölaukussa tai juoksurepussa. Jos unohdan ne, minun on käännyttävä takaisin. Jos hengittäminen alkaa tuntua hankalalta, otan lääkettä ja juoksen loppumatkan rauhallisemmin tai kävelen. Puoli tuntia ennen kovaa treeniä otan avaavan lääkkeen.

Lääkärini on onneksi ollut alusta saakka motivoiva ja korostanut, että voin jatkaa liikkumista. Ainoastaan pakkasella juoksen sisällä juoksumatolla, koska kylmässä ja kosteassa saan helpoiten oireita.

Nykyään tiedän pikaisesti, koska kannattaa hidastaa: jos juoksu ei kulje tai hengitykseni muuttuu pinnalliseksi. En ota turhia riskejä. Jos oloni ei ole hyvä, en treenaa.

Kesäkuussa juoksin Rukalla 82 kilometriä ongelmitta. Piippu kulki mukanani repussa. Otin suorituksen aikana useamman kerran lääkettä. Olin luvannut itselleni, että jos keuhkoni alkaisivat oireilla, jättäisin leikin kesken. Terveys on tärkeintä.

Kun pääsin 15 tunnin jälkeen maaliin, fiilikseni oli sanoinkuvaamaton. Tein sen! Astmani voi paremmin, kun liikun. Rasitus tekee sopivassa määrin keuhkoilleni vain hyvää.”

Joka kymmenes suomalainen kärsii astmasta

  • Astma oireilee usein yskänä ja hengenahdistuksena, ja hoitamattomana se altistaa toistuville hengitystietulehduksille. 
  • Äärimmäisen harvat sairaudet ovat sellaisia, joihin liikunta ei auttaisi. Yleislääketieteen erikoislääkäri Jaakko Halosen mukaan liikunnan hyödyt ovat kiistattomia myös astmapotilaille. 
  • Kestävyysurheilu vähentää keuhkoputkien limakalvojen tulehtumisalttiutta. Ennen harrastuksen aloittamista on kuitenkin aina mietittävä ammattilaisen kanssa, kuinka laji sopii osaksi astman hoitoa. Kannattaa aloittaa kuitenkin varovasti, ja astmapiippua on aina pidettävä mukana.

 

Fysioterapeutin mukaan pelottelu jalkojen supinaatiolla ja ylipronaatiolla on turhaa. – Yksikään juoksukenkä ei ehkäise vammoja ja vaivoja.

Vanhat juoksukengät ovat tulleet tiensä päähän, ja uudet pitäisi ostaa. Kaupat ovat vaihtoehtoja väärällään, mutta ennen ostopäätöstä on liuta kysymyksiä, joihin pitäisi osata vastata: Millaisia matkoja juoksen? Millaisella alustalla? Ja se kaikkein vaikein: Millaista tukea jalkapohja tarvitsee?  

Tähän mennessä on ajateltu, että lenkkeilijän pitäisi olla tietoinen oman jalkansa pronaatioista ja supinaatioista.

Suomen Urheilufysioterapeutit ry:n puheenjohtaja ja urheilufysioterapeutti (sert.) OMT Peter Halénin mukaan huolet ylipronaatiosta ja supinaatiosta voi melkeinpä unohtaa. Sekä juoksu- että vapaa-ajan kengät kannattaa valita hänen mukaansa ihan muiden asioiden kuin juoksuaskeleen tekemän kenkäkuluman perusteella.

– Ei kannata haaskata aikaa sellaiseen. Ihmisiä, juoksijoita ja askellustyylejä on niin paljon erilaisia, että ei kannata kengän pohjaa tuijottamalla yrittää päätellä mitään omista vaivoista. Se on turhaa, Halén sanoo.

Millainen askel, sellainen kenkä?

Ylipronaatio tarkoittaa, että juoksuaskel on sisäänpäin kääntyvä, jolloin kengät kuluisivat erityisesti sisäsyrjien alueelta. Supinaatiossa puolestaan askeleen paino ohjautuu ulkosyrjälle, ja kenkä kuluu sen alueelta. Molempien on katsottu aiheuttavan erilaisia jalkojen ongelmia juoksijalle.

Tavoitteena on perinteisesti pidetty sitä, että kumpaakaan ei olisi liikaa eikä liian vähän, vaan jalka osuisi tasaisesti maahan ja painopiste olisi suunnilleen keskellä jalkaa.

Kenkien tietynlaisesta kulumisesta ei voi päätellä, että askeleessa tai jaloissa olisi ongelmia.

Halénin mukaan kenkien ylipronaatioon ja supinaatioon liittyvää tietoa sovelletaan nykyään uudemmalla tavalla. Muihin asioihin, kuten jalkojen lihaksien voimakkuuteen, keskittyminen on huomattavasti tärkeämpää, jos haluaa ehkäistä juoksuvammoja.

– Kenkien tietynlaisesta kulumisesta ei voi päätellä, että askeleessa tai jaloissa olisi ongelmia. Myös sen ajatuksen voi hylätä, että juoksukengät ehkäisisivät joitain juoksuvammoja ja -vaivoja. Yksikään kenkä ei sitä ole koskaan tehnyt, Halén sanoo.

Mihin kenkäostoksilla sitten kannattaa kiinnittää huomiota?

– Kun menee ostamaan juoksukenkiä, tärkeintä on, että väri miellyttää. Sitten kengät laitetaan jalkaan. Jos ne 5–10 minuutin testaamisen jälkeen tuntuvat yhä mukavilta ja miellyttävät silmää, kengät ovat hyvät, Halén summaa.