Henna Partanen, 35, asuu Tampereella ja työskentelee sairaanhoitajana. Kuva Rami Marjamäki
Henna Partanen, 35, asuu Tampereella ja työskentelee sairaanhoitajana. Kuva Rami Marjamäki

Toivosta luopunut Henna Partanen oli jo varannut ajan lihavuusleikkaukseen. Personal trainerina työskentelevä ystävä ehti kuitenkin hätiin, ja nyt 50 kiloa keventynyt Henna päästelee taas pelikentillä.

"Keväällä 2011 istuin sohvan uumenissa ja lohduttauduin tuttuun tapaan jäätelöllä. Painoin 150 kiloa, ja molemmat jalkani oli leikattu. Masensi.

Muutama kuukausi aiemmin alkanut laihduttaminen oli jälleen tyssännyt, sillä kaaduin kuntosalin rappusissa ja mursin etureiteni. Kuntosalille olin mennyt sisuuntuneena. Halusin olla samankokoinen kuin kaikki muutkin.

Ensimmäisen kerran olin laihduttanut 18-vuotiaana Painonvartijoissa, kun vaaka poksahti yli sadan kilon. Jojoilu painon kanssa oli kuitenkin alkanut jo aiemmin.

Välillä sain itseäni niskasta kiinni ja vähensin syömistä, mutta kilot tulivat aina takaisin korkojen kera. Jos kesken kuurin vähän repsahdin, heitin saman tien toivoni kankkulan kaivoon. Kaikki tai ei mitään, oli ohjenuorani.

Olen aina tykännyt liikunnasta, eivätkä kilot ole estäneet ala-asteella aloittamaani jalkapalloharrastusta. Urheilu ei kuitenkaan ole minua hoikistanut, ja koska kuurini ovat menneet aina nurin, en enää uskonut voivani laihtua normaalein keinoin.

Masentuneena soitin lääkärille saadakseni ajan laihdutusleikkaukseen, ja tietysti sen sain. Häpesin itseäni, vaikka sitä on edelleen vaikea myöntää. Reipaalla ja iloisella olemuksellani olen onnistunut hämäämään monia, sillä osaan kätkeä pahan olon naurun taakse.

Personal trainerina työskentelevä ystäväni Pia Lindsted näki kuitenkin ahdinkoni ja tarjosi 34-vuotissyntymäpäivälahjaksi apuaan. Huojentuneena luovuin leikkausajasta, josta en ollut kertonut kenellekään.
Ensimmäiseksi kävimme käsiksi jääkaappiini. Koska päämääränä oli elämäntapamuutos, syömisestä tehtiin niin simppeliä, että voisin noudattaa ruokavaliota lopun ikääni. Mistään ei tarvinnut luopua kuin kuukaudeksi kerrallaan, jotta oppisin kieltäytymään.

Aloitimme pastasta ja leivästä. Kun kuukausi ilman niitä oli takana, painoni oli pudonnut seitsemän kiloa. Motivaatio oli niin korkealla, että halusin jatkaa ilman hiilarimättöä. Seuraavaksi kuukaudeksi luovuin maitotuotteista ja sitä seuraavaksi punaisesta lihasta.

Liikuntaa aloin harrastaa joka päivä. Kävin salilla, spinningissä ja lenkeillä. Sählyä pelasin vielä futistreenien lisäksi. Vuoden aikana opin liikunnasta aivan uudenlaisen puolen. Minun ei tarvitsekaan heilua sata lasissa ja naama rutussa, sillä kunto kasvaa hyvin myös matalasykkeisellä harjoittelulla. Juoksu on ollut paras motivoija, sillä siinä huomaan kehityksen nopeasti.

Ensimmäiset 35 kiloa olivat helpot. Pitkällä matkalla tietysti väsyy, mutta silloin rutiinit ovat tulleet pelastajaksi.  Koska syön tasaisesti pitkin päivää ja kaikkea kohtuudella, ylitsepääsemättömiä mielitekoja tulee enää harvoin.

Iso oivallukseni on ollut, etteivät edes paljon liikkuvat ihmiset, kuten esikuvani Pia, voi syödä usein herkkuja lihomatta. Herkuttelu on heillekin hyvin pieni osa elämää.

Tänä syksynä paino on jämähtänyt sataan kiloon, mutta se ei minua lannista. Olen saanut itsevarmuutta ja tiedän saavuttavani sen, mitä tavoittelen. Aion pudottaa vielä kolmekymmentä kiloa ja juosta puolimaratonin. Tuntuu mahtavalta olla ensimmäistä kertaa elämässä normaalikokoinen ja juosta hengästymättä.

Naurunikin hersyää eri lailla kuin ennen, etenkin jalkapallokenttien maalihanojen avauduttua.”