Kirjailija Tuija Lehtinen harrastaa monenlaista liikuntaa – suunnitelmissaan.

Kirjailija Tuija Lehtinen harrastaa monenlaista liikuntaa – suunnitelmissaan.

Lajikokeilujen konkari

Maanantai

Heti aamusta alkaa päässäni soida vanha Hectorin biisi: ”Maanantai ei mittää, tiistai ei mittää, keskiviikko, torstai ei mittää...” Viikonpäivien jälkeen laulu jatkuu: ”Tammi­kuu ei mittää...”

Melko masentava aamuun havahtuminen. Kaipaan auringon valoa ja kirkkaan sinistä taivasta, mutta talvi on päällä. Marraskuu ei mittää – se pitää kyllä nykyisin paikkan­sa. Iän myötä olen huomannut alkavani kärsiä pimeistä kuukausista, ja marraskuu on pahin. Kuin eläisi harmaassa villasukassa. Tammikuu on ”ei mittää”, mutta pakko on nousta.

Koiria masennus ei vaivaa; ne ovat sirkeinä neljällä jalalla ja ruokaa vailla. Kahvin juotuani ja lehden luettuani lähdenkin niiden kanssa tunnin käve­lylle. Pikkuhiljaa järki alkaa toimia ja työpöydän ääreen meneminen ei tunnu enää vastenmieliseltä ajatukselta.

Kirjailijan työ on yksinäistä ja puuduttavaa istumatyötä. Kun tunti toisensa jälkeen nököttää päätteen ääressä ihmis­kohtaloiden syövereissä, se alkaa tuntua ennen pitkää niin jäsenissä kuin nälän puolella. Yleensä havahdun joskus puolen päivän jälkeen mahan kurinaan ja jätän henkilöt oman onnensa nojaan. Kahvilla en elä, vaan lounaalla syön jotain nopeaa ja kevyttä valmista, kasvislettuja tai salaattia. Liian täydellä vatsalla ajatus ei juoksisikaan. Sortuisin varmaan istut­tamaan päähenkilön kalliin ravintolan luksusillalliselle ja kuvailemaan sen yk­sityiskohtaisesti. Nyt tarina jatkuu vaivatta; maanantai on jottai!

Tiistai

Edellisenä iltana luin nuortenkirjan, jossa käsiteltiin 13-vuotiaan tytön balettiharras­tusta. Siitä muistui mieleeni oma koulu­aikani ja miten pullerona tyttönä pärjäsin huonosti vähän kaikessa.

Kun olin kahdeksan kieppeillä, yksin?huoltajaäitini ilmoitti minut balettitunneil­le. Hän halusi minun oppivan asioita, jotka eivät olleet aikoinaan hänelle mahdollisia. En muista enää, kysyikö hän kiinnostusta­ni balettiin – ehkä ei, mutta sinne tangon ääreen päädyin. Muutaman kerran kävin enkä nauttinut yhtään. Minun kroppani ei taipunut kauniisiin asentoihin, jalka ei nous­sut korkealle, ja tunsin olevani tönkkö tatti posliininukkejen seassa. Lopetin, enkä ole sen jälkeen tanssinut nuoruuden disko-hytkymisiä enempää.

Koululiikunnasta en koskaan pitänyt; olin se, joka valittiin aina viimeisenä joukkuee-seen. Jostain kumman syystä kuitenkin viih­dyin pihalla olevilla telineillä. Istuin tyyriinä alimmalla puomilla, kun taas toiset pyörivät väkkärinä ympäri korkeammalla.

Lounas noudattelee taas tuttua pikalin­jaa, mutta töiden päätyttyä nautin loput sunnuntaina paistetusta vasikanfileestä riisin kera. Fiksu nainen ostaa pyhäruuaksi ison kimpaleen hyvää proteiinia, jonka mies sitten valmistaa, eikä naisen tarvitse pähkäil­lä alkuviikon syömisiään.

Keskiviikko

Olen aina pitänyt uimisesta. Kakarana viih­dyin tuntikausia järvessä samanhenkisten ys­tävien kanssa, mutta en koskaan oppinut su­keltamaan nenä auki. Silti olen vuosien var­rella aina silloin tällöin innostunut käymään säännöllisesti uimassa. Into on kuitenkin pikkuhiljaa tyrehtynyt siihen, että kilometrin uinnin jälkeen niska on entistä pahemmin jumissa. Minähän kauhon sammakkoa koko ajan oudosti kaula pitkällä. Joskus mietin, että menisin uimakouluun opettelemaan, miten uin oikein, mutta se on jäänyt.

Vesijumppakärpänen kumminkin puraisi yhtenä syksynä, ja ilmoittauduin työväen­opiston kurssille. Siellä sirkeä vetäjä pani minut ja lauman eläkeläisiä pomppimaan altaassa, ja taas nenässä purskui epämiellyt­tävästi. Pahinta kuitenkin oli, kun piti parin kanssa työntää toista poispäin itsestään. Ja enkö saanut vastatyöntäjäksi sitkeänlaihan mummon, joka kehaisi hakkaavansa tämän tästä halkoja motin verran. Ei siinä minun muskeleillani ollut mitään virkaa. Se vesi­jumpasta. Minua varten ovat kylpylöiden ja hotellien miellyttävät altaat, missä motti­mummot eivät töniskele.

Vesijumpan muistoksi ostan hunajame­lonin, riimihärkää, salaattia ja granaattio­menoita. Niistä teen ihanan sekoituksen öljykastikkeen kera, ja mies ja minä herkut­telemme.

Torstai

Poika soittaa ja ilmoittaa tulevansa huo­menissa lomalle intistä sekä toivoo, että tarjolla olisi aimo annos maukasta murkinaa. Tietenkin sitä kokkaa mielellään, kun ei ole nähnyt jälkeläistä hetkeen. Poika oli pienenä ennakkoluuloton syöjä mutta muuttui yläas­teiässä ronkeliksi. Jauheliha eri muodoissaan oli ainoa, mikä kelpasi. Eikä tilanne ole nyt järin parempi. Monimutkaisen menun suun­nittelulta siis säästyn.

Edettyäni kesken olevassa kirjassa muu­taman sivun verran lähden kauppakeskuk­seen. Kun kerään kierrätyspahveja mukaan, huomaan sekalaisten tavaroiden joukossa likaisen sinisen vesijuoksuvyön. Taas kerran todiste harrastuksesta, johon aioin paneutua täysin rinnoin.

Vesijumpan jälkeen innostuin vesijuok­susta siksi, että sitä saattoi harrastaa omin nokin. Ostin vyön, mallailin sitä ylleni ja nakkasin sitten pyykinkuivaajan päällä olevaan koriin odottamaan neitsytjuoksua. Sieltä se päätyi aikoinaan käyttämättömä­nä sekalaislaatikkoon ja edelleen mieheni alustaksi, kun hän ujuttautui auton alle rassailemaan pohjaa. Epämukava kapine se olikin ylläni.

Sauvakävelykään ei temmannut minua mukaansa. Tuntui hölmöltä käydä lenkil­lä ensin koirien kanssa ja sitten erikseen sauvojen kera. Yhdistää niitä ei voinut; joku olisi saattanut päästä hengestään...

Myös golfbagi nököttää orpona kome­rossa. Green card on hankittu, mutta kun tässäkin lajissa suosin rauhallista menoa, muodostun pian radan tukoksi, ja väkeä lap­paa ohi. Oma mieskin ehtisi kiertää kentän kahdesti siinä, kun minä etenen tusinalla lyönnillä per väylä.

Poikaa varten ostan kilon jauhelihaa ja itselleni sen päivän pääruuaksi annoksen pasta carbonaraa. Nam!

Perjantai

Mietin työt aloitettuani, onko tämä taas sel­lainen päivä, että puhun ensimmäisen ker­ran elävän ihmisen kanssa vasta iltapäivällä ruokaostoksilla, kun kassa kysyy: ”Pankki vai visa?” Harva enää soittaa päivän aikana; on helpompi panna meili tai viesti Face-bookissa. En toki kaipaakaan häiriöitä kesken kiivaan kirjoittamisen, mutta olisi mukava vaihtaa kuulumisia useammin ääneen kuin sormilla.

Tänään otan loppuspurtin kesken olevas­sa luvussa. Tahdon viimeistellä ihmissuhde­koukeron ja päästää sankarittaren maanan­taina uusille mieslaitumille. Alan kesken kaiken miettiä, minkä verran kirjojeni naiset harrastavat liikuntaa. Joku käy joskus uimassa. Syksyn uutuuden Saimi harrasti kuntonyrkkeilyä, mutta jumpata ei ole tain­nut kukaan. Kirjojeni henkilöt ovat selvästi minun näköisiäni tässä asiassa. Mistä minä en pidä, sitä hekään eivät harrasta. Se ei kui­tenkaan estä minua ihailemasta trimmattuja urheilijoita. Sohvaperunana katson silmät säihkyen kymmenottelun komeita karjuja, ja etenkin seiväs-ja korkeushyppääjämiehet ovat jostain syystä lähellä sydäntäni.

Illansuussa kotiutuu salskea poikani ja al­kaa mättää mamman tekemiä lihapullia suu­hunsa. Se, jos mikä, on kaunista katsottavaa.

Lauantai

Tänään en tee kirjallisia töitä. Jos olisin yksin kotona ja mies jollain pitkällä työmatkalla, saattaisin sortua hommiin vähäksi aikaa, mutta periaatteeni on pitää viikonloput vapaina. Koiratkin saavat odottaa lenkille lähtöä tavallista pitempään, sillä lehteä lukiessa katson samalla aamutelevisiota. Ei ole kiire mihinkään, ja se on nautinnollista.

Poika herää joskus puolen päivän maissa ja kysyy, onko lihapullia jäljellä. Onneksi on, joten voimme miehen kanssa kokkailla omien mieltymystemme mukaan karitsanfileitä ja hasselbackan perunoita. Illalla olemme menossa oopperaan seuraamaan Puccinin La Bohèmea. Pariisilaiselle ullakolle sijoittuva traaginen rakkaustarina kiehtoo, vaikka oma lajini on musta huumori. Väliajalle on tilattu pientä suolaista ja makeaa kuohuvan juoman kera. Aina silloin tällöin tällainen arjesta irrottautuminen tekee hyvää.

Sunnuntai

Ei sitäkään mittää, jos aktiviteettejä ajatte­len. Päässä soivat vielä Puccinin musiikki ja aariat, kun lojun sohvalla sanomalehti peittonani.

Viimein tartun viikon paksuimpaan leh­teen, ja sen kanssa hurahtaa aikaa. Luen tark­kaan kuolin-ja syntymäilmoitukset, sillä olen nimien suurkuluttaja. Tähän mennessä olen kehitellyt toista tuhatta henkilöä kirjoihini, ja jottei samannimisiä esiintyisi, on pakko kirjata ylös uusia nimiä.

Kun olen selvinnyt luku-urakasta, alan harkita koirien lenkittämistä. Olisi hauskaa lähteä yhdessä miehen kanssa kävelyttämään koiria, mutta se ei onnistu. Jostain syystä ne alkavat kilvoitella huomiostamme ja tempoa ja repiä ja räyhätä. Silkkaa kärsimystä. Niinpä koirien ulkoiluttaminen on minun yksityinen juttuni. Ja ehkä näin on hyvä, sillä enhän minä ilman niitä saisi itseäni säännöllisesti liikkeelle. Siunatut koirat!

Niin, olen minä yhdessä asiassa ollut lapsena hyvä. Naruhyppelyssä, ja varsinkin kahden narun pyörityksessä tikutin vaikka kuinka kauan!

Teksti Tuija Lehtinen Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.