Näyttelijä Lauri Tilkanen oli lapsena huomionkipeä urheilijapoika. Ammatinvalinta ei yllättänyt perhettä, mutta Lauri itse hellii yhä ajatusta sukutilan pitämisestä.

Kun näyttelijä Lauri Tilkanen, 27, palasi Kiinan Shanghaista, hänellä oli hyvä olo. Aasian suurimmilla elokuvafestareilla Laurin uusin työ Kätilö oli valittu kansainväliseen kilpailusarjaan ja hänen vastanäyttelijänsä Krista Kosonen oli voittanut parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Leffaa ollaan viemässä maailmalle, mutta Lauri itse suhtautuu henkilökohtaiseen maailmanvalloitukseen henkiset jarrut päällä.

–En tietoisesti tähtää maailmalle, vaan valitsen työni sisältö edellä. Ei ole väliä, tapahtuvatko ne Suomessa vai ulkomailla. Unelmani ovat yksinkertaisempia: riittää, kun työ tuntuu kivalta. Jos hommani jatkuvat tällä mallilla, minulla ei ole mitään hätää.

Maaseudun mies muutti Helsinkiin opiskelujen perässä yhdeksän vuotta sitten, mutta ei vieläkään tunne stadilaistuneensa. Lauri asuu Helsingissä näyttelijä Pamela Tolan, kolmen lapsen ja yhden koiran kanssa.

–Vaikka elämäni ja perheeni ovat nyt Helsingissä, en tunne itseäni täysin helsinkiläiseksi vieläkään. Saan edelleen voimaa siitä, kun lähden pois kaupungista.

Suku antoi esikuvat


Suvun vanhimmat ovat olleet tärkeitä esikuvia Tilkasen veljeksille.

Olen kasvanut yrittäjäsukuun. Aloin jo pikkupoikana ajatella, että haluan selvitä kaikesta itse ja tienata omat rahani.

Suvussamme on riittänyt kovia esikuvia. Yksi heistä oli isoisoäitini, joka eli 110-vuotiaaksi. Tuntuu mahdottomalta yrittää hahmottaa, miten paljon maailma ehti muuttua yhden ihmiselämän aikana. Hän kävi läpi Suomen sodat, eli mukana maan itsenäistymisessä ja seurasi, miten hevosvaunuista edettiin metroon, lankapuhelimista älypuhelimiin. Kuuntelin hänen juttujaan aina hirmuisella kiinnostuksella. Isoisoäidillä oli terävä pää loppuun asti.

Kaksi hänen pojistaan menehtyi sotien jälkeen keuhkotuberkuloosiin, ja sama sairaus vei lopulta isoisoisänikin. Leskeksi jäätyään isoisoäiti eli 60 vuotta yksin, kasvatti lapsensa, osallistui lastenlasten kasvatukseen ja oli keskeisessä osassa sukumme maatilan toiminnassa Karinaisissa, Turun lähellä.

Isoisoisä oli ollut sitkeä ja urheilullinen mies. Hän muun muassa pyöräili kilpaa Tukholman olympialaisissa 1912. Ei hän mikään kilpa-ajaja ollut eikä häntä osattu pitää kummoisena vastuksena täkäläisissä karsintakisoissa, mutta niin vain isoisoisä polki Suomen edustusjoukkueeseen ja olympiakisoihin. Olen lukenut hänen matkakertomuksensa tarkkaan. Niissä hän dokumentoi reissuaan ja harmittelee, miten saksalaiset ajoivat kisassa ohi, koska liika lihansyönti pysähdyspisteellä kostautui loppumatkasta.

Isoisoisä oli henkeen ja vereen yrittäjä. Parhaimmillaan hän pyöritti noin tusinaa yritystä, kunnes 1930-luvun lama vei lähes kaiken. Työn arvostus on säilynyt suvussamme näihin päiviin.

Ne juuret

Karinaisten nimi vaihtui kuntaliitoksessa Pöytyäksi, mutta kylä itse ei ole juurikaan muuttunut. Maaseudun perintö elää minussa vahvana ja kaipaan maalle säännöllisesti: saan sieltä yhtä lailla energiaa ja mielenrauhaa. Välillä on vaikea mieltää, että työni ja arkeni ovat nyt Helsingissä ja lapseni ovat helsinkiläisiä. Pellot ja tilamme ovat kuuluneet suvullemme niin pitkään, että sen juurevuuden melkein aistii joka askeleella. Joskus pyörittelen ajatusta, miten hauska olisi palata maalle pitämään tilaa, mutta se on vain sellaista kuvitelmilla leikittelyä. Ei se oikeasti olisi mahdollista.

Näyttelijäntyöni on fyysisesti kevyempää kuin maanviljely, mutta en koe muuten päästäväni itseäni helpommalla. Myös kotiväki arvostaa työtäni, ja kaikkia meitä sisaruksia on tuettu valinnoissamme. Se, että me neljä sisarusta suuntauduimme täysin eri aloille, kertoo vanhempiemme sallivasta ja kannustavasta asenteesta. Omassa kodissamme yritämme luoda lapsillemme samanlaisen ilmapiirin, sellaisen, että voi rauhassa kokeilla ja tutkia, mikä se oma juttu on.

Olen hirveän onnellinen, että päädyin näyttelijäksi. Kun 18-vuotiaana hain Teatterikorkeaan, olin aika pihalla ja keskeneräinen. En tiennyt yhtään, mitä halusin. Koulusta tuli aikuistumisen ja itsetutkiskelun aikaa. Sitä heräsi katsomaan, että jaa, mä olen tällainen tyyppi.

Jos perheeltäni kysyttäisiin, ammatinvalintani tuskin tuli heille yllätyksenä. Olin sisarussarjan kolmas, huomionkipeä ja esiintymistä rakastava lapsi. Ihan heti en muista sukujuhlia, joissa en olisi noussut muiden eteen laulamaan.

Työ kuin leikki


Olin 11-vuotias, kun löysin teatterin. Ensin istuin yleisössä, sitten aloin harrastaa. Jos vanhemmat eivät ehtineet kuskata harrastajateatterin treeneihin Turkuun, kuljin 50 kilometrin matkan omin päin bussilla. Siitä alkoi itsenäistymiseni. Kun nyt katson omia lapsiani, mietin, että aloitinpa hurjan nuorena. Mutta olen aina ollut oman tieni kulkija. Koko teatteri-­innostuksen juju olikin, että se oli oma juttuni – ei jotain, mitä olisin tehnyt sisarusten peesissä.

Parhaimmillaan näyttelijäntyö on kuin aikuisten leikkiä. Sellaista, etten edes tunne olevani töissä. Pahimmillaan se on tehdastyötä, kohtaus toisensa perään purkittamista, jolla ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa. En silti muista yhtään päivää, jolloin olisin vihannut työtäni tai harkinnut pistäväni hanskat tiskiin.

Minusta on kiehtovaa tutkia roolihenkilöitäni, päästä heidän päänsä sisään ja hahmottaa, miten henkilö reagoi ja toimii. Kun valmistauduin Johanneksen rooliin tulevassa Kätilö-elokuvassa, luin sodista, katsoin järkyttäviä dokumentteja, selasin kuva-aineistoa ja potilaskertomuksia vankileireiltä. Johannes on kuvaaja, jonka työtä on tallentaa sodan kauheuksia. Sotatraumat ovat saaneet hänen mielensä vinksalleen ja hän on melkoisessa henkisessä lukossa. On se vaan outo asetelma yrittää päästä jyvälle, miltä sotilaasta tuntuu, kun vieressä lahdataan ihmisiä.

Kun tällainen rankempi työjuttu on käynnissä, se näkyy käytöksessäni. Menen tiettyyn omaan moodiini, työ tulee uniin ja olen helposti muissa maailmoissa. Silloin on kaikille parempi, jos kuvaukset evät ole kotiseudulla: hotellihuoneessa voin pysytellä roolimaailmassani kuvausten välissäkin, kun taas kotona roolit on riisuttava eteiseen.

Kätilössä näyttelin ensimmäistä kertaa Antti Jokisen ohjauksessa. Hänellä on mielenkiintoinen tekotapa: elokuva ikään kuin elää koko ajan. Vaikka kaikki oli harkittua ja harjoiteltua, kohtauksista kuvattiin erilaisia versioita ja lopullisen suunnan annettiin löytyä vasta siinä tehdessä. Antilla oli sille termikin: elokuva tulee meitä kohti. Uskon, että sain itsestäni irti tavallista enemmän juuri tuolla työtavalla. Se oli haastavaa mutta palkitsevaa.

Ihastuin Katja Ketun Kätilö-romaniin jo ennen kuin kuulin, että siitä suunniteltiin elokuvaa. Vaikka aihe on raskas ja sen henkilöt sinnittelevät karmivissa, epäinhimillisissä olosuhteissa, elokuva kertoo rakkauden ihmeellisestä voimasta.

Oma-aloitteista kuritusta


Kätilö oli myös ensimmäinen työni Krista Kososen kanssa. Tulimme hyvin juttuun. Meillä freelancereilla työkaverit vaihtuvat aina proggiksen mukaan. Ne ovat kuin nopeita kiintymyssuhteita, joista on päästettävä irti aina työn päätteeksi. Välillä se on vaikeaa, mutta kivoimpia tyyppejä hyvästellessä voi lohduttautua, että Suomen pienissä piireissä törmätään kyllä aina uudestaan.

Nuoruuden urheiluharrastukset opettivat sosiaalisuutta niin, että minun on helppo solahtaa uusiin porukoihin. Enää en ole mikään showmies vaan mieluummin tarkkailija. Jääkiekkokaverini muistutti hiljattain, että lätkävuosina olin vitsinkertoja, jonka jutuille kaikki nauroivat. Nyt se vitsinkertoja tuntuu vieraalta.

Urheiluporukat olivat tiiviitä ja tärkeitä yhteisöjä, ja niistä jäi hyviä ystäviä. Harrastin ainakin koripalloa, jalkapalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa, maastojuoksua, yleisurheilua ja hiihdinkin kilpaa. Olin ihan hyvä kaikessa, mutta en superhyvä missään, ja siksi yksikään laji ei vienyt mukanaan kilpauralle.

Työssäni olen kuitenkin kunnianhimoinen, ja kodin peruina olen saanut kovan työmoraalin. Kun johonkin ryhdyn, yritän tehdä sen hyvin ja tarkasti. Tykkään vähän kurittaa itseäni, milloin henkisesti, milloin fyysisesti. En tee sitä todistaakseni osaamistani muille, vaan koska tunnen olevani sen velkaa itselleni.

Ymmärrän saaneeni jo nimeä näyttelijänä, ja olen mielettömän kiitollinen kaikista hyvistä töistä, jotka ovat tuoneet minut tähän. En kuitenkaan jaksa intoilla menestyksestä sellaisena kuin se yleensä käsitetään: palkintoina ja julkisuutena. Olen paljon huonompi vastaanottamaan kehuja kuin kritiikkiä enkä halua olla esillä muuten kuin töideni takia.

Minulle menestys on omien tavoitteiden ja haasteiden tavoittamista. Kun saavutan jonkin tason, pitää alkaa tavoitella kovempaa, vaikeampaa, haastavampaa. Se pitää innokkaana ja estää tylsistymästä.

Valikoitua lomailua

Vaikka teen välillä paljonkin töitä, minulle on tärkeää myös löysäillä. Varsinkin, jos työ alkaa tuntua puurtamiselta. Yritän järjestää itselleni pitkiä lomia. Nyt olen ollut kaksi ja puoli kuukautta sairauslomalla olkapääleikkauksen takia ja sitten isyysvapaalla pienen poikani kanssa. Lapsiperheessä ei tarvitse koskaan miettiä, miten täyttäisi päivänsä.

Kolme vuotta sitten olin työttömänä seitsemän kuukautta. Se oli kyllä kamalan pitkä aika. Talous kärsi ja säästöt alkoivat huveta. Koska olen meneväistä sorttia, minulla kesti oppia olla paikallani. Luotan silti intuitiooni, siten valitsen työni. Jos tarjolla ei ole mitään kiinnostavaa, odottelen mieluummin työttömänä.

Vapaillani olen alkanut tehdä musiikkia työparina serkkuni kanssa. Meillä on jo parikymmentä biisiä valmiina ja pähkäilemme nyt, pitäisikö meidän julkaistakin jotain. Bändimme on tehnyt kourallisen keikkoja Helsingissä. Ennen ensimmäistä esiintymistämme sille piti nopeasti keksiä nimi ja kaikessa nerokkuudessamme päädyimme Tilkaseen.

Musiikin tekeminen on tuntunut kivalta ja helpolta. Sellaisena sen kuuluu pysyäkin. Haluan nauttia kevyestä otteesta ja tekemisestä ilman minkäänlaisia paineita.

Asennetta!

Isoisoäitini ja isoäitini olivat positiivisia ja huumorintajuisia naisia, oikein sellaisia hyviä ihmisiä. Näen paljon samaa isässämme. Uskon itsekin, että vain positiivisella asenteella syntyy mitään.

Isoisoäidilläni oli yksi elämänviisaus, joka on painunut mieleeni. Hän kehotti, että pitää juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus. Olen yrittänyt noudattaa hänen neuvoaan. Juhlat ovat toimiva keino saada tärkeät ja läheiset ihmiset yhteen ja muistuttaa, ettei kaikki ole niin vakavaa. Onnesta sekä ilosta pitää nauttia.

Olen vakuuttunut, että isoisoäidin hilpeässä ja elämää syleilevässä asenteessa oli hänen pitkän ikänsä salaisuus.”

Lue lisää:

Häiritseekö hurmurin leima, Lauri Tilkanen?

Tältä näyttää Krista Kososen rooli avomiehensä ohjaamassa Kätilö-elokuvassa

Antti Jokisen Kätilö-elokuva pääsi kilpailemaan arvostetulle leffafestivaalille

Lauri Tilkanen

Näyttelijä syntyi Karinaisissa 6.11.1987. Laurilla on kaksi veljeä sekä sisko.

Asuu Helsingissä avovaimonsa Pamela Tolan kanssa. Perheeseen kuuluu kolme lasta.

Pääosa elokuvassa Kätilö, joka tulee ensi-iltaan 4.9.2015. Rakkaustarina perustuu Katja Ketun samannimiseen romaaniin. ”Leffa kuvaa sitä palaa historiastamme, jota ei ole paljon koulussa käsitelty. Mielettömän kiehtova aihe.”

Sport
Mia Stellberg asuu suvun vanhalla maatilalla Sipoossa. Kuva: Leif Rosas.

Kilparatsastus ja kansainvälinen ura mallina ovat olleet Mia Stellbergille parhaita elämän opettajia.

Sipoolainen Mia Stellberg, 39, on tehnyt uraa niin mallina, koulupsykologina kuin kilparatsastajanakin. Tällä hetkellä urheilupsykologina hän sparraa urheilijoita yhä parempiin tuloksiin kilpakentillä. Kysyimme Mialta, mitä kaikkea erilaiset urat ovat hänelle opettaneet.

Hyväksy itsesi sellaisenaan

”Teini-ikäni oli täynnä ahdistusta ja angstia. Sain lempinimen lauta, eikä minulla ollut kauheasti kavereita. Haisinkin aina hevoselta, sillä hepat
olivat parhaita ystäviäni. Ne hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin, 178-senttisenä hammasrautaisena honkkelina. Ratsastaessa oli pakko laittaa murheet syrjään, sillä hevonen saattoi pysähtyäniille sijoilleen, jos ratsastin kiukkuisena. Edelleen rentoudun ja vahvistan keskittymistäni hevosen selässä. Aitona itsenään oleminen ja läsnäolontaito ovat valtteja myös työssäni.”

Uskalla myöntää epätäydellisyytesi

”Aloitin kouluratsastuksessa kilpailemisen 12-vuotiaana. Urani oli täynnä pettymyksiä. Jo kisajännitykseni saattoi välittyä hevoseen, jolloin
aloimme yhdessä uumoilemaan huonoa tulosta. Pettymysten käsittelyssä auttoi, kun ymmärsin, miten haastavia tavoitteeni ovat. Rohkea urheilija, joka ei pelkää häviämistä, on peloton. Rohkeutta on myös tunnustaa virheensä ja heikkoutensa. Tällä hetkellä pidän kilpailemisesta taukoa.”

Neuvottele rauhallisesti

”Hevosen kanssa pitää jatkuvasti neuvotella, jotta yhteistyö onnistuu. Ohjeiden pitää olla selkeitä ja johdonmukaisia. Samaa määrätietoista
luovimista olen hyödyntänyt töissäni. On aivan sama, autanko itsetuhoista teiniä vai mestariurheilijaa, minun on osattava neuvotella rakentavasti. Mietin aina tarkasti, mikä viestini on ja miten saan sen välitettyä selkeästi. Sanojen lisäksi ratkaisevaa on rauhallisuuteni. Se luo levollista ja luottavaista tunnelmaa välillemme.”

"Lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla."

Älä tuomitse, vaan arvosta jokaista

”Peruskoulun jälkeen kokeilin mallinuraa ja lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla. Pian poseerasin huippumalli Gisele Bündchenin kanssa, kun osallistuimme muotitalo Eliten mallikisaan. Kun reissasin maapalloa ristiin rastiin, opin avarakatseisuutta ja sallivuutta. Olimme näytöksissä kaikki samanarvoisia: mustat, valkoiset, homot ja heterot. Vastaanotolleni on helppo tulla, sillä en ikinä tuomitse ketään, en sateenkaariperheitä saati maahanmuuttajia.”

Ole aina oma esikuvasi

”Tulen maanviljelijäperheestä ja olin sukumme ensimmäinen, joka valmistui yliopistosta. Pääsin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon ja
valmistuin alle kolmessa vuodessa. Yliopistopiireissä minua kohtaan oltiin aluksi epäluuloisia: eihän nätti heppatyttö voinut olla fiksu. Itse koen, että taustani avartaa maailmankatsomustani ja täydentää osaamistani. Ammennan kaikista uusista kohtaamisista taitoja itsellenikin. Pyrin aina olemaan oma esikuvani. Haluan miettiä kahden vuoden päästä, että tulipa tehtyä hyvin.”

"Toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin."

Ota työnteko etuoikeutena

”Työskentelin kymmenen vuoden ajan terveyskeskuspsykologina Tuusulassa ja Sipoossa lasten ja nuorten parissa. Työurallani on vain kaksi päivää, jolloin en pystynyt näkemään työssäni mitään hyvää. Silloin toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin. Hälytin apua ensimmäisten joukossa. Muutama vuosi sitten siirryin yrittäjäksi: valmennan urheilupsykologina niin olympiaurheilijoita kuin aloittelijoitakin ja teen toisinaan mallikeikkoja. Hoidan aina työt täysillä, jotta asiakaskin uskoo paranemiseensa tai menestymiseensä. Taannoin huippuratsastaja kertoi minulle peloissaan joutuvansa EM-kisoihin. Sanoin soittavani pari puhelua, jotta hänen ei tarvitse lähteä. Se oli psykologinen keino saada hänet tajuamaan, että hän ei joutuisi, vaan pääsisi tekemään elämänsä suorituksen kisoissa. Silloin pelkokin hälveni.”

Kerro osaamisestasi rohkeasti

”Mallina juoksin päivittäin kymmenissä castingeissa, joissa oli satoja tyttöjä. Huomasin nopeasti, ettei seiniä pitkin luimuamalla tule huomatuksi vaan konkarit ottavat heti tilan haltuun. Reipastuin ja aloin luottaa itseeni. Kun ihmiset saa vakuuttuneeksi  asiantuntijuudestaan, töitä riittää. Oma olemukseni on myös käyntikorttini. Siksi pidän itsestäni hyvää huolta.”

"Oma olemukseni on myös käyntikorttini."

Rakenna vahva luottamus

”Jos minulla ja hevosella on yhteinen liittouma, yllämme huippusuorituksiin. Samankaltaisen allianssin rakentamiseen pyrin työssäni. Ennen
kuin voin auttaa urheilijaa voittamaan olympiakultaa, meidän pitää yhdessä asettaa tavoite ja tehdä yhteistyötä. Yhdessä voimme purkaa
pelkoja. Se onnistuu vain, kun luotamme toisiimme.”

Mitä lumilautailu huipulla opetti suunnittelija ja yrittäjä Paola Suhoselle? Lue Sportin numerosta 2/2017! Tilaajille luettavissa myös netissä osoitteessa digilehdet.fi

Personal trainer Nanna Karalahden peruskunto parani, kun treenit pehmenivät.

Aamulla aerobinen, illalla puolentoista tunnin puntti. Kun Nanna Karalahti treenasi neljä vuotta sitten fitnessmallikisoihin, arki pyöri kovien treenien ympärillä.

”Mutta mitä enemmän treenasin, sitä huonommaksi kunto muuttui.”

Kun Nanna tuli raskaaksi, arvojärjestys meni uusiksi. Ensimmäistä kertaa hänen piti käsitellä stressiä muilla tavoilla kuin rankalla liikunnalla.

”En mennyt heti salille, kun vähän ketutti.”

Äitiyden myötä hyvinvointi kiri kireän kropan edelle. Treenit pehmenivät ja Nanna oppi rauhoittumaan kevyillä kävelylenkeillä.

”Peruskuntoni on parempi kuin ennen raskautta. Myös palautuminen on tehokkaampaa, kun ei rääkkää itseään joka päivä”, Nanna tietää.

Lue lisää Nannan oivalluksia ja koko haastattelu Sport-lehden numerosta 1/17.