Kuva: Shutterstock / vita khorzhevska
Kuva: Shutterstock / vita khorzhevska

Rakkauskurssilla voi nähdä itsensä uusin silmin – jos uskaltaa ensin katsoa pelkojaan.

Sain huhtikuussa kutsun rakkauskurssille. Kyseessä oli helsinkiläisen rakkausvalmentajan Jenni Kauppilan vetämä kuuden illan kurssi, joka pohjautuu hänen kesäkuussa julkaisemaan Rakastan, siis olen -kirjaan.

Kurssin aikana oli tarkoitus käydä kirja läpi, tehdä yhdessä osa harjoituksista ja ennen kaikkea jakaa omia oivalluksia ja kokemuksia muiden naisten kanssa.
Nimestään huolimatta kurssin tarkoituksena ei ollut opastaa romanttiseen rakkauteen, vaan löytämään rakkaus itsestä.

Uskomukset pintaan

Kuuden viikon aikana käänsimme katseet omaan mieleemme. Miten itse näen itseni, miten muut minut näkevät ja mikä estää minua olemasta oma itseni joka tilanteessa? Katsoimme rohkeasti omia negatiivisia uskomuksia, rooleja, pelkoja, haaveita, rajoja ja unelmia.

Kurssi pakotti pysähtymään ja kohtaamaan omat haasteensa, joita oli ennen taidokkaasti vältellyt monin eri tavoin shoppailusta himotreenaamiseen.

Parasta oli huomata, että myös muut painivat samojen ongelmien kanssa. Monesti kirjan esimerkkitapauksia lukiessa hymy nousi huulille: tuohan on kuin omasta elämästäni!

Kurssi toimi kuin pyörremyrsky, joka laittoi jumiutuneisiin ajatuksiin liikettä ja nosti pinnalle vääristyneitä uskomuksia. Se oli alkusysäys muutokselle.

Vaikka kurssin ja kirjan kaikkea antia ei hetkessä sisäistäkään, tärkeimmät oivallukset ovat jo selvät.

1. Rakkaus ei löydy etsimällä.

Moni sinkku luulee, ettei voi olla onnellinen ennen kuin se ihana tyyppi on löytynyt vierelle. Tragedia onkin siinä, että juuri tämä uskomus estää löytämästä sitä ihanaa tyyppiä.
Kurssilla valkeni lopullisesti se, mitä ikivanha klisee ”onnellisuus on omissa käsissäsi” tarkoittaa. Onnellisuutta tai rakkautta ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Kuten hengitys, se on aina läsnä. Se pitää vain oppia huomaamaan.

2. Pelot kannattaa kohdata.

Omia haasteita on helpompi paeta kuin kohdata. Karu totuus on kuitenkin se, että niistä voi päästä yli vain uskaltamalla kohdata ne. Ikävä tunne, kuten yksinäisyys tai ahdistus, häviää kuitenkin hetkessä, kunhan vain uskallat antaa sen nousta pintaan. Vain epämukavuusalueella voi kehittyä – niin epämukavalta kuin se kuulostaakin.

3. Et ole yksin.

Omia pelkoja ja ihmissuhdehaasteita ei usein kehtaa paljastaa muille, koska kuvittelee, että ne kuulostavat muista oudoilta. Kun ne sitten uskaltaakin sanoa ääneen, yllättyy: muilla on täysin samoja tunteita ja kokemuksia! Jo pelkkä kokemusten jakaminen huojentaa mieltä ja auttaa paremmin hyväksymään haasteensa – ja samalla myös itsensä. Epätäydellisenä ja siksi täydellisenä.

Lue lisää: Jenniemilia: Rakastan, siis olen, WSOY 2014
Seuraava rakkauskurssi alkaa 1.9. Lisätiedot: jenniemilia.fi

Lue myös:

Täältä rakkaus löytyy - rakkausvalmentaja kertoo

Rakkausvalmentaja neuvoo: Näin avaat itsesi rakkaudelle

Sinkku, näin löydät rakkauden

Vaikka kumppaniaan rakastaisi kuinka paljon, toisen ”äitinä” ei ole erityisen palkitsevaa olla.

Siivousvastuu on lähestulkoon aina itsellä ja kaikenlaisista asioista laskuja myöten pitää muistuttaa, vaikka toinen lupasi hoitaa ne. Hetkinen – onkos tämä todella kumppanin heiniä vai enemmänkin äidin?

Välillä saattaa tuntua, että parisuhteessa ei ole kahta kumppania vaan äiti ja lapsi. Kun olo on suhteessa epätasa-arvoinen, syntyy auttamatta ongelmia, joita ei ihan hetkessä pysty ratkaisemaan vaikka kuinka haluaisi.

Neljä naista kertoo, millaista elämä on kun tuntuu, että joutuu olemaan oman kumppaninsa äiti.

Fyysisiä oireita ja katkeruutta

”Olen parisuhteessamme edelleen kumppanini äiti, vaikka meillä on puhuttu tästä kuviosta harva se päivä. Minä etsin mieheni likaiset vaatteet pesuun, joita hän jätti milloin mihinkin. Siivosin sohvan alta tyhjät karkkipussit, putsasin viemärien hajulukot, pesin saunan ja kodin matot. Lisäksi tiskasin, pakkasin hänelle vaatteet matkalaukkuun ja hoidin laskujen maksamiset kunnes fysiikkani alkoi pettää ja oireilla kipujen ja ärtyisyyden kautta.

”Olen katkera siitä, mihin rääkkiin itseni asetin.”

Olen kyllä yrittänyt kertoa miehelleni tästä ongelmasta, mutta viesti ei oikein tuntunut menevän perille. Nykyään olen katkera siitä, mihin rääkkiin olen itseni laittanut pelkästään sen takia, että olen ollut ihan liian kiltti. Miehelleni ei ole vielä nykyäänkään selvää, että kotityöt kuuluvat myös hänelle. Jatkan yhä kotitöiden suorittamista ja apua saan vain ruinaamalla.”

Äiti ja kotiapulainen, ei kumppani

”Olin ex-mieheni kotiapulainen ja lasten äiti, en juuri muuta. Kaikki kodinhoito oli vastuullani, vaikka tein ex-miehen yritykselle töitä. Hänen työnsä yrittäjänä oli ilmeisesti arvokkaampaa, eikä hän jaksanut nousta sohvalta kuin hakemaan olutta. Tilanne ratkesi erolla.”


Väsyttävää muistaa kaikki toisen puolesta

”Meillä molemmat kyllä huolehtivat pääosin kotitöistä ja siisteydestä, mutta tunnistan silti roolituksen siinä, että huolehdin asioista todella paljon enemmän. Muistutan menoista, kirjaan ne kalenteriin ja kysyn monta kertaa onko kaikki mukana. Muistutan myös ottamaan eväät mukaan töihin ja varaamaan hammaslääkärin. Lisäksi huolehdin ajoissa, että vaatteet pestään matkaa varten ja laskut maksetaan. Kyllästyttää olla se muistuttaja ja huolehtija.

”Välillä päätän olla huolehtimatta.”

Välillä päätän olla huolehtimatta. Usein seurauksena on se, ettei asioita tapahdu ollenkaan tai sitten todella myöhässä. Toivon, että oppimista tapahtuisi kantapään kautta.”

Tekisi mieli lopettaa vahtiminen

”Toisinaan on todella raskasta, kun tuntuu, että joutuu huolehtimaan ihan kaikesta. Kyse ei tunnu olevan edes kumppanin laiskuudesta vaan puhtaasta välinpitämättömyydestä: mitäs sitten, vaikka ei olla siivottu kahteen viikkoon, vaatteita lojuu lattioilla pitkin kämppää ja tavarat ovat ihan missä sattuu?

Olen useampaan otteeseen yrittänyt selittää, että mielestäni on vain reilua pitää koti sellaisessa kunnossa, että molemmat viihtyvät. Mutta yhteisymmärryksestä huolimatta tilanne palaa usein nopeasti ennalleen. Tuskin kumppani sitä tahallaan tekee, mutta ärsyttää silti.

”Usein tekisi mieli vain olla muistuttamatta laskujen maksamisesta”

Sama juttu myös muussa asioiden vahtimisessa: usein tekisi mieli vain olla muistuttamatta laskujen maksamisesta tai muusta, mutta en tietenkään halua kumppanini joutuvan ongelmiin. Kauheasti haluaisin ymmärtää, mutta aika hankalaa se on. Ehkä minua voisi ymmärtää välillä kovemmin.”

Miisa58

Neljä naista kertoo, miltä tuntuu olla kumppanille kuin äiti: ”Apua saan vain ruinaamalla”

Olen jo keski-iän ohittanut nainen, lapset maailmalla ja olen eronnut heidän isästään jo vuosia sitten. Pari vuotta sitten löysin uuden miehen, mukavan, kiltin ja rauhallisen. Pikkuhiljaa on vain käynyt niin, että kun hän asuu omillaan ja minä omillani, vietetään yhteiset viikonloput, joulut ja juhannukset ja viikollakin tavataan aina minun luonani. Minä tarjoan aamupalat, ruuat, välipalat, iltapalat. Hän tuo joskus kahvipaketin tai jotakin pientä ja kaljansa, ei maksa edes elokuvalippuani!...
Lue kommentti
Jinjan

Neljä naista kertoo, miltä tuntuu olla kumppanille kuin äiti: ”Apua saan vain ruinaamalla”

Voi miten tutun kuuloista tekstiä. Meillä on usein ihan kauhea seutu, en vain enää yksinkertaisesti jaksa välittää rankan vuorotyö jälkeen. Toinen ei tee yhtään mitään pyytämättä, omien astioiden koneeseen laittaminen tuntuu olevan kunniamaininnan arvoinen suoritus. Erotahan tässä pitäisi, mutta sitkutetaan nyt kunnes lapsi on isompi, isänä on kuitenkin ihan hyvä. Muuten vaan saamaton vätys.
Lue kommentti

Kun häpeämiseen tottuu ja siitä tulee riippuvuus, ihminen kaahaa elämässä eteenpäin jatkuvasti häpeänappula pohjassa.

Lounaalla kaveri kysyy, voiko tarjota ruuan päätteeksi kahvin ja pullan. Moni varmaan vaatimattomasti kiittäisi, mutta toisille viaton ehdotus voi olla hikoilun paikka. ”Mitä se nyt tuolla lailla kyselee, kai minulla nyt on pullaan varaa.” Ärsyttää, hävettää.

Tällaisella esimerkillä sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Janne Viljamaa kuvailee tilannetta, jossa ihmiselle on muodostunut riippuvuus häpeämisestä. Riippuvuuden takia ihminen ei osaa olla ilman häpeää, vaan jopa haluaa olla muita huonompi ja velloo häpeän tunteessa lähes nauttien siitä.

Miten sellaiseen tilanteeseen päätyy?

”Kun ihminen tottuu elämään jatkuvan häpeän kanssa, hän myös oppii häpeän suhteen avuttomaksi.”

– Kyseessä on usein paha itsearvostusongelma. Kun ihminen tottuu elämään jatkuvan häpeän kanssa, hän myös oppii häpeän suhteen avuttomaksi. Silloin mikä tahansa riittää eikä ihminen usko, että hän ansaitsisi parempaa missään asiassa, Viljamaa kuvailee.

Viljamaa on kirjoittanut aiemmin muun muassa narsismista ja addiktioista. Parhaillaan hän viimeistelee teosta häpeästä.

Viljamaan mukaan jatkuvaan häpeään tottunut ja tunteesta riippuvaiseksi tullut ihminen kokee, että oma elämä tapahtuu jossain toisaalla eikä siihen voi vaikuttaa.

– Esimerkiksi ihmissuhteissa tai työpaikan valinnassa häpeämisriippuvuus näkyy varman päälle pelaamisena ja riskittömyytenä. Kun häpeä liimautuu osaksi identiteettiä, se saa tarkastelemaan muita henkisestä poterosta. Kaikki, mitä muut tekevät, vaikuttaa hienolta. Kaikki, mitä itse tekee, taas on arvotonta. Arvottomuus saa tekemään tyhmiä valintoja, kuten tarttumaan aina vaatimattomimpaan vaihtoehtoon ja lopettamaan nopeasti yrittämisen, Viljamaa kuvailee.


Enemmän itsetuntemusta

Ongelman voi tunnistaa Viljamaan mukaan esimerkiksi siitä, että omia reaktioita erilaisissa tilanteissa ei osaa selittää.

– Ihmisen pitäisi oppia tunnistamaan, mistä erilaiset tunteet ja reaktiot johtuvat. Kun on hyvä itsetuntemus, ihminen tietää, minkälainen tilanne saa oman häpeänappulan juuttumaan pohjaan.

”Häpeäpäiväkirjan pitäminen voi auttaa syy-seuraus-suhteiden tunnistamista ja häpeäriippuvuudesta irrotautumista.”

Tällä tavoin esimerkiksi kahvin ja pullan tarjoamisesta nolostunut voi ymmärtää, mistä oma negatiivinen reaktio mahdollisesti johtuu. Ehkä paniikki johtui vuosien takaisesta huonosta taloudellisesta tilanteesta, ja häpeä siitä on pinttynyt turhan syvälle.

Entä jos ei osaa hahmottaa vastaavien tilanteiden syy–seuraus-suhteita?

– Ajatuksenvirtaan perustuvan häpeäpäiväkirjan pitäminen voi auttaa yhteyksien tunnistamista ja siten irrotautumista häpeäriippuvuudesta. Silloin voi oppia huomaamaan, mikä tai kuka sorkkii sitä omaa häpeänappulaa.

Viljasen mukaan muutaman vinkin avulla vääränlaisesta häpeästä on mahdollista päästä eroon.

– Haasta itsesi ja häpeäsi, jotta opit hiljalleen rohkeammaksi, ja opettele hyväksymään virheitäsi. Erilaisia häpeän syitä on myös syytä erotella toisistaan: on normaalia hävetä esimerkiksi omaa ylimielisyyttä, mutta väärin ajatella itsestään tyylillä ”minä nyt vain olen tällainen”.

Janne Viljamaan 12. kirja Hirveä häpeä ilmestyy syyskuussa 2018.