Kenkäsuunnittelija Minna Parikka haki hikeä rullaluisteludiscosta ja kickboxingista. ” Juon päivän aikana litroittain vihreää teetä, joka on maustettu inkiväärillä.”

Kenkäsuunnittelija Minna Parikka haki hikeä rullaluisteludiscosta ja kickboxingista. ” Juon päivän aikana litroittain vihreää teetä, joka on maustettu inkiväärillä.”  Hyvät bileet mielessä  Maanantai Herään Lontoon-kodissani jo klo 4.30, sillä läh­den Espanjaan Alicanteen tapaamaan kenkieni valmistajia ja seuraamaan uuden tuotannon edistymistä. Lentokentällä nappaan aamupalaksi kolmioleivän ja hedelmiä. Kenkien suunnittelu ja valmistus on monimutkaisempi ala kuin vaatebisnes. Kenkien tekemisessä on paljon eri vaiheita, ja joudun käymään usein Espanjassa katsomassa, että asiat etenevät niin kuin niiden kuuluu. Päivässä on monta uuvuttavaa ja hankalaa tapaamista. Eteläeurooppalaisilla on erilainen mentaliteet­ti kuin pohjois-eurooppalaisilla. Espanjalaiset eivät pidä yhtä tiukasti sovituista asioista kiinni kuin mihin olen Suomessa tottunut. Päätin jo 15-vuotiaana, että ryhdyn kenkäsuunnittelijaksi. Syksyllä tulee ku­luneeksi viisi vuotta siitä, kun lanseera­sin ensimmäisen mallistoni. Olen hyvin iloinen siitä, että saan olla unelmieni ammatissa. Joskus tosin tuntuu vähän epätodel­liselta, kun kuulen, että sellaiset tähdet kuin Paloma Faith ja Beth Ditto ovat pitäneet suunnittelemiani kenkiä tai laukkuja. Aika huimaa on myös se, että sain suunnitella Lady Gagalle virallisen tuplaplatinapalkinnon, kun hänen The Fame Monster -levyään oli myyty kaksi miljoonaa. Lounaalla käyn ravintolassa kenkätehtaan lähellä. Valitsen meren antimia, jotka ovatkin lempiruokaani. Rakastan kampasimpukoita ja calamareja. Pitkän päivän jälkeen palaan illalla Lontooseen. Illalliseksi syön Alicanten kentältä ostetun hedelmäsalaatin. Nukkumaan pääsen vasta aamuyöstä. On iha­na kaatua omaan sänkyyn. Tiistai Herään kymmenen aikaan ja ryhdyn heti aamiaisen jälkeen töihin. Tällä kertaa työskentelen kotona, mutta ideointivaiheessa lähden mielelläni kaupungille johonkin kahvilaan tai puistoon. Olen huomannut, että paikanvaihto rikastuttaa ajatuksia ja lisää inspiraatiota. Kun suunnittelen, piirrän paperille pieniä suher­ruksia, joissa makustelen erilaisia muotoja, värejä ja materiaaleja. Kun olen saanut ajatuksen kaikista nois­ta kolmesta, ryhdyn etsimään ja valitsemaan kengän osia, komponentteja, eli pohjaa, nahkaa, korkoa ja niin edelleen. Tässä vaiheessa ajatus lopullisesta mallista kiteytyy mielessäni, ja teen vielä viimeiset piirus­tukset. Alkuperäisideaan on saattanut tulla pieniä muutoksia. Juon päivän aikana litroittain inkiväärillä maus­tettua vihreää teetä. Lounaaksi teen salaatin, jossa on avokadoa ja katkarapuja. Jälkiruoaksi otan tripla-suklaacookien. Olen heikkona makeaan! Illalla näen teatterissa Shoes-musikaalin, joka nimensä mukaan kertoo kengistä ja kenkähulluudesta. Se on camp-henkinen juttu, ja nauran kippurassa ta­valle, jolla ihmisten omituisuudet tuodaan siinä esille. Musikaalin jälkeen menen vielä jazztanssitunnille, jossa on hauska irrotella ja keikuttaa lanteita. Keskiviikko Käyn kaupassa ja ostan valmista hummusta eli kikher­netahnaa, johon olen koukussa. Dippaan hummuk­seen kasviksia ja laitan sitä paahtoleivän päällä. Koko päivän keskityn työhön, mutta illalla pääsen katsomaan The Most Incredible Thing -balettia Sadler’s Wellsiin. Sen koreografian on tehnyt Javier de Frutos ja musiikin säveltänyt The Pet Shop Boys. Modernissa baletissa on yhdistetty hienosti kehon liike, musiikki, lavasteet ja videoklipit. Olen vastikään muuttanut Lontooseen muutamaksi kuukaudeksi ja olen tosi innoissani siitä. Viikkoni ovat vaihtelevia, eikä työssäni tai vapaa-ajassani ole rutiine­ja. Nautin erityisen paljon siitä, että pääsen halutessani katsomaan maailman parasta tanssia ja musiikkiteatteria sekä kiinnostavimpia museoita. Torstai Syön aamiaiseksi mysliä, jogurttia ja hedelmiä. Sitten aloitan työt ja syvennyn uuteen freelance-projektiin, joka minulta on tilattu. Siinä saan suunnitella aivan toisenlaisia esineitä kuin kenkiä tai laukkuja. Lontoo sopii kiireisille ihmisille, sillä täällä on tosi paljon harrastuspaikkoja, joissa ei tarvitse käydä joka viikko. Minäkin matkustan paljon enkä voi siksi ottaa ohjelmaani mitään sellaista, mikä on sidottu tiettyyn kellonaikaan. Tänään valitsen kickboxingia. Harrastin taekwondoa aktiivisesti teini-ikäisestä 19-vuotiaaksi saakka. Nykyisin käyn kickboxingissa lähinnä hak­kaamassa säkkiä: se tekee hyvää, kun on istunut koko päivän paikallaan pöydän ääressä. Liikunnan pitää olla nopeatempoista; siinä pitää nousta kunnon hiki ja sen jälkeen pitää tuntua, että on todella tehnyt jotain. En halua haaskata aikaani laahaa­viin lajeihin, joissa katsoisin jatkuvasti kelloa. Perjantai Lähden heti aamiaisen jälkeen Victoria ja Albert -mu­seoon hakemaan inspiraatiota freelance-projektiin. Kiertelen katsomassa erityisesti ruokailuun liittyvää esineistöä. Syön museon kauniissa ja historiallisessa kahvilassa lounaaksi salaattia ja juureksia. Illalla menen ystävä­ni kanssa rullaluisteludiskoon. En olekaan koskaan aikaisemmin luistellut 70-luvun luistimilla. Musiikki­na soi 70-luvun disco, ja siellä on mahtava meininki. Luistelen hiki päässä ja keskityn, että en kaatuisi. Discoilemme rullilla peräti neljä tuntia! Lauantai Suuri mustelma polvessani muistuttaa edellisillasta... Suuntaan Portobello Marketin alueelle hakemaan fiilistä ja katselemaan antiikkiliikkeitä. Syön persialai­sessa ravintolassa lounaaksi lammasta. Iltapäivällä menen ensimmäistä kertaa elämässäni zen-meditaatioon. Meditaatiokeskuksen buddhalais­munkit selittävät, missä asennossa kannattaa istua ja minkälaisia ajatuksia meditaation aikana on odotetta­vissa. Kun yritän kysyä lisää, munkit sanovat vain, että jokainen istuu ja meditoi omissa oloissaan. Ensimmäiset 25 minuuttia tuijotan seinää ja annan ajatusten tulla ja mennä, vaikka se koetteleekin kärsivällisyyttäni. Ajatukseni alkavat harhailla vieressäni istuvaan mieheen, joka nukahtelee lootusasennossa vähän väliä. Viimeiset 35 minuuttia ovat pelkkää tus­kaa, ja tunnen oloni todella epämiellyttäväksi. Kesken kaiken suonenvetokin iskee jalkaani. Minun on vaikea olla pitkiä aikoja tekemättä mi­tään, joten tämä on suuri haaste. Ehkä minun täytyy tulla tänne joskus uudestaan. Illalla lähden tyttöporukalla ulos ravintolakierrokselle Itä-Lontooseen. Etsimme hyviä bileitä, jotta pääsemme pitämään hauskaa. Pidän paikoista, joissa on tanssittavaa elektropoppia ja joissa on rento meininki. ”Lihatiskit” kierrän kaukaa. Tämä ilta ei ole aivan napakymppi, mutta saamme tanssia, ja se on pääasia. Sunnuntai Sunnuntaikävelyllä löydän ihanan luomukaupan. Lihojen ja vihannesten lisäksi jopa hygieniatarvikkeet ovat luomua, ja ne maksavat melkein saman verran kuin luomuttomat tuotteet Suomessa. Taivaallista! Päätän ehtiä tänne kerran viikossa isoille ostoksille. Olin 15 vuoden ajan kasvisyöjä, mutta minua väsytti jatkuvasti ja anemia uhkasi, joten aloin syödä myös pihvejä. Silloin kun syön lihaa, sen pitää olla todella hyvää pihviä tai lammasta. Äitini on aina laittanut kotona kaikki ruuat itse. Edes vauvana minulle ei ole syötetty valmisruokaa. Kroppani on tottunut terveelli­seen ja kevyeen ravintoon. Lontoo on tänään kauneimmillaan. Mielipaikkojani ovat Länsi-Lontoon puistot, Portobellon sivukadut ja Itä-Lontoon baarit. Nyt aurinko paistaa, ja on 17 astet­ta lämmintä. Puut ovat täynnä valkoisia, pinkkejä ja keltaisia kukkia.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.