Tanssinopettaja Marco Bjurström on tarkka aamurutiineistaan. Viikko alkaa tanssituntien valmistelulla.

Tanssinopettaja Marco Bjurström on tarkka aamurutiineistaan.

Litra vettä ja suihkuun

Maanantai

Viikko alkaa tanssituntien valmis­telulla. Käytännössä se tarkoit­taa, että ope panee ”tanssimekon” eli treenivaatteet päälle ja painuu saliin suunnit­telemaan. Vaihdan tuntisarjoja noin kolmen viikon välein, ja koska ryhmiä on aika monta, uutta pitää luoda koko ajan. Jos odottaisin inspiraation mystistä muusaa saapuvaksi, ei tanssikoreografioita kovin usein syntyisi. Siksi tanssisaliin pitää vain mennä ja aloittaa jostain. Välillä lähtökohta on pedagoginen, eli valitsen tietyn tahtilajin tai tyylisuunnan, jonka avulla opetan tiettyjä asioita. Välillä taas opetussarjat saavat alkunsa jostain tie­tystä biisistä, liikkeestä tai jopa unesta.

Vedän neljä tuntia putkeen. Viimeinen on edistyneiden tunti, jossa treenaamme teknisesti ja ilmaisullisesti vaativia juttuja, joten kun tunnit ovat ohi, on opettajakin suht kypsää kauraa...

Sekaan mahtuu myös kaksi Happy Hour -tuntia, joka on kuntorääkin ja tanssitun­nin yhdistelmä. Siitä on tullut meikäläisen tavaramerkki. Happy Hour sai alkunsa, kun aerobic-oppilaani halusivat jorata enemmän. On ihanaa helliä sekä kehoa että mieltä ja kokea urheilullisia ja taiteellisia elämyksiä samalla tunnilla.

Tiistai

Tiistaiaamuna kroppa yleensä kommentoi edellistä iltaa. Se on kiinnostavaa. Ei mi­nulla yleensä pahempia särkyjä ole, mutta riippuen siitä, mitä edellisiltana on tehty, jossain tuntuu; olen siis elossa!

Aamulla juon aina ensimmäiseksi litran vettä, ja sen jälkeen suihkuun. Noin puolen tunnin kuluttua on aamiaisen vuoro: omena, luomukapselit, gefilusmehua, kaksi viipa­letta täysjyväruisleipää ja pari juustosiivua. Tämä ei muutu. Aamiaisen yhteydessä luen Hesarin ja Kauppalehden. En koskaan katso televisiota aamuisin.

Tiistai hurahtaa ilman treeniä. Yleen­sä opetan maanantaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja lauantaisin. Tänään on vuorossa parin tunnin luento Loh­jalla nuorille opiskelijoille. Olen jo 20 vuoden ajan valmentanut ja innostanut yhdessä Ritva Enäkosken kanssa. Puhumme kohtaamisviestinnästä eli ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Lohjalla vastassa on huikean hieno ryhmä ihmisiä, jotka elävät vahvasti ja sydämellään koko luennon ajan. Vaikka tässä työni osassa en heilukaan treenivaatteissa, pulssi nousee silti, ja luennon jälkeen on vähän saman­tyyppinen olo kuin tanssituntien jälkeen.

Iltapäivään mahtuu vielä Nelosen markki­nointivideon tekoa ja illalla Balanssi-studioi­den synttärijuhla, jossa saan ihailla muiden tanssia. Erityisesti Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön rumba koskettaa syvältä, varsinkin kun koreografia on tehty ihailemani Lisa Nilssonin Försiktigt-kappa­leeseen.

Keskiviikko

Aamiaisen jälkeen lähden asiakaspalaveriin. Valmennus-ja juontokeikoille ei voi men­nä, ennen kuin on selvittänyt, mitä asiakas haluaa. Näitä palavereita on kalenterissa siellä täällä.

Tapaamisen jälkeen pääsen tanssikou­lulleni Step Upiin vetämään ihanaa Happy Hour 60+ -tuntia eli mummituntia. Kaikkien ryhmieni kanssa on hauskaa, mutta luulenpa, että tässä ryhmässä nauretaan eniten. Kun elämässään on saanut porskuttaa jo 60 vuotta, itselleen nauramisen taito on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Tälläkin tunnilla paiskimme ihan kunnolla töitä ja hiki tulee, mutta olen minä vähän hellempi kuin muille ryhmille.

Tunnin jälkeen vaihdan päälle kuivat treenivaatteet ja nautin lounaan kasvisbaa­rissa. Syön lähes mitä tahansa, mutta ennen illan tunteja on kasvisbaarin monipuolinen lounas ihannevaihtoehto. Ravitsevaa ja mau­kasta, muttei liian raskasta. Opetuskausina täytyy pitää huolta siitä, että syön tarpeek­si, kun taas lomakausina pärjäisin vähän vähemmälläkin.

Ennen illan tanssimaratonia ehdin vielä Step Upin sisäiseen palaveriin. Suunnitte­lemme tulevaa ja pohdimme arjen rutiineja. Tänään päätämme ensi kesän oppilasmusi­kaalimme Greasen äänitekniikkaratkaisuista.

Illalla pidän kolme tanssituntia, ja illan kruunaa Power Stretch. Ilman Power Stretchiä en olisi opetuskunnossa. Se on tunneistani kehonhuollollisesti tärkein sekä minulle että monille oppilaistani. Ihanaa ”sweet pain” -hikeä alusta loppuun.

Torstai

Aamulla lähden liikkeelle kohti Kirkkonum­men Långvikia. Siellä kuvataan Voin hyvin -dvd-sarjaa, jonka pitäisi valmistua kevää­seen mennessä. Tapaan sarjassa ihmisiä, joil­ta olen saanut paljon oppia ja oivalluksia, ja yritän parhaani mukaan panna opit kiertoon. Mukana tietysti Ritva, ja muun muassa lää­käri Veli-Pekka Valkonen ja fysioterapeutti-kehoguru Jarmo Ahonen.

Jottei aika kävisi pitkäksi, jatkan kuvausten jälkeen Step Upin Espoon-koululle opet­tamaan: 17–18 Happy Hour 40+, 18–19 Happy Hour 20+, 19–20.30 Broadway-alkeet ja illan lopuksi 20.30–21.30 Power Stretch. Kaiken tämän jälkeen ihanasti uupunut ruho kotiin, ruokaa masuun ja unten maille.

Työni vuoksi syömisrytmini on monen mielestä hyvin kummallinen, sillä syön illallista vasta yhdeltätoista. Päivän aher­rusten jälkeen on ihanaa istua hyvän ruoan kanssa tv:n ääressä ja katsella kovalevyltä lempiohjelmiani. Seuraan enimmäkseen draamasarjoja, kuten 24:ää, Mentalistia, Greyn anatomiaa ja Täydellisiä naisia. Aivoni ja kehoni rentoutuvat näiden parissa loista­vasti.

Perjantai

Perjantai on verkkareista vapaa päivä. Päi­vällä osallistun palaveriin, jossa valmistel­laan kevään uutta ohjelmaa Stagea. Palaveri on pitkä mutta antoisa. Stage on upouusi formaatti, ja on helppo arvata, että olen innoissani!

Olemme aloittaneet aivan alusta tuo­tantoyhtiön ja kanavan kanssa ja kehitelleet jotain, mitä maailmassa ei vielä ole. Pähki­nänkuoressa kyse on myönteisestä tosi-TV-sarjasta, jossa eri koulujen näytelmäkerhot kisaavat keskenään huippuvalmentajien johdolla. Päämääränä on nuorten oma musikaali, jonka minä sitten tuotan Peacock-teatteriin ensi elokuussa.

Illalla vietämme hauskaa ja tunteikas­ta karonkkaa minun ja Marko Keräsen aikuiskisaryhmien kanssa. Ilta ei veny kovin myöhään, sillä seuraavana päivänähän on treenit.

Lauantai

Treenaan kahta kisaryhmää. Molemmat kestävät kaksi tuntia, ja tanssilajina on performing arts, eli voimme tehdä lähes mitä vain maan ja taivaan välillä. Ja teemme­kin. Jokaisen ryhmän kisateokset ovat suuria salaisuuksia kilpailuihin saakka, joten suuni on sinetöi­ty... Meidän tähtäimessämme ovat ensi kevään SM-kisat ja elokuinen Vuokatti Dance Festival. Kisaryhmien treenaaminen on hauskaa vaihtelua perus­opetukseen, mutta kyllä siinäkin hiki tulee.

Illalla pidän vielä parin tunnin valmen­nuksen, ja loppuilta sujuukin reporankana kotisohvalla.

Sunnuntai

Dance-päivä! Päiväkävelemme tuomarikolle­ga Merja Satulehdon kanssa Ursulaan Kai­vopuistoon ja sitten studiolle. Merja ja minä olemme tunteneet toisemme jo parinkym­menen vuoden ajan. Olemme olleet tois­temme tukena ja keskustelukumppaneina niin ammatillisissa kuin privaattielämänkin kiekuroissa monen monituista kertaa.

Vaikkei meillä verkkareita lähetyksessä olekaan, niin tuomarinkin syke nousee ja tunteet vellovat nuoria taitureita ihaillessa. Olen Dancesta erityisen ylpeä siksi, että olemme ohjelmassa voineet näyttää koko Suomelle, miten korkeatasoisia tanssijoita ja koreografeja tämä maa on kasvattanut. Suomalaisten ei tarvitse pyydellä olemassa­oloaan anteeksi edes isojen maiden rinnalla, ja väitänpä, että jos taidot suhteutetaan väkilukuun, olemme tämän planeetan kovin tanssikansa!

Onneksi kaikki viikkoni eivät ole näin täynnä tohinaa, vaan sekaan mahtuu lomaviikkoja, vapaapäiviä ja joutoaikaakin. Minulle sopii se, että elämänrytmi vaihtelee, kunhan muistan puhaltaa pelin poikki aika ajoin. Hetket ystävien ja sukulaisten kanssa ovat välillä harvassa, mutta sitäkin tärkeämpiä.

Elän etuoikeutettua elämää, kun saan viettää verkkaviikkoa lähes joka viikko. On huippua, että fyysisen kunnon hoito ja unelma­työn tekeminen onnis­tuvat samaan aikaan.

Teksti Marco Bjuströn Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.