Muusikko Maija Vilkkumaa pyöräilee haastattelusta toiseen voileipien voimalla.

Voileipää vauhdissa

Maanantai

Tänään alkaa jännittävä levynjulkaisuviikko! Olen menossa Radio NRJ:lle ”juontamaan” iltapäivälähetyksiä vakijuontaja Miran kans­sa. Sitä ennen menen Nyt-liitteen haastat­teluun. Syön aamiaisen ja päätän pyöräillä, sillä ilma on kiva.

Matkalla Radio Suomipopista soitetaan, sillä olen luvannut kertoa joka päivä jonkun ruokareseptin. Olen tietysti unohtanut koko homman. Improvisoin ja kehotan kuulijoi­ta tekemään aglio olio peperoncino -pastaa, johon tulee nimensä mukaisesti valkosipulia, oliiviöljyä ja chiliä. Ja maun mukaan (eli paljon) parmesaania.

Lounaaksi syön kanasalaatin. Olen vähän hermostunut ennen radiolähetystä enkä oikein saa syötyä kunnolla. Levynjulkaisun aikaan pyörin yleensä ylikierroksilla mikä on hyvä, sillä se auttaa haastatteluissa. Oudos­sa ylivirittyneen hermostuneessa tilassa jaksaa puhua itsestään loputtomiin. Promon jatkuessa sitä tylsistyy ja kyllästyy omiin juttuihinsa ja haastatteluissa juokseminen alkaa tuntua raskaalta.

NRJ:llä on mukavaa jutustella, ja kolme tuntia lentää ohi huomaamatta. Luojan kiitos, minun ei oikeasti tarvitse juontaa tai keksiä mitään uskomattomia temppuja. Mira johtaa lähetystä, ja minä höpisen mitä höpisen. Lähetyksen jälkeen pyöräilen ko­tiin. Olen nääntyä nälkään! Onneksi kotona on ruokaa: lihapataa ja perunoita. Illalla joo­gaan ja sen jälkeen television ääressä syön vielä salaattia ja pieniä itsetehtyjä lihapullia.

Tiistai

Levy-yhtiö Warnerin Riikka hakee minut Voicen aamushow’hun Kaapelitehtaalle. Sen jälkeen menen STT:n haastatteluun.  Juon koko ajan kahvia ja olen nälkäi­nen. Söin aamiaiseksi pelkän jogurtin, ja se oli liian vähän.

Käymme Riikan kanssa kaupassa ostamassa karkkia ja sipsejä levynjulkkaribileisiin.

Iltapäiväksi taas NRJ:lle. Syön juustoleivän jossain välissä. Studiol­ta menen keskustaan katsomaan Lottovoitto-videoni viimeisintä versio­ta, jonka on ohjannut Pete Veijalainen. Sieltä menen äkkiä taksilla kotiin ja vietän tunnin tyttäreni kanssa puutarhassa palloa potkien ja puutarhatöitä tehden. Illalla syön pastaa tomaatti-mustamakkarakastikkeessa ja joogaan.

Keskiviikko

Levynjulkaisupäivä! Juon kotona vain kahvia, sillä joudun lähtemään aikaisin Huomenta Suomen lähetykseen Pasilaan ja tiedän, että sieltä saa aamiaista. Pyöräilen Käpylästä Pasilaan, matka on lyhyt ja vir­kistävä. Studiolla syön leivän, ja lähetyk­sen jälkeen saan maistaa Sami Garamin tekemää ohrarisottoa ja lohta, nam!

Lähetyksen jälkeen kotona joogaan, avaan ääntä ja syön vähän edellispäivän pastaa.

Illalla on levynjulkaisu ravin­tola Semifinaalissa. Jännittää! Kuudelta ihmisiä alkaa tulla. Paikalla on toimittajia, ystäviä, sukulaisia ja netissä kilpailuun osallistuneita faneja. Ihanaa nähdä kaikkia! Juuri kenen­kään kanssa en ehdi kauhean pitkään jutella.

Joku toimittaja kysyy, miten uskon levyni menestyvän. Sanon hänelle, että en koskaan mieti etukäteen levyjen menestystä, sillä siihen ei voi itse vaikuttaa ja siksi miettimisestä tulisi hulluksi. ”Toki ainahan itse on sitä mieltä, että tämä on maailmankaikkeu­den paras levy ja kaikki tulevat rakastamaan sitä!” sanon mielestäni vitsikkäästi ja nauran päälle. Toimittaja katsoo kuin mielipuolta.

Kymmeneksi olemme varanneet pöy­dän Kosmoksesta. Humun jälkeen tuntuu hyvältä olla ihan vain oman porukan kesken. Juomme kuohuviinimaljat. Syön alkuruoaksi kampasimpukoita, pääruoaksi karitsanka­retta ja lasin punaviiniä, jälkiruoaksi lettuja. Lähden kotiin puolen yön aikaan, mutta en saa unta vaan vaellan pitkin kämppää.

Kolmen aikaan aamuyöllä tsekkaan ilta­päivälehdet netistä. Toimittaja on tiivistä­nyt iltaisen vitsailuyritykseni näin: ”’Olen varma, että levyni menestyy, sillä kaikki levyni ovat aina menestyneet’, sanoo Maija Vilkkumaa itsevarmana.” Kiroilen itsekseni pitkään.

Torstai

Lapsi on mummolassa, joten tavallaan ei tarvitsisi herätä. Olen kuitenkin sopinut meneväni pelaamaan sulkapalloa. Syön aamiaisen ja lähden taksilla Talin tenniskes­kukseen. Menen yllättävän usein sulkispeliin taksilla, ja aina se tuntuu yhtä hölmöltä. Silti tekstaritaksikutsu lähtee hyvin usein.

Olen pelannut monta vuotta entisen bän­dikaverini Katjan kanssa. Nyt peli ei kulje ja häviän. Olen unohtanut silmälasit kotiin, enkä siksi oikein näe mitään. Tyhmintä on, kun lyö ohi: huidon ilmaa, ja pallo putoaa nätisti maahan tai omaan päähän. Niin käy useimmiten silloin, kun on ihan varma, että osuu, ja suunnittelee jo seuraavaa taktista siirtoa. Sulkapallon edessä pitää olla nöyrä! Talin seinällä oli joskus ilmoitus ”Haluatko pelisi dvd:lle?” Se naurattaa, kun kaikkein eniten tulee hosuttua. Pelin jälkeen syömme lounasta: salaattia, kalaa, perunaa ja kahvi.

Kotona katselen televisiota ja odotan lasta kotiin mummolasta. Kun hän tulee, lähdemme heti toiseen mummolaan, joka on Levykauppa X:n vieressä. Vedämme kau­passa puolen tunnin setin. Takahuoneessa toistelen iltapäivälehden lausetta ”’Olen varma, että levyni menestyy’, sanoo Maija Vilkkumaa” siinä toivossa, että lause kovassa käytössä neutraloituisi eikä kuulostaisi enää niin pahalta.

Keikan jälkeen juoksen taas lapsen luo, silittelemme ja halailemme. Sitten kotiin, illalla karkinsyöntiä ja television katselua.

Perjantai

Menen yhdeksäksi osteopatiaan. Aloin käydä osteopaatti Matti Virkkusen luona, kun ääneni meni jatkuvasti eivätkä foniatrit tai puheterapeutit pystyneet auttamaan. Osteopaatti venyttää lihaksia ja manipuloi selkärankaa. Virkkusen ohjeesta lopetin juoksemisen, koska se oli liian rankkaa risti­selälleni. Aloin sauvakävellä, pelata sulkapal­loa ja talviuida. Pitkään inhosin talvia, niissä ei ollut mitään hyvää. Nyt on talviuinti.

Lisäksi joogaan suunnilleen kolme kertaa viikossa. En todellakaan ole mikään superjoogi eikä vartaloni näytä Madonnan tai Petri Räisäsen kropalta, mutta oloni on helpottunut huimasti.

Aamupäivällä pyöräilen tyttäreni kanssa läheiseen leikkipuistoon. Hembölen koti­eläintarha on tullut puistoon vierailulle. Sili­tämme pupuja ja lampaita, ja tytär ratsastaa kierroksen ponin selässä. Hän pelkää ponia taluttavaa miestä, joka todellisuudessa on hyvin ystävällinen.

Tänään on kiertueen ensimmäinen vi­rallinen keikka Forssassa. Lähdemme sinne myöhään. Tytär on jo nukkumassa, ja lasten­hoitaja tulee valvomaan hänen untaan. Olen keikkapaikalle saapuessani hyvin nälkäinen, mutta onneksi takahuoneessa on ruokaa: ihania täytettyjä lettuja! Nam. Keikka on iha­na. Ihan mahtavaa olla taas lavalla omiensa keskuudessa.

Lauantai

Ajamme aamuyöllä Forssasta kotiin. Yleensä keikkailu ei ole tällaista puuratteilua vaan matkaamme keikkabussissa ja nukumme hotelleissa. Lauantaina meillä ei kuitenkaan ole keikkaa, ja Forssa on niin lähellä koti-Helsinkiä, että tuntuisi hölmöltä jäädä sinne yöksi. Yöllä ajaminen on aika rasittavaa. Tosin mitä minä siitäkään tiedän, koska en ikinä ole itse ratissa!

Päivällä kotipihallani on talkoot. Asun 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa Helsingin Käpylässä. Pihalla on useita koivuja ja siksi ihan hirveästi lehtiä. Emme haravoineet lehtiä syksyllä, ajoimme vain ruohonleikkurilla päältä ja jätimme maatu­maan. Maatumista ei kuitenkaan näy juuri tapahtuneen!

Onneksi monet ystäväni ovat luvanneet tulla talkoilemaan. Tarjoan heille itsetehtyä hernekeittoa, mokkapaloja ja olutta. Leivon mokkapalat aamupäivällä, ja minua jännittää yhtäkkiä aivan hirveästi. Mitä jos ne eivät onnistu? Leivinjauhekin loppuu kesken.

Onneksi olen pilannut niin monta leipo­musta, että tiedän leipomisen olevan kemiaa. Leipoessa ei voi oikoa ja ajatella että ”minäpä korvaan tuon ruokasoodalla”, vaan oikea aines pitää hankkia. Leivinjauhetta metsästäessä munat lämpenevät pöydällä vielä lisää, mikä on vain hyvä. Mokkapalat onnistuvat loppujen lopuksi oikein hyvin. Mietin, kävikö niin hermoiluni takia vai siitä huolimatta.

Koko lauantaipäivän pihamme vilisee lapsia ja aikuisia. Istun viimeisten vieraiden kanssa iltaa pitkälle yöhön.

Sunnuntai

Viikko on ollut ihana, mutta samalla olen onnellinen, että se on ohi. Levynjulkaisun aiheuttama jännitys on kutkuttavaa mutta myös jotenkin sietämätöntä. Loppuvuosi on täynnä keikkailua, ja keikkailu on rentout­tavaa – pääsee vetämään biisejä ihmisille ja aistimaan heidän tunnelmansa. Ei tarvitse hermoilla, tykkääköhän kukaan tästä tai millähän tavalla tämä nyt sanomani lause kirjoitetaan lehteen. Vaikutanko tällä kertaa ylimieliseltä idiootilta vai sekavalta neuroo­tikolta?

Tästä eteenpäin näen lavalta ihmisten välittömän reaktion, saan olla hyvien ystä­vieni kanssa reissussa ja käydä joka niemessä ja notkelmassa. Kävellä ulkona ja kitkeä puutarhasta rikkaruohoja siihen tahtiin kun tekee mieli.

Teksti Maija Vilkkumaa Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.