Filosofi Maija-Riitta Ollila tsemppaa itseään liikkeelle punaviinillä ja aamuisella kynttilän tuijottelulla.

Luentoja ja lapatukea

Filosofi Maija-Riitta Ollila tsemppaa itseään liikkeelle punaviinillä ja aamuisella kynttilän tuijottelulla.

Maanantai

”Hyvin levätty on puoliksi treenattu.” Tuntematon ajattelija Espoon Soukasta

Kello 6.30 säntään keittiöön, jotta aamiainen olisi valmis 6.40, kun 15-vuotias päivänsankari herää. Aamuvirkkuus ei kuulu temperamenttiini, joten yletön reippaus kostautuu: väsähdän loppupäiväksi. Tänään on lepopäivä treenistä, mutta tauko töistäkin olisi paikallaan. Takana on nimittäin parin viikon sairastelu.

Aamupäivällä valmistelen kauppakorkeakoulun lähestyvää kurssia ja lähettelen meilejä. Toimeni on puolipäiväinen, mutta opiskelijoiden murheet ovat kokopäiväisiä.

Iltapäivällä istun 600 muun kanssa Helsingin Katajanokalla Marina Congress Centerissä. Kuuntelemme esityksiä, ensin muiden ja sitten minun. Sanon esitelmässä, että nykyään asiakkaat haluavat ostaa terveyttä ja hyvinvointia, kuolemattomuutta. Shoppaan niitä itsekin, mutta sitä en mainitse.

Kotimatkalla ratikassa istuessani ihmettelen itseäni: miksi aina huilipäivinä kumoan treenipäivien tulokset jumiuttamalla hartiat?

Olen kotona kello 19 ja saan esivalmistellun synttäri-illallisen valmiiksi tunnissa. Juhlimme perheen kesken.

Tiistai

”Sammutettava tietyksi ajaksi, mutta oltava varma, että syttyy jälleen.” Elias Canetti

Herään 4.55. Tiedän, etten saa enää unta. Suunnittelen kirjaa uupumuksen lajeista; osaisin luetella kymmeniä. Harmi vain, että se kiinnostaisi ainoastaan muita uupuneita, mutta hehän eivät jaksaisi lukea sitä. Hahmottelen myös treenikirjaa: ”Mustaa huumoria, valkoisia valheita ja harmaata raatamista. Kunto-ohjelma niille, joiden elämässä mistään ei koskaan tullut mitään. Surkea ohjelma vaatimattomin tuloksin.”

Kun olo on iloton, aamuinen kynttilähartaus auttaa. Saan istua sohvalla teemuki kädessä kynttilää katsellen ennen kuin muut heräävät.

Aamupäivällä teen etänä kauppiksen töitä. Lounaaksi paistan pannullisen viiriäisenmunia kookosöljyssä. Iltapäivällä kiiruhdan studiolle, jossa minua kuvataan erääseen lehteen. Meikkaaja, stailaaja ja kuvaaja tekevät työtään tinkimättömästi. Voin vain mykkänä ihailla. Olen ymmärtänyt alasta ainoastaan perusperiaatteet: tukkaa on suoristettava, jos se on taipuisa. Jos se on suora, sitä pitää kihartaa. Jos hartiat ovat leveät, vaatteen on kavennettava niitä. Ja toisinpäin. Minkä evoluutio loi, sen ihminen muuttakoon. Naisesta sellaisenaan ei taida olla eläjäksi.

Kuuden jälkeen tapaan Herra Puolison Kampin linja-autoasemalla. Matkaamme samalla bussilla kohti kotia, kunnes jään pois kesken matkan mennäkseni kuntosalille. Tänään on vuorossa selkä- ja rintalihastreeni. Laatimassani ohjelmassa olisi myös vatsatreeniä, mutta hyväkään teoria ei aina muutu käytännöksi.

Treenin jälkeen jaksan hädin tuskin raahautua bussille. Lupaan itselleni punaviinin ja saan tallustetuksi viimeiset askeleet kohti australialaista Syrahia.

Keskiviikko

”Minulla on ollut aivan loistava päivä. Se ei ollut tämä päivä.” Groucho Marx

Koko päivä kuluu kauppakorkealla: referaattien arvostelua ja tenttikysymysten tekoa. Juon vihreää teetä litrakaupalla. Päivä hajoaa silpuksi, koska puheluita ja meilejä tulee yllättävän paljon. Minulla on varaus kuuden jumppatunnille, mutta salille päästyäni perun sen. Olen yhtäkkiä varma, että heittäisin henkeni liian rankalla tunnilla. Toipilaan täytyy malttaa. Musiikin ja ohjaajan pauhatessa on vaarana, että mummeli äityy kuvittelemaan itsestään liikoja. Hetken hurmosta voisi seurata äkkipysäys.

Tyydyn siis salitreeniin. Jutustelen itseäni virkeämmän treenaajan kanssa, mikä sekin stimuloi liikaa: rehkin koipeni jumiin. Lupaan itselleni venytellä illalla perusteellisesti. Illallisen jälkeen on valmisteltava loppuviikon luentoja. Kun viimein vedän täkkiä päälleni, muistan, että venyttely taisi unohtua...

Torstai

”Hyvän illallisen jälkeen sietää mitä tahansa – jopa sukulaisiaan.” Oscar Wilde

Herään kello 6, joten ehdin hyvin tehdä aamun tee- ja kynttiläseremoniani. Keskiviikolta yli jääneet työt on saatava valmiiksi parissa tunnissa, sillä yhdeltätoista minun pitää olla luennoitsijan pöntössä Presidentti-hotellissa. Puhujan on puuskuttava innostusta, jota pystynkin erittämään silkalla rutiinilla. Puolentoista tunnin luennon jälkeen en tunne itseäni hiukkaakaan rasittuneeksi. Tulikohan työ edes kunnolla tehdyksi, kun se ei näännyttänyt?

Olen lähdössä illalla Kemiin, ja sitä ennen pitää ehtiä pakata. Lentolaukun koostamiseen yhtä yötä varten tarvitaan neroutta, jotta kaikki tarpeelliset nesteet saa turvatarkastuksen läpi. Kosmetiikka on pakattava pikkuruisiin purkkeihin, ja kuivapesuaine saa korvata sampoon.

Kentän turvatarkastuksessa joudun esittelemään kuivapesuainetta. Uhkaan jo tupruttaa puuterit virkailijan hiuksiin, mutta saan sentään pitää aarteeni.

Hotelliin päästyäni suunnistan syömään. Valitsen tarjoilijan suosituksesta savuporo-annoksen.

Olen juuri tulossa juhlamieliseksi, kun onni särkyy: tarjoilija tuo leipäkorin. Vasta-alkanut hiilarirajoitteinen dieettini ei salli viljaa. Nälkä on hirmuinen enkä pysty vastustamaan tuoreen leivän syntistä tuoksua. Vien korin takaisin tarjoilijalle runsaiden selitysten kera. Katseet lähipöydistä paljastavat, että mielenterveydellinen statukseni on rankan arvioinnin kohteena. Vihollinen on nyt kuitenkin kukistettu, ja mielenrauhani palaa. Poro on erinomaista. Viini ei ole huonoa. Elämä on hyvää.

Perjantai

”Enkelit osaavat lentää, sillä ne ottavat itsensä kevyesti.” G. K. Chesterton

Riehakas nauru voi olla mukavaa kuultavaa, mutta kun siihen herää moneen otteeseen keskellä yötä, hekotus alkaa hermostuttaa. Nousen katkonaisen unen jälkeen seitsemältä.

Luentotilaisuus alkaa yhdeksältä. Väki on erinomaisessa vedossa. Mikä ilo olla tällaisen joukkueen vauhdissa!

Maittavan lounaan jälkeen on kotimatkan aika. Helsinki-Vantaan kentältä porhallan suoraan kuntosalille. Ruuhkabussissa koetan käyttäytyä kuin mihinkään-mahtumaton lentolaukkuni olisi uusin, pakollinen trendivaruste.

Treeni virkistää niin paljon, että jaksan kävelyttää laukkuani vielä osteopaatin vastaanotolle Yrjönkadulle.

Kahdeksalta olen kotona. Tapahtuu ihme: venyttelen iltauutisia katsoessani.

Lauantai

”Helvetissä ihminen saa tietää, mitä hänestä olisi voinut tulla.” Tuntematon ajattelija

Teen päätöksen jo aamulla: tänään on ohjelmassa kotipilatesta. Elämäni peruspilari on lapatuki. Se ehkäisee niska- ja hartiaongelmia paremmin kuin mikään muu konsti. En ole viikolla ehtinyt pilatestunnille, joten lapatuesta ei ole tietoakaan.

Päivällä kohtalo puuttuu suunnitelmiini, ja kirjakaupan alesta käteeni tarttuu Norman Mailerin Adolfin linna. Kun pääsen kotiin, koukkuunnun teokseen pahasti. Vilkuilen sitä myös kokkaamisen lomassa. Kun kello lähenee yhdeksää, käännän yhä sivuja. Vastentahtoisesti haen maton, painot ja kuminauhan. Pilates ei voisi vähempää kiinnostaa. Muutaman liikesarjan jälkeen lojun vetelänä matolla. Lapaluut ovat nyt oikeilla paikoillaan, joten minäkin palaan omalle paikalleni: sohvalle.

Sunnuntai

”Oikeamielisten tie on kuin aamun kajo, joka kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.” Sananlaskut 4:18

Ei ainuttakaan aerobista treeniä koko viikolla! Psyykkaan itseäni riuskaan sauvakävelyyn.

Jäiselle tielle on satanut lunta, joka on ehtinyt muuttua loskaksi. Minulla on liukuesteet kantapäissä, mutta luisun joka askeleella taaksepäin. Kehitän keliin sopivan tyylin: pitkä matala askel kanta edellä. Meno näyttää kummalliselta ja tuntuu vielä kummallisemmalta. Perspiraatiokapasiteettini on muutenkin mittava, mutta nyt ylitän itseni.

Treeniviikko oli heikko, mutta pääsin kuitenkin alkuun. Taudin jälkeisen elämän paradoksi toteutui: on ensin hankittava kuntoa, jotta jaksaa ruveta treenaamaan.

Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.