Lola Wallinkoski ei saa ikinä tarpeekseen liikunnasta. Mutta tarvitaanko täydelliseen viikkoon muuta kuin bodypumpia ja hot joogaa?

Lola Wallinkoski ei saa ikinä tarpeekseen liikunnasta. Mutta tarvitaanko täydelliseen viikkoon muuta kuin bodypumpia ja hot joogaa?

Maanantai

Täydellinen aamunaloitus: ainoastaan puu­roa koko ihanan seisovan pöydän herkuista. Palaamme lasten kanssa kotiin Tukholman-risteilyltä, jonne joulupukki meidät lähet­ti. Olemme herkutelleet risteilyn aikana moneen otteeseen, joten päätämme aloittaa kotiintuloaamun puurolla.

Illalla olen kuntosalilla uuden bodyjam-tunnin esittelyssä. Pääsen itsekin tulevaisuu­dessa ohjaajakoulutukseen. Tanssia ja aero­bista liikuntaa sisältävän tunnin ohjaaminen on aina haasteellista, mutta niin ihanaa. Odotan siis innolla! Hauskaa uutta tuntia odotellessa unohdan syödä – niin tyypillistä minulle – joten menen tanssiryhmäni tree­neihin energiajuoman ja soijajogurtin voimin.

Ruokapuoli jää valitettavan heikoksi. Muistan loistavasti lasten ruokailut ja väli­palat, mutta kiireessä unohdan usein itseni. Veikkaanpa, ettei tämä jää viikon viimeiseksi kerraksi.

Tiistai

Olen järjestänyt aamupäivän vapaaksi. Keik­katyön etu on, että kuvausajat ja muut työt voi valita itselleen sopiviksi päiviksi.

Suuntaan perheyritykseemme hoitamaan paperiasioita. Firmassa poiketessa saa myös vietettyä aikaa miehen, anopin ja appiukon kanssa.

Tiistai-ilta on miellyttävän aktiivinen, sillä ohjaan vakiotuntini bodypumpin. Jäin bodypumpiin koukkuun jo vuosia sitten, ja kun pari vuotta sitten sain mahdollisuu­den kouluttautua ohjaajaksi, en epäröinyt hetkeäkään. Urheilun ja työn yhdistäminen on parasta, eikä ammatillisuus vähennä nautintoa. Käyn paljon myös toisten ohjaajien tunneilla, koska treeni tuntuu erilaiselta asiakkaana kuin ohjaajana. Ennen tuntia juoksen pienen lenkin juoksumatolla. Vaihtelen vauh­tia musiikin mukaan.

Juoksu ei ole lem­pilajejani, mutta tykkään kohottaa kuntoa ja lämmitel­stä.

 Aikaisemmin olin ulkolenkkeilijä, mutta nykyään olen antanut periksi lämpöriippuvai­selle itselleni ja keskittynyt tekemään kaikki mahdolliset asiat sisällä, ainakin talviaikaan. Kävelylenkit lasten kanssa ovat tietysti asia erikseen.

Keskiviikko

Pudotettuani lapset päiväkotiin suunnistan taas kohti salia. Kevyen juoksun jälkeen vuo­rossa on bodypump, tällä kertaa asiakkaan näkövinkkelistä. Joitakin ihmisiä huolettavat salille tullessa esimerkiksi ulkoinen olemus ja varusteet. Minulle suoritus ja hyvä olo ovat tärkeimmät seikat, mutta toisia psyykkaavat uusimmat varusteet ja huoliteltu ulkonäkö. Tietyis­tä asioista, kuten Puman jalkineista ja hyvistä urheiluliiveistä, minäkään en suostu tinkimään.

Ulkonäköni vaihtelee todella paljon. Tulen salille sellaisena kuin olen, joko suo­raan sängystä tai kuvauksesta. Urheillessa hien kuuluu virrata, joten lopputulos on läh­tötilanteesta riippumatta usein täysin sama.

Päivällä on edessä vielä yksi palaveri, jonka jälkeen pakkaan auton valmiiksi ja suuntaan keräämään tanssijoita kyytiin illan keikalle Lahteen. Ajomatka on minulle suht normaali työmatka, eikä paluuaikakaan ei ole kovin poikkeava. Pyrin aina ajamaan yökei­koilta kotiin saman tien, ja kotiin ajamme hy­vien keikkojen jälkeen nytkin. Kevyillä eväillä matka menee kivuttomasti, ja päivä päättyy kotiovella kello 5.30.

Torstai

Tänään minulla ei ole keikkoja, joten keskityn paperitöihin, sähköposteihin, kirjanpitoon ja ehkä jopa kodinhoitoon. Vain Denise lähtee päiväkotiin, ja Sylvester jää hieman kipeänä kotiin. Sylvester osallistuu omalla tyylillään mielellään pyykinpesuun, siivoamiseen ja astianpesukoneen käyttöön, ja niinpä kaikkeen kuluukin aikaa ainakin tuplaten normaaliin verrattuna. Toimistohommat joutuvat odottamaan pojan päiväunia.

Iltapäivällä olisi mahdollisuus mennä tuu­raamaan bodypump-ohjaajaa, mutta kipeän lapsen vuoksi en tällä kertaa voi ottaa tuntia vastaan. Mieli kyllä tekee! Hamstraan yleensä niin paljon ohjattavia tunteja kuin mahdollis­ta, koska en ikinä tunnu saavan tarpeekseni liikunnasta. Liikunta on henkireikä ja latautu­miskeino. Olen aina ollut aktiivinen liikkuja, kiitos äitini, joka sinnikkäästi vei minut tanssiharjoituksiin monta kertaa viikossa. .....perjantai.....

Perjantai saa lämpimän alun hot joogasta. Aloitin lajin vuosi sitten, kun toivuin selkä­leikkauksesta. Aamuhikoilu ja venyttely on ihana tapa aloittaa päivä, ja paperihommatkin maistuvat hyvän treenin jälkeen.

Iltapäivällä yllätän lapset iloisella uuti­sella kaikkien lempiruoasta, lohesta. Minä ja Denise voisimme elää pelkällä lohella. Hyvä kala vain on niin hyvää, ja erityisherkkua se on myös siksi, ettei lasten allergiapäiväkodissa tarjoilla kalaa lainkaan. Loppupäivän pyhitän lasten kanssa puuhasteluun, eli palapeleihin, piirtämiseen ja autoleikkeihin – Muumeja unohtamatta!

Lauantai

Lauantai alkaa tanssikeikalla uuden kuntosalin avajaisissa. Poimin tanssijoita kyytiin eri puolilta kaupunkia, ja aamupala jää taas pois aikataulusta. Näin on käynyt myös yhdelle tanssijoista, joten en ole ainoa huonomuis­tinen. Lounaalla isäntä ja lapset ovat herku­telleet äidinkin osuuden, joten hätälounaaksi kelpaa kastikkeenjämät.

Kun lapset ovat nukkuneet päiväunet ja vanhemmat istuneet edes hetken aloillaan, on taas aika lentää. Iltapäivä on tarkkaan oh­jelmoitu. Ensin vien mieheni Jarkon hallille jääkiekkopeliin ja sieltä suunnistan kaverin lapsen kolmevuotissynttäreille. Lapset hoitavat herkuttelupuolen, sillä minun on tunnettuna herkuttelijana parempi kiertää juhlapöydät kaukaa. Synttäreiden jälkeen vien lapset mummilaan yökylään.

Hyvää vaimoa pitää vielä leikkiä sen verran, että ehtii katsomaan miehen pelin viimeisen erän. Kausi on jo yli puolivälissä, ja pääsen katsomoon ensimmäistä kertaa. Vielä on edessä treffit kaverin kanssa, ja sen jälkeen vihdoin videovuokraamon kautta kotiin.

Alkuun paistamme hyvät pihvit, todel­lisia lihansyöjiä kun olemme. Kasvissyöjiä meistä ei saisi tekemälläkään. Minua suutut­tavat sellaiset oletukset, etteivät tanssijat ja mallit syö lihaa. Kauhuleffaputkea ryydittää iso kattilallinen itse tehtyä popcornia. Kau­huleffoille saa nauraa tai kauhistella, mutta takuulla en ainakaan nukahda kesken leffan. Muita ohjelmia katsoessa uni usein yllättää.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuna saan nauttia tavallista pidemmästä hot joogasta.

Käymme poimimassa yökyläläiset takaisin kotiin ja nautiskelemme iltapäivän yhdes­säolosta. Illalla suuntaamme koko porukka kuntosalille: minä ja lapset tanssiryhmän treeneihin ja aviomies salin puolelle. Tanssi ja liikunta ovat meidän perheessämme tärkeim­piä asioita, ja lapsetkin ovat päässeet mukaan pienestä pitäen. Denise käy tanssitunneilla, ja molemmat osallistuvat ahkerasti niin tans­sitreeneihin kuin kodin iloisiin kuntoilu- ja venyttelyhetkiin.

Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.