Ranskassa asuva kirjailija Kira Poutanen hotjoogasi tomaatinpunaisena ja kantoi kauppakasseja korkkareissa viidenteen kerrokseen.

Asanat á la Pariisi

Ranskassa asuva kirjailija Kira Poutanen hotjoogasi tomaatinpunaisena ja kantoi kauppakasseja korkkareissa viidenteen kerrokseen.

Maanantai

Aamuaurinko paistaa pariisilaisten ikkuna­luukkujen läpi sänkyyni. Freelancerina saan (tai joudun) järjestää päivärytmini miten haluan. Yleensä aloitan päivän, ja varsinkin viikon, liikunnalla, jotta pääsen sängystä ylös ja vauhtiin.

Kevät on ollut tänä vuonna Pariisissa aurinkoinen mutta kylmä, ja se on innos­tanut minut hot jooga -tunneille, joita olen kokeillut aiemmin Helsingissä. Viimeiset kymmenen vuotta olen hikoillut kunto­keskusten jumppatunneilla, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että iänikuiset pump- ja body combat -tunnit on nähty. Ranska ei ole mikään liikkujan unelmamaa. Kuntosaleja on vähän, ne ovat kalliita ja tarjoavat vuodesta toiseen samoja perustunteja. Uusimpia lajeja olen päässyt kokeilemaan Suomessa.

Marais-kaupunginosassa on pieni, tyylikäs joogasali, joka tarjoaa hikisiä bikram-joogatunteja ranskaksi ja englanniksi. Olen salilla ensimmäistä kertaa ja katselen vähän ihmeissäni ympärilleni. Tunnelma on selvästi erilainen kuin Helsingin joogasalilla. Täällä ihmiset ovat jotenkin itsetietoisempia, eikä fiilis ole yhtä kotoisan rento kuin Suomessa.

Vaihdan vaatteet ja otan vastaan muu­tamia kummeksuvia katseita naisilta, jotka vaihtavat vaatteet kopissa piilossa. Kun astun 40-asteiseen joogasaliin, lämpö kietoutuu ihanasti ympärilleni. Olo on vähän kuin saunassa. Rytmi hidastuu, ajatukset rauhoit­tuvat, ja tekee mieli olla hyvä ja lempeä itselle ja omalle kropalle.

Harjoitus kestää 75 minuuttia, enkä eläes­säni ole hikoillut niin paljon. Sydän hakkaa, ja välillä tuntuu, etten millään enää jaksa. Silloin hengitys yhtäkkiä vetääkin mielen takaisin tähän hetkeen ja tuntuu sanovan: ”Rauhoitu, rauhoitu, tee yksi liike kerrallaan. Älä riuhdo, me ollaan tässä yhdessä.” Juuri ajatus siitä, että olen yhtä vartaloni kanssa, ettemme ole toistemme vihollisia, on ollut yksi elämäni suurimmista oivalluksista, ja se Pariisi korostuu mielestäni joogassa täydellisesti.

Tunnin jälkeen olen kirkuvan punainen. Ja siis ainoa kirkuvan punainen tyyppi täällä. Suomessa tunnin jälkeen oli hauska yhdes­sä muiden joogaajien kanssa naureskella naaman värille, täällä sen sijaan saan jälleen osakseni kummeksuvia ja huolestuneitakin katseita. Harvalla pariisilaisella on yhtä herkkä iho kuin minulla. Olo on kuitenkin ihanan rento ja samalla voimakas. Tuntuu kuin olisin tehnyt hyvän jumppatreenin ja käynyt sen päälle saunassa, uimassa ja parissa hieronnassa.

Olen juonut ennen tuntia ja tunnin aikana melkein kaksi litraa vettä, mutta kun pääsen kotiin, kova päänsärky iskee otsaan. Juon lisää vettä, ja pikkuhiljaa särky hellittää. Hyvä, rento ja lempeä olo itseä ja muita kohtaan jatkuu pitkälle iltaan.

Tiistai

Herään hyvin levänneenä, ja kroppa tuntuu ihmeen vetreältä eilisen hikoilun ja heilumi­sen jälkeen. Suunnistan jälleen aamulla (siis yhdeltätoista, kirjailijan päivän ei onneksi tar­vitse alkaa ihan aamukahdeksalta) Marais’n joogasalille. Valitsen tällä kertaa englannin­kielisen tunnin. Tunnelma on ulkomaalaisten kesken rennompi kuin ranskankielisellä tunnilla. Amerikkalaiset kotirouvat nauravat kovaan ääneen, ja englantilaisella opettajalla on jatkuvasti ystävällinen hymy huulillaan.

Harjoitus sujuu helpommin kuin eilen, ja nautin täysillä meditatiivisesta hetkestä kes­kellä suurkaupunkia ja työntäyteistä päivää. Muistan juoda kunnolla vettä ja onnistun välttämään päänsäryn. Olen ottanut mukaani myös punakkuuden peittävää voidetta, ja heitän sitä kasvoihin kunnon kerroksen en­nen, kun uskaltaudun ulos tomaatinsävyisen nassuni kanssa.

Työstän tällä hetkellä Lauren St Johnin Viimeinen leopardi -nuortenkirjan suomen­nosta, ja työ on aika yksitoikkoista. Päivät muistuttavat toisiaan, ja motivaatio pitää löytää itse: kukaan ei tule olan taakse tsekkai­lemaan, miten etenen. Toisaalta käännöksen tekeminen on oman kirjan kirjoittamisen jälkeen mukavan rentoa. Kääntäminenkin vaatii tietysti luovuutta mutta ei ole mitään verrattuna oman tekstin tuottamiseen. Tyh­jän paperin kammoa ei tule, kun joku toinen on jo miettinyt tarinan valmiiksi.

Keskiviikko

Tänään en työtapaamisten vuoksi pääse joo­gaamaan. Ensin tapaan ystäviä, joiden kanssa minulla on käsikirjoitusprojekti. Käymme läpi tarinaa ja henkilöitä, syömme kevyen lou­naan ja parannamme maailmaa.

Olen myös työstämässä haastattelua muo­tialalla työskentelevästä ystävästäni eräälle suomalaiselle aikakauslehdelle. Tapaan ystäväni, haastattelen häntä, juomme kahvit ja vaihdamme kuulumiset. Työhuoneella na­puttelen palaverien muistiinpanot koneelle ja alan kirjoittaa artikkelia.

Työpäivän päätteeksi en jaksa raahau­tua salille vaan menen suoraan kotiin. En yleensäkään tykkää käydä salilla illalla, koska pukukopit ja tunnit ovat niin täynnä, että tarvitsisin tuplasatsin joogaa ja hengityshar­joituksia tungoksen – ja kotimatkan ruuhka­metrossa – kestämiseen.

Olen kuitenkin juossut päivän korkokengissä ympäri kaupunkia ja ylös alas metro­portaita. Illalla päkiöitä ja pohkeita pakottaa niin, että vannon pitäväni korkkarit kaapissa ainakin seuraavat pari päivää. Etenkin kotiin viidenteen kerrokseen kiipeäminen (kerrostalossamme ei pariisilaiseen tapaan ole hissiä) kymmenen sentin koroissa tuntuu päivän päätteeksi aidolta urheilusuori­tukselta.

Torstai

Aamulla tekee mieli vetää peitto korviin ja jäädä nukkumaan. En millään jaksaisi vään­täytyä työhuoneelle yliminäpomoni valvovan silmän alle. Kirkas auringonpaiste kuitenkin saa minut jälleen pakkaamaan pyyhkeen ja puolentoista litran vesipullon reppuun ja suuntaamaan joogasalille. Tänään menen ranskankieliselle tunnille, ja harjoitus sujuu entistäkin kivuttomammin.

Tunnin ja vartin hikoilun jälkeen olen nukahtaa joogamatolleni. Kruisaan todella hitaalla vaihteella suihkuun ja sieltä takaisin vaatteisiini. Huomaan jääväni tuijottelemaan kenkien pukemisen välissä lasittunein silmin vastakkaista seinää. Viikonloppu saisi tulla jo!

Iltapäivällä pääsen kuitenkin käännös­työssä hyvin eteenpäin, ja keksin muotiartik­keliinkin muutaman uuden idean.

Illalla kannamme poikaystäväni kanssa kahden viikon ruokaostokset kotiin, mukana on myös neljä pakkia niitä puolentoista litran vesipullojani. Portaat viidenteen kerrokseen tulee juostua edestakaisin kolme kertaa.

Perjantai

Olen suunnitellut meneväni tänäänkin hikijoogaamaan, mutta matkalla metrossa muutan mieleni. Väsyttää, ja kroppa tuntuu sanovan, että tämän viikon joogat on nyt taidettu joogailla. Teen työt – kääntämis­tä, nettisivun päivittämistä ja lukijoiden kysymyksiin vastaamista – rennosti mutta yllättävän tehokkaasti.

Työrupeaman jälkeen valitsen jalkaan korkokengät elokuvailtaa varten, siellähän kuitenkin lähinnä istutaan. Käyn elokuvissa yleensä noin neljä kertaa viikossa, ja illat ve­nähtävät usein pitkiksi. Ilman joogatuntia en todennäköisesti koskaan pääsisi ylös sängystä ennen yhtätoista.

Lauantai

En käy liikuntatunneilla vii­konloppuisin, joten aloitan aamun iisisti. Syön muroja ja katselen suomalaisia uutisia netti-tv:stä.

Löhöilyksi lauantai ei kuitenkuiten­kaan mene, sillä teen ym­päri vuoden kuusipäiväistä työviikkoa. Käännän taas leoparditarinan tarkkaan laskemani sivukiintiön ja suunnittelen vähän seuraavaa romaaniani. Selaan aikakauslehtiä, leikkelen inspiroivia kuvia ja testai­len sopivaa taustamusiikkia tulevaa kirjoitusvaihetta varten. Tarinan suunnittelu on aina hauskaa, silloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista.

Itse kirjoitustyö kestää muutaman kuu­kauden ja on sekoitus luomisen suurta tuskaa ja kirjoittamisen huumaavaa iloa. En vaihtaisi ammattiani mihinkään muuhun. Vapaus ja itsenäinen työskentely sopivat minulle, vaikka tasapainotankin erakkoelämää näyt­telijäntyöllä ja tekemällä yhteistyötä muiden kirjoittajien kanssa. Luovuus ja oma tekemi­nen ovat minulle kaikki kaikessa.

Sunnuntai

Päivä on viileä mutta aurinkoinen. Kaivamme polkupyörät esiin kellarista ja menemme pienelle pyrähdykselle läheiseen Vincenne­sin puistoon. Puisto on sunnuntaisin täynnä perheitä, mutta pyörillä on helppo liikkua ihmisjoukossakin. Uskomatonta, miten hyvää raitis ilma tekee pölyisen viikon jälkeen! Kau­pungissa unohtaa nopeasti, miten mahtavaa luonnossa ja raikkaassa ilmassa liikkuminen onkaan.

Viikkoni on ollut rentouttava ja mukava. Huomaan, etten vanhemmiten enää pysty olemaan itseäni kohtaan niin vaativa kuin nuorempana, ja se tuntuu mahtavalta. Jooga on tuonut elämääni ihan uudenlaista rauhaa, repivä tappoharjoittelu tuntuu nyt lähinnä vastenmieliseltä. Haluan ennen kaikkea olla kiltti ja lempeä itselleni. Maailma on tarpeek­si vaativa muutenkin.

Teksti Kira Poutanen Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.