Kuva Ville Juurikkala
Kuva Ville Juurikkala

Heviäijä Jone Nikula rakastui huipputanssija Hanna Karttuseen ja hurahti bikramjoogaan. Kyyhkyläiset hikoilevat treeneissä vierekkäin ja kokkailevat kotona terveysruokaa.

Rokkikukko Jone Nikula joogina!

Kaikkea rakkaus saakin ai­kaan. Musiikkitoimittaja, juontaja Jone Nikulan, 43, imago hevibaarien kantapeikkona uhkaa kokea kovan kolauksen.

Nykyään Nikula hikoilee vähintään kolmesti viikossa bikramjoogahuoneen 40 asteen kuumuudessa. Puolitoistatuntinen treeni on liimannut t-paidan kiinni hänen rintaansa, kun mies makaa rätti­väsyneensä joogasalin lattialla. Kaiken takana on keijukaisen kepeä mutta lihaksikas nainen, exhibition-tanssija Hanna Karttunen, 39.

– Ihmettelin aikani, kun Hanna katosi joogaamaan. Kelasin, että joogasaleissa on buddhan kuvia, suitsukkeita ja om-bullshitia. Mutta bikramissa ei ole mitään sielu hakee nirvanaa -pelleilyä, vaan treenissä saa vedettyä itsensä piippuun. Päivän turhat pulinat lähtevät pois päästä, kun hikoilee omassa lammikossaan, Jone fiilistelee.

– Saatamme joogata vierekkäin tai käydä salilla yhtä aikaa, mutta molemmat tekevät omat treeninsä. Molemmat tykkäämme liikkua, Hanna sanoo.

– Joo, kotona ei tule kitinää, kun jompi kumpi lähtee treenaamaan, Jone hymähtää.

Mustasukkaisuutta?

Jone saapuu helsinkiläiseen ravintolaan tuulen tuivertamat hiukset silmillään ja muiskauttaa suukon avovaimonsa suulle. Hannan nähdessään yrmyn rokkiäijän kasvoille leviää hymy. Parin tunteet eivät jää ulkopuoliselle epäselviksi: Jonella on vaikeuksia olla rutistamatta kultaansa. Tuon tuosta hän silittää Hannan jalkaa. Silmät tuikkivat.

Hanna puhua pulputtaa aamun Skype-yhteydestä Moskovaan, jossa hänellä on valmennettavanaan tanssipareja. Into purkautuu Oulun murteella, joka ei ole unohtunut vuosia Lontoossa asuneelta ja 32 maassa esiintyneeltä maailmannaiselta. Viime syksynä Hanna tanssi ympäri maailmaa niin, että kotona hän ehti olla vain kolme viikkoa. Puolet vuodesta kaunotar reissaa eteläafrikkalaisen parinsa Victor da Silvan kanssa.

Exhibition-tanssi on häikäisevää katsottavaa. Näyttävät nostot sekä äärimmäistä notkeutta ja akrobatiaa vaativat liikkeet kuuluvat lajiin. Välillä Victor kieputtaa Hannaa ylös ojennetuilla käsivarsillaan huimaavaa vauhtia.

– G-voimista johtuen tuntuu kuin sormenpääni irtoaisivat! Hanna kertoo.

Tanssiessaan Hanna ja Victor näyttävät sulautuvan yhteen, Hanna on kuin not­keaa hunajaa Victorin käsissä. Lataus on niin eroottinen, että monet katsojat ovat luulleet ammattitanssijoita rakastavaisiksi. Heikkoitsetuntoinen mies tulisi kai hulluksi naisensa kiertäessä maailmalla tumman ja tulisen miehen matkassa.

Asiasta kysyttäessä Jone ehkä liikahtaa kiusaantuneena tuolissaan, mutta ei hätkähdä. Hän on ylpeä upeasta naisestaan.

– Tämä ei ole ollut meillä edes mikään kysymys. Olen nähnyt, kun Hanna ja Victor treenaavat. Se on armotonta suoristusta, heti perään analyysi ja sama uudestaan. En ajattele niin, että Hanna huitelee maailmalla jonkun miehen kanssa, vaan Hanna on töissä.

– Ja onhan Jonellakin täällä sillä välin omat juttunsa ja ystävänsä. Molemminpuolisen luottamuksen aistii kaikesta. En usko, että olemme löytäneet luottamuksen, vaan se on aina ollut, Hanna lisää.

Kun Hanna on reissussa, Jone yrittää hoitaa mahdollisimman paljon työasioitaan. Näin hän järjestää enemmän yhteistä aikaa rakkaansa kanssa.

– Meillä molemmilla on vapaus nauttia työnteosta. Minusta on hemmetin kivaa, että Hanna voi tehdä työkseen juuri sitä mitä haluaa. Se on etuoikeus, eikä tarvitse olla huono omatunto siitä, että tykkää työstään.

– Työ on voimakkaasti sitä, mitä olemme. On ihanaa, että saa hoitaa työnsä rauhassa eikä kummallekaan tule tunne, että pitäisi olla jossain muualla. Minulle on silti tärkeää, että tunnen Jonen tuen myös siellä maailmalla, Hanna pohtii.

– Hannan maailma on ihan omanlaisensa, Jone hymyilee.

Rakkautta tähtitansseissa

Tällaista ei ole nähty koskaan aikaisemmin! On vuosi 2004, ja Strictly come dancing eli Tanssii tähtien kanssa on brittitelevisiossa kuuminta viihdettä. Hanna ja Victor pääsevät esittämään jotain aivan uutta: akrobatiaa, balettia ja show'ta yhdistelevää exhibition-tanssia.

Hanna ja Victor olivat tavanneet jo vuosia aikaisemmin tanssipiireissä, mutta pari heistä tuli vasta, kun hittiohjelman tuottaja kysyi, haluaisiko Hanna esiintyä Victorin kanssa. He ehtivät harjoitella What a feeling -koreografiaansa vain kaksi päivää. 

Victor oli jo maailmanmestari exhibition-tanssissa, mutta Hannalle – latinalaistanssien maail­manmestarille – esiintyminen BBC:n ohjelmassa oli ensimmäinen uudessa lajissa. Debyytin näki kymmenen miljoonaa tv-katsojaa.

– Esiintymisen jälkeen fiilis oli niin huikea, että tiesin haluavani juuri tätä. Nostoista sain tanssiin taas haastetta, sillä latinalaistansseissa olin jo saavuttanut haluamani.

Vuosikymmeniä kilpatansseja ja balettia tanssinut Hanna on Victorin kanssa kehittänyt omanlaisensa tyylin. Tanssia hän treenaa niin rajusti, että sattuu. Hänen on venytettävä lihaksiaan samaan aikaan kahteen suuntaan ja pakotettava kehonsa aina vain enemmän auki, on oltava taipuisa ja taitava kuin primaballerina. Harjoituksissa Hanna on unohtanut kivun ja piiskannut vartaloaan armotta.

Viimein raja tuli vastaan. Lonkka ei enää kestänyt, ja Hanna toipuu nyt leikkauksesta. Ilman tanssijan uraa hän olisi joutunut leikkaukseen ehkä vasta vanhana muorina. Terveys mietityttää, mutta hän luottaa toipuvansa.

– Tämä on vain väliaikaista. Kipuun olen oppinut suhtautumaan asiana, joka kulkee mukana joka päivä, sillä olen valmis rikkomaan omia rajojani. Nautin kivusta, vaikka esiintymisen jälkeen tuntuu kuin olisin ottanut matsin huippunyrkkeilijää vastaan.

Silloin Hannan tekee mieli ranskanperunoita, ja niitä hän myös syö.

Ennen leikkausta Hanna ehti kerätä vuosia miljoonayleisöjä esiintymällä useiden maiden Tanssii tähtien kanssa -versioissa. Suomessa sarjan kuvauksista löytyi Jone.

– Tulin ohjelmaan esiintymään, ja Jone oli paikalla tuomarina. Olin asunut pitkään ulkomailla enkä tiennyt yhtään, kuka hän on, Hanna muistelee.

Reissujensa välillä hän piipahteli Helsingissä katsomossa kannustamassa ohjelmassa tanssivia kavereitaan ja ottamassa selvää pitkätukkatuomarista.

– Kyllä treffien sopiminen aikansa otti. Sitten huomasimme, ettemme saa kovin isoja riitoja aikaiseksi eli voimme muuttaa saman katon alle, Jone kuvailee.

Kalja vaihtui keittoon

Hannan kahdeksantuntiset työpäivät täyttyvät tanssista, joogasta, salitreenistä ja kehonhuollosta kuutena päivänä viikossa. Usein seitsemäskään päivä ei ole  vapaa, sillä sen huipputanssija käyttää maasta tai mantereelta toiseen matkustamiseen.

Jonen lähetys Radio Rockissa alkaa vasta aamupäivällä. Illalla freelancerille jää aikaa tehdä muita toimittajan töitä. Jos homma ei maistu, hän lähtee motivaatiomarssille.

– Pakkaan reppuun 20 kilon kahvakuulan ja lähden kävelylle. Se on niin tylsää puuhaa, että sen jälkeen mikä tahansa motivoi. Kerran huomasin, että työkeikalta kotiin on 15 kilo­metrin matka. Kävin ostamassa lähimmästä kaupasta 15 purkkia mehua, tungin ne reppuun ja kävlin kotiin. Sen marssin jälkeen mehua sai juoda aika hartaasti.

Rokkipoliisi paljastuu myös ravitsemuspoliisiksi. Arkisin Jone ja Hanna syövät mielellään kotona ja kokeilevat uusia reseptejä.

– Olen aina syönyt järkevästi. Pizzaa voi tehdä mieli, mutta loppupäivä menisi nuokkuessa. Parempi syödä hyvän olon kuin mieliteon vuoksi, Jone pohtii.

Hanna ei usko kuureihin tai dieetteihin.

– En muokkaa vartaloani tietynlaiseksi, vaan se muokkautuu sen mukaan mitä teen. Hän sanoo syövänsä sitä, mitä keho vaatii. Irtokarkkeja tai leivoksia se ei vaadi koskaan. Se haluaa keittoja, höyrytettyä kanaa ja kalaa sekä iltaisin lasillisen viiniä.

– Ruokin vartaloani niin, että olo pysyy kevyenä. Sen pitää olla joka päivä niin huippukunnossa, että se tuo esiin sen tunteen, jonka haluan ilmaista.

Haastattelun aikana italialaisessa ravintolassa Hanna ja Jone ovat tyytyneet ihanien pastojen ja erikoiskahvien sijasta pelkkään veteen. Päivän bikramharjoitus on vielä tekemättä, eikä sitä ennen kannata herkutella. On aika lähteä taas hikoilemaan.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.