Miss Suomi Essi Pöysti katsoi peiliin ja huomasi kiinteytyneensä. Treeni Miss Universum -kisoja varten on siis purrut.

Operaatio maailman kaunein

Miss Suomi Essi Pöysti katsoi peiliin ja huomasi kiinteytyneensä. Treeni Miss Universum -kisoja varten on siis purrut.

Maanantai

Inhoan aikaisia herätyksiä, mutta tänään on pakko nousta jo kuuden jälkeen. Olen nimittäin ollut viettämässä viikonloppua Jyväskylässä, ja pitäisi ehtiä yhdeksitoista Helsinkiin kuvauskeikalle. Ajomatka sujuu joutuisasti, joten ehdin koukata Herttonie­messä sijaitsevan kotini kautta haukkaamaan lisää aamiaista. Päiväni ei lähde käyntiin ilman kunnollista aamupalaa, yleensä syön puuroa tai Weetabixiä.

Kuvauksissa on sporttinen tunnelma, teemana on jalkapallo. Yllätyn itsekin, kuinka innostun jalkapallon pomputtelusta. En ole koskaan varsinaisesti harrastanut lajia, mutta nuorempana tuli pelailtua sisarusten ja kavereiden kanssa. Kuvausten jälkeen kurniva vatsa ilmoittaa, että olisi lounasaika. Syön lounasta toimittajan kanssa ravintolassa.

Koska Jyväskylästä tullessani satoi hieman, pieni, valkoinen Toyota Yaris -missiautoni on likainen, ja päätän ajaa sen pesuun. Erityisesti aurinkoisella säällä häiritsee, jos auto on kuin kuralammessa uitettu. Tykkään muutenkin puhtaudesta, olen aika siivous­hullu.

Iltapäivällä menen Töölön Imperial Health Club -kuntosalille. Teen kunnon alku­lämmittelyt ja puurran yläkroppaohjelmani täysillä läpi. Viikonloppu meni levätessä ja töitä tehdessä ( ja terassilla siiderillä), joten hikoilu tuntuu nyt hyvältä. Treenin jälkeen hörppään proteiinijuoman ja suuntaan päivälliselle vanhempieni luokse Jollakseen. Äidin ruoka, paras ruoka!

Loppuilta kuluu tietokoneen ääressä, käyn läpi sähköposteja ja luen päivän uutisia. Pää­tän jäädä vanhempieni luo yöksi. Ennen kuin painan pään tyynyyn, suunnittelen seuraavan päivän ohjelmaa. Minulla on tapana järjestel­lä päivän työt, treenit ja syömiset mielessäni etukäteen. Näin ruokailu ei unohdu kiirees­säkään ja päivä pysyy paremmin hallinnassa. Tsemppaan vielä itseäni treenaamaan huo­mennakin todella hyvin!

Tiistai

Kännykän kello herättää puoli kymmeneltä. Pakotan itseni ylös ja lenkille. Treeniohjel­maani kuuluu aamulenkki vatsa tyhjänä. Koska minulla on kiire päästä lenkin jälkeen syömään, jätän tällä kertaa vanhempieni kaksi mustaa villakoiraa katsomaan ikkunasta ihmeissään perääni. Ne haluaisivat kuiten­kin merkkailla ja haistella, joten kulku olisi hidasta. Juoksen kolme varttia aamupalan kiilto silmissä.

Vaikka lenkille lähteminen oli vaikeaa ja nälkä valtava, juoksun jälkeen olo on hyvä. Syön tukevan aamiaisen ja vilkaisen nopeasti sähköpostit.

Puolenpäivän aikoihin suuntaan Impe­rialille, jossa personal trainerini jo odottaa. Tänään on vuorossa jalkaohjelma. Koska olen syönyt kunnon aamupalan ja lenkki jätti hy­vän treenifiiliksen, päätän tehdä harjoituksen 120-prosenttisella teholla.

Salilta suhaan nopeasti kotiin. Minulla on ennen työkeikkaa kaksi tuntia aikaa kihartaa hiukset, meikata, valita cocktail-vaatteet, syödä ja vastata sähköposteihin. Ihmettelen, kuinka ehdin tehdä kaiken tuossa ajassa. Keikka on leppoisaa juontamista ja edusta­mista.

Keskiviikko

Heti kun aamulla yhdeksältä aukaisen silmät, muistan että minulla on vapaapäivä, pitkästä aikaa. Olen niin virkeä, että tekisi mieli sän­nätä lenkille. Treeniohjelmaani on kuitenkin merkitty lepopäivä, joten päätän jättää lenkin väliin. Elimistön täytyy antaa välillä levätä ja palautua. Lisäksi minulla on niin nälkä, etten voi kuvitellakaan juoksevani ilman aamiaista.

Aamupäivän vain istuskelen ja mietin elä­määni, mitä kaikkea viimeisten kuukausien aikana onkaan tapahtunut. Ajattelen men­nyttä ja tulevaa hyvillä mielin, ja erityisesti elokuun Miss Universum -kisat Bahamalla jännittävät. Maaliskuisen missiksi kruunaa­misen jälkeen sain personal trainerin, joka teki minulle harjoitusohjelman. Tarkoitukse­na on kiinteyttää kroppaa kisoja varten. Olen panostanut treeniin täysillä, joten toivotta­vasti tuon kisoista mukanani muutakin kuin mahtavan kokemuksen itselleni.

Tänään pääsen mielipuuhani pariin, shoppailemaan. Viikonloppuna on tiedossa kaverin syntymäpäiväbileet, ja niihin pitäisi saada jotain uutta vaatetta. Tykkään pukeu­tua joka tilaisuuteen eri asuun, minkä takia ostan melko usein uuden mekon tai ainakin asusteen, jolla saan muunneltua vanhaa vaatetta. Tyylini on melko klassinen. Merkillä ei ole niin väliä, kunhan vaate istuu hyvin. Rakastan erityisesti korkokenkiä, ja minulla onkin iso valikoima erivärisiä korkkareita.

Päivä kuluu shoppaillessa (bileisiin löytyi ihana kukkakuvioinen kesämekko) ja kaverei­den kanssa kahvitellessa. Kotimatkalla käyn ruokakaupassa. Päätän laittaa meksikolaista ruokaa: broileritortilloja ja salaattia. Ruokai­lun jälkeen innostun pelaamaan Wii-pelikon­solilla Active-ohjelmaa ja saan itseni hikeen. Sporttipelithän ovat kuin kotikuntosali!

Torstai

Aamu käynnistyy lenkillä. Raikas ilma virkistää ja tekee olon energiseksi, joten painelen lenkin melko vauhdikkaasti. Kotiin päästyäni tankkaan kunnon aamupalan, jotta jaksan jo tunnin kuluttua rehkiä kuntosalilla. Tänään on tarkoitus treenata ylävartaloa ja käsiä. Treeni sujuu hyvin, ja lastaan painoihin aiempaa enemmän kiloja. Peiliin katsoessani huomaan, että treenit ovat jättäneet jälkensä kroppaani: olen kiinteytynyt ja saanut lisää lihasmassaa. Tai ainakin luulen niin.

Kuntosalin jälkeen käyn nopeasti suih­kussa ja valmistaudun lehtikuvaukseen ja haastatteluun. Missiurani alussa kuvaukset ja haastattelut tuntuivat jännittäviltä ja vähän vaikeiltakin, mutta nyt ne sujuvat jo rutiinilla.

Kun vihdoin töiden jälkeen selviän kotiin, kello on jo paljon. Vilkaisen sähköpostit, syön pikaisen iltapalan ja sujahdan nukkumaan.

Perjantai

Yritän herätä aikaisin, mutta sänky vie voiton, ja jatkan unia. Vasta kymmeneltä saan itseni ylös ja lenkille. Aamulenkki raittiissa ilmassa karistaa viimeisetkin unet silmistä. Jomot­tavat käsilihakset kertovat, että eilinen har­joitus oli tehokas. On hieno fiilis, kun todella tuntee treenanneensa.

Tänäänkin lenkin jälkeen ohjelmassa olisi salitreeni, mutta työkeikan takia joudun lykkäämään sen illaksi. Töiden jälkeen ehdin hoitaa kasan pikkuasioita. Täytyy todeta, että kun pitää juosta asioilla siellä ja täällä, auto on hyödyllinen – vaikka ei niin ekologinen olekaan.

Illalla selviän kuntosalille treenaamaan jalkoja, tällä kertaa teen harjoituksen ilman personal traineriäni. Käytän isoja painoja ja puristan ohjelman läpi kolmessa vartissa.

Perjantai-illan kunniaksi olen kutsunut kavereita kylään. Syömme pikkusuolaista, juomme siideriä ja pelaamme Wii Sportin keilauspeliä. Tunnelma on melkein kuin keilahallissa. Liikuntapelit ovat oiva keksintö, niiden avulla voi sekä treenata että viettää aikaa yksin tai kavereiden kanssa.

Lauantai

Vaikka voisin nukkua pitkään, herään automaattisesti yhdeksältä. Minulla on usein vii­konloppuisin töitä, ja niin nytkin kaunistau­tuminen alkaa heti aamusta. Tämänpäiväinen keikka on muotinäytös Mäntsälässä. Muoti­näytökset ovat mukavia, erityisesti silloin kun mukana on tuttuja malleja. Kuten tänään.

Muotinäytöksiä voi pitää eräänlaisena ur­heiluna. Hien ainakin saa päälle, kun kiireessä vaihtaa vaatteita pienessä kopissa ja säntäilee lavalle ja takaisin. Lavalla kiire ei kuitenkaan saa näkyä, vaan pitää kävellä ja hymyillä tyy­nesti, vaikka jalassa olisi kuinka epämukavat kengät.

Kun pääsen kotiin, olen sen verran väsynyt, että nukun päiväunet. Illalla lähden uudessa mekossani juhlimaan kaverin synttäreitä.

Sunnuntai

Jaksoin olla lauantaina melko myöhään kavereiden kanssa viihteellä. Onneksi minulla ei ole suunnitelmia tälle päivälle. Sunnuntait pyhitän lepäilylle.

Vaikka välillä on mukava vain olla, tylsistyn lopulta möllöttämään yksin kotona ja päätän lähteä moikkaamaan vanhempiani. Ennen ruokailua käymme äitini kanssa ulkoilutta­massa koiria, ja minulle iskee jälleen kerran hirveä hinku saada oma koira. Koira pitäisi huolen, että tulee ulkoiltua säällä kuin säällä. Edesmenneen Aida-bordercollieni kanssa harrastin agilityä, näyttelyitä ja tottelevai­suutta, ja minulla on ikävä koiran kanssa puuhaamista. Ehkä vuoden päästä on oman koiran aika.

Illalla kotiin tultuani suunnittelen ja järjes­telen seuraavan viikon tapahtumia. Iltajump­pa hoituu Wiillä pelaten.

Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.