Anu Harkki vaihtoi oman auton pyörään ja julkisiin ja yllättyi kilometrisaldosta.

Anu Harkki vaihtoi oman auton pyörään ja julkisiin ja yllättyi kilometrisaldosta.

Ympäri arkea

Maanantai

Herään seitsemältä silmät ristissä ja tuskailen hetken arkiaamun aikaisuutta. Olen luvannut paistaa lettuja aamiaiseksi ennen lasten kouluunlähtöä. Makeutan lettutaikinan hu­najalla ja livautan vehnäjau­hojen kaveriksi ohrajauhoja. Lettujen kanssa tarjoan tuoreita mansikoita ja mustikoita.

Kouluun lähtijät ovat valmiina reilusti etuajassa, ja pienemmät kärttävät jo mat­kaan. Yläasteen aloittava istuu sohvalla ja miettii, miten saisi vielä tunnin kulumaan ennen koulun alkua.

Ala-asteelle on kilometrin matka, ja käve­lemme sen yhdessä. Talutan Jopoani, jonka tarakalla ekaluokkalaisen reppu keikkuu. Ekaluokkalainen Nooa pitää minua tiukasti kädestä mutta irrottaa otteensa juuri ennen koulun pihaa. Kertoo olevansa koululainen, aika iso poika jo. Iines menee kolmannelle ja siirtyy isojen pihalle. Sen verran syksyn ensimmäisenä koulupäivänä jännittää, että tyttö päättää saattaa minut ja pikkuveljen ensin ja kipaisee vasta sitten etsimään kavereitaan.

Poljen kotiin ja vien koirat aamulenkille. Keitän mutteripannulla kahvia ja ihmette­len uutta arkea. Hyvästi työmatka-autoilu ruuhkassa, tervetuloa fillari, metro, bussit ja ratikat! Olen kaivannut teitä.

Ehdin raivata työpöytäni ja purkaa tv-ohjelmani Ratulan kuvauksista kotiin kanne­tut laatikot, ennen kuin on taas aika hypätä pyörän satulaan. Saattelen innokkaan eka­luokkalaisen tutustumaan iltapäiväkerhoon ja aloitan sitten oman vuoroni suojatievahti­na. Koko ensimmäisen kouluviikon aamuisin ja iltapäivisin me vanhemmat ohjaamme liikennettä koulun vieressä. Keltainen liivini naurattaa Iinestä, joka koikkelehtii vierelleni kertomaan omasta päivästään.

Kävelemme kolmisin kotiin. Välipalaksi on aamuisia lettuja. Ohjelmassa kirjojen päällystystä ja kouluelämän ihmettelyä.

Iines lähtee syksyn ensimmäiselle tanssi­tunnille puolisoni kyydissä, ja minä hurau­tan fillarilla ekaluokkalaisten vanhempainiltaan. Kotimatkalla tajuan ajelleeni kuusi kilometriä päivän aikana.

Päivälliseksi tonnikala-makaronilaatik­koa. Nooa, minä ja koirat teemme pitkän iltalenkin meren rannassa. Nooa pyörällä ja minä jalan.

Iltateen aikaan kaikkia väsyttää.

Tiistai

On edelleen vaikea herätä. Koko perhe saa­daan kuitenkin lopulta aamiaiselle, ja kelloa vilkuillen hoputan uneksivia pikkukoululaisia syömään. Iines juo teetä ja syö ruisleipää, jonka päällä saa olla vain voita. Nooan lautasella on muroja ja mehukeittoa, minulla maustamatonta jogurttia, mysliä ja punaherukoita. Kävelemme taas yhdessä kouluun, ja otan koirat mukaan aamulenkille.

Hoidan firmani asioita puhelimitse ja vas­taan sähköposteihin. Lounas jää maitokahvin ja ruisleivän varaan. Tällä viikolla aikatau­lutan omat menoni koululaisten mukaan. Iltapäivällä käymme Nooan kanssa hammas­lääkärissä. Päivälliseksi on eilistä makaroni­laatikkoa. Käymme koko jengillä iltauinnilla. Uni tulee aikaisin.

Keskiviikko

Aamulla keitän puuroa. Yllättäen sitä haluavat kaikki, ja lupaan tehdä seuraavaksi aamuksi isomman kattilallisen. Aamulenkki koululle ja takaisin. Kotimatkalla juttelen toisen pienen koululaisen äidin kanssa.

Päivällä käyn hankkimassa kaappeja ja hyllyjä lasten huoneisiin. Iltapäivä kuluukin sitten kätevästi kalusteita kasatessa… Läksy­jen ihmettelyä ja lisää kirjoja päällystettäväk­si. Teen kasviskeittoa, joka näyttää epäilyttä­västi kesäkeitolta: perunaa, porkkanaa, sipu­lia, maissia ja parsakaalia. Nimeämme keiton elokuukeitoksi, ja Iines harmittelee, ettei ole herneitä. Valtava kattilallinen keittoa katoaa illan aikana parempiin suihin. Pitkä iltalenkki koirien kanssa reipasta tahtia.

Torstai

Aamulla Nooa on sitä mieltä, että välillä voisi olla koulusta vapaata. Aamu on takkuinen. Olen itse menossa palaveriin ja ehdotan lapsille autokyytiä kouluun. He tyrmäävät ehdotukseni kovaäänisesti. Kiiruhdamme matkaan viime tipassa pyörällä ja potku­laudalla. Salaa olen iloinen siitä, että lapset kulkevat mieluummin jalan kuin autolla. Pyöräilen koululta metroasemalle ja jätän pyörän sinne parkkiin. Metrossa ehdin neu­loa villasukkaa ja lukea lehden. Iltapäivällä jatkan lastenhuoneiden raivausta ja maalaan hyllylevyjä valkoisiksi. Suunnittelen Iineksen huoneen seinälle suuria, värikkäitä puita vanhoista tapeteista.

Päätä ja lihaksia kolottaa, ja olo on fluns­sainen. Päätän olla sairastumatta ja keitän ystäväni reseptillä flunssankarkotusjuomaa: Kattilaan vettä, sitruunaa ja tuoretta inkivää­riä. Keitetään ja siivilöidään mukiin. Lisään runsaasti hunajaa.

Illalla uunikasviksia ja lasten toivomuk­sesta perunamuusia. Iltapalaksi leivon mustikkapiirakan.

Perjantai

Aamulla on täysi tohina päällä. Uusioper­heen vaihtopäivänä lapset lähtevät isänsä luo suoraan koulusta. Toiseen kotiin on kiva mennä, ja samalla kuitenkin on jo vähän ikä­vä äitiä. Erityisesti ekaluokkalaisella. Yhdessä pakataan koulukirjat mukaan ja muistetaan laittaa keskeneräinen Harry Potter laukkuun. Kotien välillä on matkaa vain puolitoista kilometriä, joten unohtuneita asioita haetaan ja viedään viikon mittaan vielä.

Keitän lisää flunssajuomaa ja siivoilen ko­tia. Mies lähtee keikalle, ja jään illaksi hiljai­seen taloon. Teoriassa voisin tehdä mitä vain, käytännössä kuitenkin kaipaan perhettäni. Kaivaudun kissojen kanssa sohvan nurk­kaan, neulon ja kuuntelen täysillä musiikkia. Tutkailen netistä joogatuntien aikataulua ja venyttelen rannettani, jonka rasitusvamma on estänyt joogaamisen kesällä. Nyt tuntuu jo siltä, että voisi ainakin käydä kokeilemas­sa. Ulkoilutan koirat lähempänä puolta yötä. Ruusu-kissa kipittää mukana koko lenkin.

Lauantai

Hidas aamiainen Hesarin ja yöllä kotiutu­neen miehen kanssa. Maitokahvia, tuoretta leipää ja kasviksia. Viikonlopun aikana on kahden tytön syntymäpäiväjuhlat: toinen täyttää 80 vuotta ja toinen yhden. Elämän ääripäitä. Hyppään (jälleen) pyöräni selkään ja lähden hankkimaan kukkia Terttu-tädille. Iltapäivän juhlissa makea täytekakku saa pää­ni surisemaan. Verensokerini heittelee, joten olen karsinut turhaa sokeria ravinnostani pitääkseni oloni tasaisena. Kakku on pahinta myrkkyä verensokerille, mutta ah, niin hyvää.

Illalla menemme ystävien kanssa nepali­laiseen ravintolaan syömään. Kotimatkalla heitän miehen keikalleen ja jatkan kotiin. Sateinen ilta on hiljainen, kun kävelen koirien kanssa iltalenkin.

Sunnuntai

Ystäväni Prisca soittaa aamulla ja anoo mah­dollisuutta pieneen lapsivapaaseen. Suostun nauraen ja panen lisää kahvia mutteripan­nuun porisemaan. Prisca neuloo sohvalla ja hörppii kahvia. Juttelemme ja samalla ompe­len siskontyttöni Gretan syntymäpäivälahja­neuleeseen nappeja, paketoin lahjan ja laitan sämpylätaikinan nousemaan. Leivon juhliin suuren korillisen sämpylöitä, käyn pikasuih­kussa ja kipitän lopulta lahjat ja sämpylät kainalossa autolle – vain huomatakseni, että olen jättänyt illalla valot päälle, joten akku on tyhjentynyt, eikä auto inahdakaan. Saan Priscalta kyydin siskoni luo. Lapseni tulevat juhliin suoraan elokuvista isänsä kanssa ja mies keikalta hieman myöhässä. Varsinainen sirkusperhe.

Näissä juhlissa muistan tankata ensin sämpylöitä ja vasta sitten kakkua, joka on tuoreilla marjoilla täytettyä ja erinomaisen hyvää. Juhlien jälkeen palautamme lapset isälleen ja suuntaamme iltauinnille. Ensim­mäistä kertaa vesi tuntuu viileältä, ja maltan tuskin odottaa talviuintikauden alkamista. Kotimatkalla haemme elokuvan vuokralle. Kokkaan tulista kasvisvokkia ja kaadan mo­lemmille lasillisen punaviiniä. Uppoudumme elokuvaan.

Syksyn ensimmäinen arkiviikko on ollut täynnä uusia asioita, pieniä takkuja ja uuteen totuttelemista. Ja ennen kaikkea pyöräilyä.

Teksti Anu Harkki Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.