Mallikisan juontaja Anne Kukkohovin päivät alkavat rauhallisilla asanoilla, mutta loppu onkin yleensä yhtä pyöritystä.

Maanantai

Lento New Yorkista kestää noin 8 tuntia. Torkun koneessa, ja Helsinkiin saapuessani olen kaikkea muuta kuin virkeä. Paikat ovat jäykkinä ja päässä surisee. Kotiinpäin tultaessa aikaero tuntuu aina kurjemmalta.

Heitän matkalaukun kotiin, vaihdan taksin omaan autooni ja lähden samalta istumalta studiolle, jossa odottaakin jo tuttu kuvaustiimi. Vaatesuunnittelija Tiia Vanhatapio on suunnitellut Vero Modalle syöpäjärjestöjen nimissä tupakanvastaisen Skunk Girl -vaatemalliston. Tiia esiintyy myös kampanjamateriaalissa, jota tänään kuvataan. Työpaikkani, mainostoimisto Hasan&partners on suunnitellut koko sopan. Olen innostunut ja hyvällä mielellä väsymyksestäni huolimatta. Fiilis on leppoisa ja näen heti, että päivän saldosta on tulossa upea.

Kuvauksen jälkeen vien Tiian kotiin ja menen kiireellä hakemaan poikaani Miskaa, 7, iltapäiväkerhosta. On ollut kova ikävä! Halaamme apinaotteella pitkään kerhon aulassa. Sama toistuu kotona eteisessä, kun näen mieheni viikon tauon jälkeen.

Tiistai

Sain nukuttua hyvin ja palaan arkirutiineihini: aloitan aamun joogan aurinkotervehdyksellä. Joogaan poikkeuksetta joka arkiaamu, joskus myös viikonloppuisin. Yleensä laitan jo illalla vähän sitruunalla höystettyä vettä valmiiksi ja juon sen aamulla ennen harjoitusta. Joogaan rauhallisesti, kehoani kuunnellen. Hengitän syvään ja nautin liikkeistä. Herään näin aivan eri tavoin kuin ryntäämällä suoraan aamurutiineihin.

Laitan Miskalle aamupalan, ja pääsemme yllättävän nopeasti ovesta ulos, Miska kouluun, ja minä ja mieheni työpaikoillemme. Aivan ensiksi tapaan muotilehden toimittajan ja rupattelemme tunteroisen. Sen jälkeen organisoin kalenteriani, sovin erilaisia palavereita ja valmistaudun keskiviikon Skunk Girl -lehdistötilaisuuteen.

Tekisi mieli lähteä bodyjam-tanssitunnille. Bodyjam on fuusio eri tanssilajeista hiphopista salsaan. Pidän valtavasti tanssista urheilumuotona, varsinkin jamista. Hyvä musiikki ja tanssilattiafiilis tekevät tunnista niin nautittavan, että se menee yleensä siivillä. Tänään olen kuitenkin niin solmussa jetlagista, että jätän tunnin väliin ja lähden hakemaan Miskaa. Loppuillan olen silmät ristissä ja nukahdan ennen lastani.

Keskiviikko

Aurinkotervehdykset aloittavat taas päiväni. Kello on 7, ja linnut laulavat kilpaa toistensa kanssa. Mieheni vie Miskan opintielle, ja itse kiirehdin töihin. Teemme viimeisiä silauksia Skunk Girl -pressitilaisuuteen. Minä, Tiia ja Vero Modan edustaja pukeudumme kaikki kampanjan asuihin. Tuntuu kuin olisin tyttökavereiden kanssa menossa päiväbileisiin, enkä töissä ollenkaan. Paikalle on kutsuttu lähinnä muotibloggareita ja muotitoimittajia. Koko kampanja tulee paljastumaan Huippiksen kolmannessa jaksossa, jossa teemana on terveys. Olen innoissani.

Puheenvuorot ovat nopeasti ohi, fiilis on positiivinen, väki napostelee pikkusuolaista ja siemailee kuohuvaa. Kuittaan lounaan armottomalla kasalla tapaksia. Pressitilaisuuden jälkeen on vähän vaikea keskittyä taas muihin töihin, mutta töitä riittää, joten on vain keskityttävä. Olen töissä pitkään, kotiin ajan zombiemaisessa tilassa hartiat tiukkoina. Pakko olisi päästä urheilemaan, edes lenkille.

Torstai

Päivä on täynnä palavereita, suunnittelua, meilitykitystä, puheluita, muuttuneita suunnitelmia. Mainosalalla tahti on tiukka ja joudumme sopeutumaan nopeasti yllättäviinkin käänteisiin. Niitä ei jäädä märehtimään, vaan hommat tehdään alta pois. Siksi olen välillä kärsimätön byrokratiaa vaativissa asioissa. Tuntuu, että yksinkertaisia asioita vatuloidaan loputtomiin ja turhaan. Pidän vauhdista, mutta vaadin ja tarvitsen luovaa laiskottelua vastapainoksi.

Tänään näytän työpaikan vessanpeilissä kiukkuiselta pistiäiseltä. En ehdi urheilemaan, vaikka haluaisin.

Vuorottelemme kuuliaisesti mieheni kanssa Miskan hakukerroista. Arjen sujumisen kannalta se on välttämätöntä,  jotta voimme sopia muita suunnitelmia. Tietenkin sovellamme listoja arkeemme, välillä tulee yllättäviä menoja, joita ei voi suunnitella etukäteen. Pian Miska tulee varmasti jo itsekseen kotiin.

Illalla nappaan kainaloon ekaluokkalaiseni, jolla oli myös ollut raskas päivä. Liikuntatunnilla tuli hernepussista päähän, ja tuolilla keikkuessa leuat olivat lonksahtaneet pöydän kulmaan ja kieli tullut verille. Voi meitä!

Puristan itseni sohvalta ylös ja teen reippaan kävelylenkin Jollaksen kauniissa maisemassa ennen nukkumaanmenoa. Happi tekee hyvää. Äitini sanoin: "Harvoin sitä katuu, kun lenkille lähtee".

Perjantai

Päivä ei ala kovin lupaavasti. Aamuisten asanoiden zen on tipotiessään, kun unohdan aikani hammaspuhdistukseen ja kurvaan viime hetkellä takaisin keskustaan työpaikkani liepeiltä.

Ehdin juuri ja juuri nappaaman Ekbergin kahvilasta mukaani croissantin ja laten, jotka hotkin ja litkin suuhuni ennätysvauhtia. Kotona jäi aamupala väliin, ja seuraavan kerran saan ruokaa vasta lounaalla. Syön yleensä 2–3 tunnin välein, ja ihmettelen, miten jotkut pystyvät jättämään esimerkiksi lounaan väliin ja syövät aamupalan jälkeen seuraavan ruoan vasta illalla? Minulla moinen ei tulisi kuuloonkaan, en pysty keskittymään mihinkään nälkäisenä.

Suuhygienistin tuolissa kärvisteltyäni ajelen takaisin töihin, jossa osallistun palavereihin ja suunnittelusessioihin toisensa jälkeen. Missä on se mainosalan lama? Täällä ainakin paiskitaan töitä joka hetki. Paineet onnistumiseen ovat kovat. Ei ole aikaa odottaa inspiraatiota, vaan luovuutemme on kukoistettava aikataulun puitteissa.

Livistän viideksi hot joogaan. Tapaan siellä läheisen ystäväni, ja hikoilemme vierekkäin äänettöminä asanoissamme kuin hirvet. On mukava jakaa harrastus rakkaan ystävän kanssa, jota aina tulee nähtyä liian harvoin. Vihdoin kunnon liikuntaa, olin todella tämän tarpeessa! Oikein tunnen, kuinka pinna löystyy.

Lauantai

Menin perjantaina ajoissa unille ja herään mukavasti pikku poikani kömpiessä sänkyymme kello 7.30. Teen rauhallisen tahtiin asanat ja aamupalan. Ihanaa kun ei ole kiire.

Miskalla on aikidoharkat. Vien hänet harkkoihin, ja käytän tilaisuuden hyväkseni treenaamalla viereisellä kuntosalilla. Sali on aika karu, kaukana omasta siististä salistani, mutta ei se haittaa. Ipod korville, niin ei ole väliä missä sitä hikoilee. Keskityn vain ja ainoastaan treeniini enkä pidä taukoja, jotta syke ei laske.

Käytän mielelläni kaikki tilaisuudet liikuntaan ja olen joustava lajeissani. Kun Miska kävi uimakoulua, aloin itsekin uimaan – ja nyt näin. Muu päivä menee perheen kanssa. Käymme kaupungilla Kämp Cafessa syömässä, nautin lasin valkkaria tonnikalasalaatin kera. Myöhemmin vietämme rauhallisen koti-illan kolmeen pekkaan. Nautin laiskottelusta ja sohvalla makailusta. Lasi viiniä ja kasa lehtiä, niin pää nollautuu. Illalliseksi syömme lempiruokaamme, japanilaisia gyozanyyttejä. Ihanaa.

Sunnuntai

Sunnuntai alkaa keväisessä suihkupullosateessa. Miska haluaa lähteä uimahalliin, mutta äitiä laiskottaa niin perusteellisesti. Vaikka pidän uimisesta, uimahallivisiitit lapsen kanssa ovat lähinnä epämääräistä vedessä hillumista, ja itse uiminen jää pienempään rooliin. Teen Miskan kanssa diilin, että saan vetää muutaman rundin sillä aikaa, kun hän polskii altaan matalassa päässä.

Viihdymme hallilla yllättävän pitkään. Yleensä äiti on se, jolle riittää ensimmäisenä. Tällä kertaa karmiva nälkä ajaa molemmat pois altaasta. Kotimatkalla sorrumme hamppariateriaan. Olisi mahtavaa, jos Suomessakin olisi tarjolla terveellistä pikaruokaa, maailmalla sitä jo piisaa.

Illalla Miskalla on aikidotunnin lisäksi graduiointi, eli aikidon tasokoe. Harvinaista kyllä, en käytä tilaisuutta kuntoiluun, vaan työskentelen odotusajan tietokoneella. Huomenna on tärkeä presentaatio, jota pitää vielä viimeistellä ennen iltasaunaa ja aikaista nukkumaanmenoa. Graduoinnista jää käteen pienen miehen ilo ja ompelutehtävä uusavuttomalle äidille: lisää natsoja Miskan vyöhön.

Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.