Tanssikoulun vetäjä Anitra Ahtola livahti kiireen keskeltä Lontooseen treenaamaan.

Tanssii kalenterin kanssa

Tanssikoulun vetäjä Anitra Ahtola livahti kiireen keskeltä Lontooseen treenaamaan.

Maanantai

Herään varttia vaille seitsemän hieman huonosti nukutun yön jälkeen ja tassuttelen keittiöön aamiaispuuhiin. Pöydän ympä­rille meitä kokoontuu iso joukko. Minun ja mieheni Jouni Janatuisen uusperheeseen kuuluvat Vanessa, 19, Oskar, 12, Alex, 11, Yasmin, 10, sekä Anina, kohta 4. Isommat lapset popsivat mandariineja ja pari ruislei­pää niin kuin minäkin, mutta Anina lusikoi puuroa. Lapset lähtevät kouluihinsa ja Jouni töihin. Minä vien Aninan tarhaan, jonka jälkeen käyn tekemässä pienen kävelylenkin Nuottaniemessä.

Olen toimistolla kymmeneltä, ja käym­me tanssinopettaja Jessica Öllerin kanssa läpi tulossa olevien SM-kisojen aikatauluja. Tanssikoulumme DCA järjestää disco- ja street-tanssien SM-kisat huhtikuussa ja performing arts -lajien eli show-, jazz- ja nykytanssin SM-kisat toukokuussa. Olemme laittaneet kisat pystyyn jo kolmena vuonna, ja ne ovat saaneet paljon kiitosta.

Haen Aninan päivähoidosta ennen viittä, ja vietämme iltaa kotona lasten kanssa. Laitan ruoaksi perunoita, lihapullakastiketta ja salaattia. Katson, että isojen lasten läksyt tulevat tehtyä. Käymme saunassa, minkä jäl­keen luen Aninalle sadun niin kuin teen joka ilta. Anina todella tykkää satujen kuuntele­misesta, ja minäkin nautin satuhetkistä. On ihanaa kölliä sängyssä ja lukea yhdessä. Ani­na valitsee kirjaksi usein Pekka Töpöhäntää, Puppe-kirjoja tai muumeja. Välillä vuorossa on myös perinteisiä kansansatuja.

Kun lapset ovat nukkumassa, alkaa mi­nun oma aikani. Olen illalla aivan poikki, ja haluan rentoutua ajattelematta mitään arkis­ta: siis Täydelliset naiset – katson sen joka ikinen maanantai. Jos minun pitäisi vastata, kuka naisista olisin, niin Teri Hatcherin näyttelemä Susan.

Tiistai

Kello soi taas vähän vaille seitsemän. Aamiaisrutiinimme ovat samanlaiset joka päivä. Itse söin lapsena puuroa aamiaiseksi 16-vuotiaaksi saakka, ja pidin silloin van­hempiani aivan kohtuuttomina. Nyt olen vain kiitollinen. Omille isoille lapsille en ole puuroa enää tuputtanut, mutta he syövät muuten terveellisesti: hedelmiä ja ruisleipää.

Töissä on palaveri opettajien kans­sa. Kokoonnumme 2 – 3 kertaa kaudessa, puhumme tulevista projekteista ja mietim­me koulutuksen kehittämistä. Sen jälkeen pääsen pitämään omia tuntejani. Vedän kaksi showtanssituntia. Alkeistunnilla on tekemisen riemua. Jatkotunnilla tehdään jo monimutkaisia juttuja, sillä osa oppilaista on tanssinut vuosia ja treenaa monta tuntia viikossa. Olen opettajana aika tiukka, ja luulen, että se tulee Kansallisoopperan balettikou­lussa viettämistäni vuosista. Aloitin baletin kuusivuotiaana Margareta von Bahrin balettikoulussa, ja 10-vuotiaasta 17-vuotiaak­si opiskelin Kansallisoopperassa. Elämä oli todella kurinalaista. Tanssitunteja oli joka päivä paitsi sunnuntaisin. Arki-iltoina tulin kotiin koulun ja tanssituntien jälkeen vasta kahdeksan, yhdeksän aikaan il­lalla. Olisin voinut jatkaa opiskelua ammatiksi asti, mutta tanssijan elämään mahtuu vain tanssi, ja minä halusin enemmän.

Pääsen kotiin suo­raan iltapuuhien keskelle. Luen illalla ennen nukkumaan­menoa vielä jotain hömppää tyyliin Paho­lainen pukeutuu Pradaan. Päiväni ovat tässä elämänvaiheessa niin täysiä, että rentoudun parhaiten kevyen viihteen parissa.

Keskiviikko

Aamulla väsyttää, ja olisin mielelläni jäänyt vielä nukkumaan. Vien pojat kouluun yhdek­säksi ja sen jälkeen Aninan hoitoon.

Toimistolla jatkamme SM-kisojen suun­nittelua ja palaveerasimme yhteistyökump­panin kanssa. Käymme läpi vapaaehtoisten aikatauluja ja työtehtäviä SM-kisaviikonloppuna. DCA:ssa on 36 työntekijää, ja mie­lestäni meillä mahtava henkilökunta. Töissä on välitön tunnelma, ja yhteistyömme toimii hienosti. Luen koulumme porukkaan mukaan myös yli 2 000 iloista ja energistä tanssin harrastajaa.

Iltapäivällä pidän kaksi showtanssituntia ja yhden balettitunnin. Aninalla on koululla pikkukeijujen tanssitunti. Hän käy tanssimassa kaksi kertaa viikossa ja tykkää tosi paljon. Hän yrittää koko ajan ottaa mal­lia isommista sisaruksistaan, jotka treenaa­vat jo kymmenen tuntia viikossa.

Olemme kotona vähän ennen seitse­mää. Anina leikkii, isommat tekevät omia juttujaan ja minä hoitelen iltatoimia. Olen lähdössä seuraavana aamuna Lontooseen tanssimaan, ja pakkailen reissutavarat valmiiksi.

Torstai

Herään jo neljältä enkä saa enää unta. Nousen kuitenkin vasta kuudelta, kerään tavarat nopeasti kasaan ja lähden kentälle. Lento Lontoo­seen lähtee 7.50.

Käyn Lontoossa parin päivän matkal­la kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Silloin pääsen itse tanssimaan ja hakemaan ideoita omaan työhöni, ja samalla rentou­dun täydellisesti.

Lentomatkan ajan kuuntelen musiikkeja ja suunnittelen seuraa­valle viikolle uusia tanssisarjoja. Lontoossa käyn pikaisesti ennen tanssitunteja ostamassa Aninalle Disneyn kaupasta prinsessamekon!

Ensimmäinen koh­teeni on Pineapple Dance Studios, jossa osallistun jazztunnille kello 12. Sen jälkeen on tunnin tauko, ja tank­kaan energiaa banaa­nilla ja jogurtilla. Sitten toiselle, tutun opettajan vetämälle jazztunnille. Teemme ihanan sarjan, jonka jälkeen olen hiestä läpimärkä. Tanssi on minulle myös terapiaa. Jos minulla on stressiä, väsymystä ja surua, saan purettua niitä tanssin kautta. Yhtä lailla ilmaisen liikkumalla iloa ja onnea.

Menen hotellille vaihtamaan kuivat vaatteet, ja sen jälkeen ajan taksilla Danceworks-tanssikouluun. Creative jazz -tunnin opettaja on aivan mahtava, ja päätän saman tien, että tulen seuraavalla reissulla hänen opetukseensa uudelleen. Tanssimisen jälkeen olenkin aivan uupunut, mutta taistelen itseni suihkuun virkistymään ja sitten tuttuun italialai­seen ravintolaan. Alkuruoaksi katkarapuja, pääruoaksi penne arrabiata eli pastaa chilillä maustetussa tomaattikastikkeessa. Nam...

Kaadun sänkyyn yhdeksältä.

Perjantai

Herään seitsemältä aika hyvin nukutun yön jälkeen. Edellispäivän treeni tosin tuntuu vielä kropassa. Pakkaan tavarat valmiiksi, ja sujahdan sitten aamiaiselle. Sen jälkeen lähden taas tanssimaan Pineappleen, jossa contemporary ballet -tunti on yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Tunnen, kuinka hyvä energia oikein väreilee salissa. Menen suoraan sieltä vielä jazztunnille, josta kuitenkin joudun läh­temään viisi minuuttia ennen loppua, jotta ehdin ajoissa kentälle. Hotelliin suihkuun, tavarat mukaan ja kentälle. Ennen koneen lähtöä syön ja soitan muutaman työpuhelun.

Olen kotona vähän yhdeksän jälkeen, ja on ihanaa nähdä lapset, jotka odottivat jo kovasti. Kuuntelen, mitä he kertovat kahdesta päivästä. Kun olen laittanut Aninan nukkumaan, juttelen vielä Oskun, Axun ja Yassun kanssa. Tunnen itseni virkistyneeksi. Ei tarvita kuin muutama tunti omaa treeniä ja yksi yö poissa kotoa, ja taas jaksaa.

Lauantai

Herään Aninan sipsutteluun vähän ennen kahdeksaa. Aamupalan jälkeen lähdemme pulkkamäkeen. Minusta tuntuu hienolta, kun lapset nauttivat ulkona olemisesta.

Lounaan jälkeen pojat ja Yassu lähtevät Mannerheimintien DCA:lle, sillä heillä on siellä show- ja hiphop-tunnit. Vähän myöhemmin käyn hakemassa lapset Aninan kanssa ja suun­tamme kauppaan. Ostamme ruokaa kuusi kassillista. Kun perheessä on paljon porukkaa, tarvitaan runsaasti ruokaa!

Osku lähtee ystävälleen yökylään, ja me muut nautimme rauhallisesta lauan­tai-illasta. Pääsen kävelylenkille ystäväni kanssa. Painelemme noin kuusi kilometriä ja puhumme samalla kuulumiset. Ystäviäni ehdin tapaamaan harvoin, ja siksi tällaiset kävelylenkkitreffit ovat ajankäytön kannalta taloudellisia.

Jounin kanssa kahdenkeskistä aikaa on satunnaisesti. Kun isot lapset ovat toisissa kodeissaan, käymme joskus syömässä ja hoi­damme sillä tavalla parisuhdettamme.

Sunnuntai

Aamupäivällä lähdemme Aninan kanssa Tapiolaan hänen keijutanssi-tunnilleen, niin kuin joka sunnuntai. Teen sillä aikaa töitä ja vastailen meileihin. Tunnin jälkeen vastaani kipittää iloinen tyttö, joka kertoo tanssineen­sa ”huugibuugi-tanssia”.

Sitten ajamme kotiin laittamaan ruokaa. Syömme isot annokset salaattia, kanaa ja riisiä. Siivoamme vähän paikkoja.

Iltapäivällä Oskulla, Axulla ja Yassulla alkaa Tapiolan DCA:lla hiphopin muodostel­man kisatreenit. Minä harjoitan sillä aikaa kollegani Jessican kanssa lasten showtanssin porukkaa toisessa salissa. Hyvä meininki!

Illalla menemme vielä pulkkamäkeen Ani­nan kanssa. Anina haluaa istua pulkassa mäet alas ja ylös, sillä hän on touhukkaan päivän jälkeen vähän väsynyt. Se tarkoittaa sitä, että minä vedän Aninaa hikipäässä mäkeä ylös ja alas...

Kuvitus Anu Nieminen

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Juontaja Anni Hautala teki uuden aluevaltauksen – nyt hän on myös ruokakirjailija.

Anni Hautalan Ruokakirjaa juhlisti eilen iso joukko suosikkijuontajan läheisiä. Annin avopuoliso, stand up -koomikko Niko Kivelä kertoo, että he maistoivat koko uusioperheeseen voimin kirjan kehittelyvaiheessa kaikki sen reseptit.

– Olen hirvittävän ylpeä Annista. Luin yöllä kirjan kannesta kanteen. Nauroin myös monessa kohtaa, koska tekstit olivat niin Annin kuuloisia. Arvostan Annin aitoutta ja luottoa itseensä.

”Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus.”

 Anni tekee suurimman osan perheen ruuista.

– Hän on todella otettu, jos laitan kotona ruokaa. Minä taas yritän koko ajan naurattaa perhettä, se on rankinta minun kanssani elämisessä. Haluaisin, että kaikki ovat aina hyvällä tuulella, mikä on tietenkin mahdottomuus, kovalla tahdilla stand up -keikkoja tekevä Niko sanoo.

Viime vuodet useita tv-ohjelmia juontanut Anni pitää puolestaan kevään taukoa tv-töistä ja keskittyy Aamulypsyn juontamiseen sekä perheeseen.

– Haaveilen, että voisin sitten tehdä viikonloppuisin enemmän fine dining -ruokia perheelle. Aika usein kiireessä päädyn siihen jauhelihakastikkeeseen, jota kaikki syövät mielellään.

”Pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.”

Ensi viikolla nähtävä Idolsin finaalijakso on Annin viimeinen tv-työ hetkeen.

– Odotan innolla, että kaikki ylimääräiset työt jäävät hetkeksi pois. Toisaalta pelkään, että iskeekö minuun festarimasennus, kun kukaan ei ole koko ajan meikkaamassa minua kuvauskuntoon.

 Niko ja Anni eivät juuri ole kommentoineet aikaisemmin yhteiselämäänsä. Avoliitossa asuva pari ei ole kihloissa.

– Se on varmaan aika paljon minusta kiinni, ei ole nytkään sormusta taskussa, Niko virnisti.