Sport

Tuusulalainen Johanna Gustafsson on yhdistänyt sujuvasti sen, mikä monesta tuntuisi mahdottomalta: suurperheen arjen ja aktiivisen liikunnan.

Pariisin lentokentällä riitti töllistelijöitä, kun Johanna ja Tommi Gustafssonin yhdeksänhenkinen suurperhe juoksi letkana kentän halki ehtiäkseen jatkolennolle Atlantin yli Panamaan. Lapset Robin ja Jennifer keikkuivat vanhempiensa selässä kantorepuissa, Jessica, Jannina, Rasmus, Kristoffer ja Freia tikkasivat tottuneesti menemään käsimatkatavaroitaan raahaten.

Gustafssonien perhe ehti täpärästi vaihtamaan konetta, kiitos vauhdin ja systemaattisen järjestyksen. Loma Panamassa alkoi ajallaan.

–  Elämme oman elämämme Amazing Racea. Isossa perheessä lapset ovat oppineet huolehtimaan toisistaan, Johanna sanoo nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.

Kohti olympialaisia

Vauhtiin koko perhe on tottunut Johanna-äidin kannoilla. Vesi on ollut aina hänelle rakas elementti, ja purjehduksesta tuli intohimon kohde vuosiksi. Johanna aloitti kilpailemisen jollalla, ja 16-vuotiaana väline vaihtui Tornadoon eli kahden hengen katamaraaniin.

Purjehduksen parista löytyi puolisokin. Pari kilpaili yhdessä voittaen useamman kerran SM-kultaa. Samalla Johanna valmistui diplomi-insinööriksi ja aloitti työt Nesteellä. Työpaikan valintaan oli syykin: yritys tarjosi olympiaurheilijoille 30 päivän ylimääräisen palkallisen loman. Koska menestystä tuli, Tommi ja Johanna ottivat tavoitteekseen olympialaiset: Barcelona 1992 ja viimeistään Atlanta vuonna 1996.

”Olen ääri-ihminen. Jos jotain teen, niin sitten kunnolla, myös lapsia.”

Barcelona ei tärpännyt, joten Johanna laski, että he ehtisivät hankkia näpsäkästi neljä lasta ennen Atlantaa.

–  Olen ääri-ihminen. Jos jotain teen, niin sitten kunnolla, myös lapsia.

Jessica, Jannina ja Rasmus syntyivät tiuhaan, ja Johannan odottaessa Kristofferia selvisi, että Atlantaan pääsy jäi pienestä kiinni.

Pettymys oli suuri, mutta Gustafssonit menestyivät muissa kisoissa. Koska lapset kulkivat kisamatkoilla mukana, matkat taitettiin minibussilla. Porukkaa oli paljon, joten takapenkillä oli aina seuraa. Usein mukana oli sukulainen apukätenä.

–  Saatoin imettää Kristofferia tai Freiaa aallonmurtajalla ja hypätä sitten takaisin kisaveneeseen.

EM-kisat Sveitsissä vuonna 2001 jäivät Gustafssonien viimeisiksi. Veneet rytisivät ahtaalla kisa-alueella, eikä homma tuntunut enää turvalliselta.

– Päätin, että perhe-elämää voisi viettää riskittömämminkin.

Purjehdusuran jälkeen Johanna jätti työn Nesteellä ja siirtyi konsultiksi. Perheeseen syntyivät vielä Robin ja Jennifer pienellä ikäerolla.

 


Johanna hurahti nuorena purjehdukseen ja kilpaili lajissa pitkään.


Juosten palaveriin

Haalarikasoja kaiteilla, pino kypärämyssyjä läpinäkyvissä muovilaareissa. Jättimäinen saavi hanskoille, toinen parittomille. Lasten ollessa pieniä Johannalla oli tarkat selviytymisniksit, jotta suurperheen arki rullasi.

Gustafssonit hoitivat seitsemän lastaan esikouluikään kotona, mutta tekivät samalla vuorotellen töitä.

Johanna hyödynsi kekseliäästi kaikki mahdollisuudet treenata lastensa kanssa: rattaiden kanssa pystyi kätevästi juoksemaan, ahkion kanssa hiihtämään, peräkärryn kanssa pyöräilemään. Jumpatessa lapsi oli kätevä punnus.

Johanna juoksee tai pyöräilee 30 kilometriä jakkupuku repussa.

– Juokseminen on tapani liikkua, juoksen kaikki välimatkat. Käytin kerran sykevyötä ihan tavallisena päivänä ja säädin alahälytykseksi 80. Kello ei piipannut kertaakaan, eli syke pysyi korkealla ihan tavallisissa normiaskareissa.

Gustafssonien kotipihalla seisoi toki maasturi, mutta Johanna ajoi sitä pikkulapsiaikana alle 500 km vuodessa.

– Olin se hullu nainen, joka rahtasi koko konkkaronkan mukanaan asioille kauppaan ja verotoimistoon. Mitä enemmän painoa rattaissa tai pyörässä, sitä parempi, Johanna naurahtaa.

Liikunnasta hän sai taas lisää energiaa arkeen. Nykyäänkin jos palaveri on Helsingissä, Johanna ei suinkaan kulje junalla tai autolla. Hän juoksee tai pyöräilee 30 kilometriä jakkupuku repussa.

–  Vessassa siistiydyn ja siirryn fressinä kokouspaikalle.

Liima, joka pitää yhdessä

Gustafssonin perhe on aina harrastanut yhdessä. Kun lapset olivat pieniä, he suunnistivat ja uivat.


Kun lapset olivat pieniä, koko perhe harrasti yhdessä suunnistusta.

–  Olisi ollut ihan hoopoa rahdata yhtä lasta fudistreeneihin ja toista luisteluhalliin. Mitä muut olisivat tehneet sillä aikaa?

Lapset saivat harrastaa liikuntaa, mutta harrastuksiin ei uponnut tolkuttomia rahasummia.

– Tosin metsään lähtö ei ollut aina niin hauskaa, mutta joka kerta sieltä palasi kotiin tyytyväisenä, Jessica muistelee.

”Liikunta on liima, joka tuo meidät yhteen.”

Edullisille harrastuksille oli syynsäkin. Rahaa ei ole ollut ylen määrin, joten helpotti, jos pärjäsi lenkkareilla ja uikkarilla.

Kun puuhattiin yhdessä, kukaan ei jumittanut huoneeseensa koneelle tai kännykän varteen.

–  Liikunta on liima, joka tuo meidät yhteen, Johanna sanoo.

Kerran Johanna päätti Lapissa hiihtää viiden alle kouluikäisen lapsensa kanssa autiotuvalle yöksi. Vastikään hiihtämään oppineet Jessika ja Jannina sauvoivat edellä, Johanna tuli perässä Rasmus, Kristoffer ja Freia ahkiossa.

– Vastaan tullut ranskalainen eräopas hämmästeli suurieleisesti suomalaislasten omatoimisuutta.

Laatuaikaa kahden

Johannalle on aina ollut tärkeää huomioida jokaista lasta myös erikseen. Vaikeista asioista, kuten sydänsuruista ja koulukiusaamisesta, on helppo puhua rinta rinnan pyöräillessä tai hiihtoladulla. Vaikka asiat saattoivat olla vaikeita, konkreettinen eteneminen ja maisemien vaihtuminen toivat toivoa.

Janninan mielestä yhteiset treenit äidin kanssa ovat erityisiä hetkiä, joita ei ole liikaa tarjolla isossa katraassa.

Moni Johannan lapsista on yhtä kilpailuhenkinen kuin hän itse. Joukkuelaji TeamGymiä harrastava Jennifer haastaa usein äidin olkkarin matolla vatsalihastreeniin. Yhteiset tavoitteet syventävät suhdetta. Kristoffer kinusi juuri Johannan penkkipunnerrusskabaan. Jos äiti nostaa kahden kuukauden päästä 50 kiloa, Kristofferin pitää nostaa tästä vielä puolet enemmän.

Loma! Ihana syy liikkua

Perheen kotialbumista löytyy urheilukuvia monesta maailman kolkasta: hiihtovaellusta Lapissa, melontaa Thaimaassa, vaellusta Sri Lankassa, laskettelua Alpeilla ja purjehdusta Kreikassa.

 


Lomareissut vietetään usein vaeltaen. Kantorinkat olivat tehokäytössä, kun lapset olivat pieniä.

–  Kytkemme aina lomiimme jonkin urheiluelementin. Kun ajelemme minibussilla, saatamme spontaanisti kiivetä ikkunasta näkyvälle kukkulalle tai pulahtaa lampeen uimaan, Johanna kertoo.

Lapset muistelevat, että yksi ikimuistoisimmista reissuista oli Saana-tunturille kiipeäminen kesken automatkan Kilpisjärvellä. Oli jo lähes keskiyö, ja aurinko paistoi kirkkaana.

 

Vaikka suurin osa lapsista asuu jo omillaan, perhe viettää paljon aikaa yhdessä liikkuen.
Vaikka suurin osa lapsista asuu jo omillaan, perhe viettää paljon aikaa yhdessä liikkuen.

– Vaikka olimme ihan jäässä huipulla, kokemus oli huikea, Jannina muistelee.

Gustafssonit ovat asuneet kolmesti Ranskassa vuoden ajan Johannan töiden vuoksi. Yhteiset liikuntatavat pysyivät yllä myös silloin: läheltä löytyi paljon vuoria patikoitaviksi ja laskettelurinteet kulman takaa. Lapset kävivät ranskalaista koulua, jonne patikoitiin vuorten yli.

Pari vuotta sitten Johanna toteutti pitkäaikaisen haaveensa. Hän oli säästänyt 30 vuotta, jotta pääsisi kipuamaan Mount Everestille. Matka maksoi 50 000 euroa. Matkaseuraksi lähti vanhin tytär Jessica.

He kiipesivät perusleiriin ja yli viiden kilometrin korkeudella olevalle legendaariselle Kala Patharin harjanteelle. Vuoren huiputus jäi kuitenkin haaveeksi: 16 šerpaopasta oli saanut surmansa lumivyöryssä ja vuori suljettiin.

Pettymystä lievensi Johannan viimeisin lomatempaus. Hän osallistui ystävänsä kutsumana vuosi sitten Iron Man -kilpailuun Panamassa. Reippaaseen kuuteen tuntiin Johanna ui kaksi kilometriä, pyöräili 90 ja juoksi puolimaratonin.

Luonnosta uusi ammatti

Syksyllä toteutui jälleen uusi haave. Johanna aloitti vuoden kestävän eräopaskoulun. Hän asuu viikot Kiljavan urheiluopistossa ja opettelee erä- ja vaellustaitoja. Tulevaisuudessa Johanna haluaisi yhdistää nykyisen työnsä ja oppaan ammatin.

"Uskon, että metsä tekee hyvää kaikille."

–  Haluan viedä asiakkaita luontoon. Siellä ajatuksetkin kulkevat kirkkaasti. Uskon, että metsä tekee hyvää kaikille.

Yhteinen luonnossa liikkuminen jatkuu myös perheen kanssa, vaikka vanhimmat lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Vuosittain osallistutaan porukalla ainakin Jukolan viestiin ja käydään tempaisemassa paikallisen hiihtoseuran sarjahiihdot.

– Lähinnä kannatuksen vuoksi, kun meistä tulee jo yhdeksän osallistujaa.

Perhe kokoontuu usein myös yhteisen pöydän ääreen Tuusulan kotiin. Jos Johanna on poissa, perhe tuppaa pötköttelemään enemmän, erityisesti Lapin lomilla.

– Joskus tuntuu, että minut ihan harhautetaan megapitkälle hiihtolenkille, jotta sohvanvaltaus onnistuu kunnolla, Johanna nauraa.

Kuka?

Johanna Gustafsson, 54

Diplomi-insinööri, opiskelee eräoppaaksi. Työskentelee konsulttina ja yritysvalmentajana. Asuu Tuusulassa.

Perhe

Puoliso Tommi ja lapset Jessica, 24, Jannina 22, Rasmus, 21, Kristoffer, 20, Freia, 18, Robin, 13, ja Jennifer, pian 13.

Harrastaa

uintia, melontaa, vaellusta ja suunnistusta, talvisin sukset jalassa.