Sport

Jahkailetko jumppatuntien ja reissukohteiden välillä niin, että valinnanvapaus uuvuttaa? Tyytyminen on taito, joka tekee elämästä parempaa.

Pahus, pitkään palvelleet juoksulenkkarit hajosivat ja tarvitset uudet. Mutta piipahdus urheiluliikkeessä saa pään sekaisin. Tossuja on rivikaupalla, kaikissa ominaisuuksissa ja väreissä. Mitkä oikein valitsen?

Filosofi Eero Ojanen tunnistaa valinnan vaikeuden ongelman. Teemme päivittäin kymmeniä, ellei satoja päätöksiä. Valtaosa niistä on pieniä ja arkisia, kuten mitä syön aamupalaksi tai puen päälle töihin. Vähänkin isommat ja harkintaa vaativat päätökset voivat kuitenkin tuottaa ahdistusta ja johtaa tyytymättömyyteen. Tämä johtuu siitä, että tähtäämme täydelliseen lopputulokseen. Sitä on vaikea saavuttaa, jos vaihtoehtoja on paljon.

Tyytymättömyys johtuu siitä, että tähtäämme täydelliseen lopputulokseen.

– Valintaan voi latautua valtavasti odotuksia. Helposti tulee ajatus, pitäisikö katsoa kaikki vaihtoehdot läpi, vertailla erot ja hyödyt. Siitä on iso vaiva ja kuluu turhaa aikaa. Silti lopulta voi jäädä harmittamaan, olisiko pitänyt valita toisin, Ojanen sanoo.

Ja kun valitset yhden, jätät samalla valitsematta kaikki muut, mikä taas on omiaan lisäämään stressiä ja pettymyksiä. Sen sijaan jos realistisia vaihtoehtoja on vain muutama, myös epäonnistumisen riski jää vähäiseksi.

Tarpeeksi hyvä riittää

Itsetuntemus onneksi auttaa. Kun on selvillä omista toiveistaan ja tarpeistaan, valinta on helpompi tehdä ja siihen on todennäköisesti tyytyväisempi jälkikäteen. Ojanen neuvoo pohtimaan, mikä on tunne valinnan jälkeen – jääkö jossittelemaan ja jos, mitä siitä seuraa.

– On ihmisiä, jotka veivaavat loputtomiin, valitsivatko he oikein vai eivät. Kannattaa miettiä, lisääkö vai murentaako se tyytyväisyyttä. Jos asennoituu niin, että päätös on nyt tehty ja sillä hyvä, voi mennä eteenpäin.

"Jos aina tavoittelee suuria ja näkee vain sen, mitä puuttuu, on jatkuvasti tyytymätön."

Täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä. Tarpeeksi hyvä riittää. Harva kuitenkaan on valmis tyytymään toiseksi parhaaseen. Jo sanaa tyytyminen pidetään negatiivisena, ikään kuin kelpuuttaisit jonkin vähemmän hyvän vaihtoehdon vain siksi, ettet parempaakaan saanut. Kuitenkin juuri se kannattaisi.

– Tyytyessään vähempään saa enemmän, kuten että oppii arvostamaan sitä, mitä on. Jos aina tavoittelee suuria ja näkee vain sen, mitä puuttuu, on jatkuvasti tyytymätön, Ojanen sanoo.

Vertailu vie onnen

Parasta etsiessä sortuu myös helposti vertailuun: miksi minä käyn aina samalla jumppatunnilla, kun kaverit testaavat uutuuslajeja innokkaasti? Kuitenkin sinun valintasi voi olla paras juuri sinulle.

– Tyytymättömyys syntyy siitä, että kuvittelemme toisilla olevan paremmin tai enemmän. Se ei johda mihinkään eikä useinkaan pidä edes paikkaansa. Kukaan ei saa kaikkea, Ojanen sanoo.

"Kuvittelemme toisilla olevan paremmin. Se ei useinkaan pidä paikkaansa. Kukaan ei saa kaikkea,"

Esimerkiksi käy vaikka naapurin kaukomatka Seychelleille. Jos itse et pääse lomallasi kotimaata kauemmas, voi helposti iskeä kateus. Samaiselta kaukomatkaajalta voi kuitenkin jäädä näkemättä lähellä olevat asiat, kuten kaunis metsä kodin vieressä. Se, että osaa nähdä lähelle, avaa elämässä aivan uusia mahdollisuuksia.

– Arjen hienoja asioita on vaikka se, kun tuttua reittiä kävellessä yllättäen huomaa jotain sellaista, mitä ei ole aiemmin huomannut, vaikka
jonkin yksityiskohdan rakennuksessa. Se on hyvä hetki, jota ei tavoita, jos katse ja ajatus ovat kovin kaukana.

Tyytyminen, hyväksyminen ja lähelle katsominen ovat taitoja, joita voi onneksi opetella.

– Helposti ihailemme ihmisiä, jotka tuntuvat saavuttavan aina enemmän. Mutta jos pitää aina ylittää edellinen tavoite, tavallinen arki alkaa tuntua vaatimattomalta. Joissain tilanteissa on viisautta luopua ja jättää tavoittelematta. Se ei ole luuserin merkki, Ojanen sanoo.

Sport-lehden numerossa 5/18 näyttelijä Alina Tomnikov kertoo, miten hän on oppinut käsittelemään riittämättömyyden tunteitaan ja päässyt mantrojen avulla eroon unettomuudesta. Tilaajana voit lukea jutun osoitteessa digilehdet.fi.

 

 

Sport
Pari sukeltaa paljon Suomessakin. Eniten viehättävät vanhat, vedelle täyttyneet louhokset, joissa on kirkas vesi.
Pari sukeltaa paljon Suomessakin. Eniten viehättävät vanhat, vedelle täyttyneet louhokset, joissa on kirkas vesi.

Lomakohdekin valitaan sen mukaan, missä voi sukeltaa. Mitä enemmän nähtävää pinnan alla, sen parempi.

Joskus harrastuksesta tulee paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Sukeltaminen on vienyt Kristian Antilan ja Outi Väisäsen kokonaan mukanaan. Nykyisin laji määrittää lähes koko heidän elämäänsä.

– Valitsemme esimerkiksi lomakohteet aina sukellusmahdollisuuksien mukaan. Jos pinnan päälläkin on jotain kiinnostavaa nähtävää, niin se on vain plussaa. Muutimme myös isompaan asuntoon, jotta kaikille sukellusvälineille riittää tilaa, Kristian kertoo.

Vaikka laji on tempaissut molemmat täysin mukaansa, Outi on vielä verrattain uusi tulokas sukelluspiireissä. Vielä kolme ja puoli vuotta sitten tutustuessaan Kristianiin hän pelkäsi vettä eikä ollut koskaan edes snorklannut. Puolison pitkäjänteinen käännytystyö alkoi kuitenkin hiljalleen tehota.

”Myin ajatusta sukeltamisesta Outille aika tehokkaasti.”

– Ei minulla mitään master plania ollut, mutta sanotaanko, että myin ajatusta sukeltamisesta Outille aika tehokkaasti, Kristian paljastaa.

Kristian aloitti itse sukelluksen vuonna 2013 bongattuaan messuilla tarjoukseen sukelluskurssista. Ei tarvittu kuin yksi harjoitussukellus altaassa, niin se oli siinä. Mies jäi kertalaakista koukkuun.

Outilla innostus ei herännyt yhtä nopeasti. Hän aloitti ensin snorklaamalla lomareissuilla ja uskaltautui viime kesänä alkeiskurssille.

– Vielä silloinkaan en ollut myyty. Minulle käännekohta oli vasta ensimmäinen ulkomaansukellukseni Espanjassa, kun Välimeri aukesi ympärillä ja näkyvyys oli joka suuntaan kymmeniä metrejä.

Pari on juuri palannut sukellusreissulta Punaiseltamereltä ja suunnittelee jo seuraavaa reissua ensi syksylle.

”Kristian suunnitteli tekevänsä ulkovarastostamme kaasuntäyttöaseman.”

– Meillä on yhteinen bucket list, eli lista kohteista, joihin haluamme matkustaa ennen kuin vaihdamme hiippakuntaa. Ylivoimaisesti suurimman osan sukelluksista teemme kuitenkin Suomessa.

Outi ja Kristian nostavat yhteisen harrastuksen parhaaksi puoleksi sen, että onnistumisia ja kokemuksia pääsee jakamaan puolison kanssa, joka ymmärtää, mistä toinen puhuu. Erimielisyyksiä ei ole juurikaan tullut, koska kumpikin vastaa esimerkiksi omista hankinnoistaan itse, eikä kalliita varusteita osteta yhteisillä rahoilla.

– Ainoastaan siitä kieltäydyin, kun Kristian suunnitteli tekevänsä ulkovarastostamme kaasuntäyttöaseman. Outi sanoo.

– Noo, ei haudata sitä ideaa vielä, Kristian myhäilee.

Vaikka kaksikko harrastaa paljon yhdessä, he sukeltavat tasoerosta johtuen myös erikseen. Outilla on toistaiseksi takana noin 60 sukellusta, kun Kristianilla on jo yli 400. Kristian sukeltaa myös talvella jään alla, mutta niille reissuille Outi ei ainakaan vielä voi liittyä mukaan.

– Sitä varten täytyisi saada vielä paljon lisää kokemusta ja itsevarmuutta.

Kesällä Outi ja Kristian sukeltavat noin kahtena tai kolmena päivänä viikossa. He kokeilevat mielellään myös muita lajeja, uusimpana crossfitia.

– Ajattelen sen sukellusta tukevana harrastuksena, koska haluan saada itseni parempaan kuntoon tulevia, entistä haastavampia sukelluksia varten, Kristian perustelee.

Parin mielestä yhteinen harrastus tuo suhteeseen uudenlaista näkökulmaa ja voi jopa muovata yhteistä arvomaailmaa.

– Sukelluksen myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa yhä enemmän.

Sport
Miia hämmästyi, miten voimakas vaikutus luonnossa liikkumisella on ollut.
Miia hämmästyi, miten voimakas vaikutus luonnossa liikkumisella on ollut.

Yrittäjän arki vei Miian lähelle kuolemaa. Kokemus laittoi elämän ja kotipaikan uusiksi – ja teki Miiasta intohimoisen liikkujan.

Hirvittävä päänsärky jyskyttää toisella puolella päätä. Miia Taivalantti siirtelee hyllyjä luomukaupassaan Mikkelissä marraskuussa 2014 ja nappaa särkylääkettä. Kauppaa laajennetaan, eikä yrittäjällä ole aikaa loikoilla remontin keskellä.

Luomuruokaa ja lähiruokatuotteita myyvä puoti on Miian ylpeydenaihe. Hän on perustanut kaupan lähes tyhjästä ja saanut sen kukoistamaan reilussa vuodessa. Miia on pyörittänyt kauppaa kaksin yhtiökumppaninsa kanssa, joten päivät ovat venyneet pitkiksi. Toimitusjohtajana hän on hoitanut kaikkea mahdollista markkinoinnista lattioiden luuttuamiseen.

Kun hyllyt on siirretty, päänsärky jatkuu. Toinen silmäkin roikkuu alaspäin. Kova flunssa on kestänyt jo monta viikkoa, joten oireet johtuvat jälkitaudista, Miia päättelee. Lääkäri ei suostu määräämään lääkettä puhelimessa, joten hieman vastahakoisesti Miia lähtee terveyskeskukseen. Siellä lääkäri tutkii Miian silmät ja teettää neurologisia testejä: Meneekö sormi nenään? Pystytkö kävelemään viivaa pitkin?

– Vasta silloin aloin ajatella, että ehkä ei ollutkaan kyse vain flunssan jälkioireista. Läpäisin testit, mutta outo oire silmässä ihmetytti.

Lääkärin mukaan silmän toimintahäiriö on Hornerin oireyhtymä, jonka taustalla voi olla vakava sairaus. Jatkotutkimuksiin oli mentävä heti.

Vainaa tai vihannes

Magneettikuvissa näkyy, että Miian kaulavaltimon seinämä on revennyt lähellä aivoja. Repeämä johtaa verihyytymän syntyyn, joka aivoihin kulkeutuessaan olisi aiheuttanut aivoverenvuodon.

Seuraava vaihe olisi ollut vainaa tai vihannes.

Syy verisuonen repeämään on lääkäreiden mukaan pitkään jatkunut stressitila, flunssa ja kova yskä. Neurologisella osastolla lääkäri pamauttaa Miialle: "Populaation ei ollut tarkoitus vähentyä sinun kohdaltasi."

– Oli hyvä, että hän puhui suoraan. Silti menin jonkinlaiseen sokkitilaan enkä tajunnut tilanteen vakavuutta. Jos repeämää ei olisi havaittu ajoissa, seuraava vaihe olisi ollut vainaa tai vihannes.

Miia joutuu jäämään pariksi päiväksi sairaalahoitoon. Jo sairaalassa hän alkaa hoidella yrityksensä asioita. Muutto on hoidettava ja uudet avajaiset täytyy järjestää!

Muista, että jokainen puhelu voi olla viimeisesi, lääkäri varoittelee. Miia ei kuuntele.

– Ajattelin vain, että nyt kävi näin, tästä parannutaan ja jatketaan elämää.

Ajattelin: jes, minulla ei ole enää mitään vaivoja, se sairaus oli siinä.

Kun Miia lähetetään kotiin, hänellä on mukanaan resepti verenohennuslääkkeisiin ja määräys ottaa rauhallisesti. Kaikki liikunta, jossa voisi kaatua tai tehdä nopeita liikkeitä, on kielletty, ettei repeämä pahene ja verihyytymä lähde liikkeelle.

Miia malttaa olla sairauslomalla reilun kuukauden ja palaa sitten takaisin töihin. Pian työtahti on taas yhtä tiivis kuin ennen sairaalajaksoa. Usein myös Miian lapset viettävät iltapäiviä ja iltoja kaupalla, kun Miia tekee inventaariota tai hyllyttää tuotteita.

Puoli vuotta sairaalaan joutumisen jälkeen Miia kävelee sairaalaan kontrollikäynnille. Hän on varma toipumisestaan: lepäily on jäänyt vähiin, mutta työntekoon on riittänyt energiaa eikä outoja oireita ole enää kuulunut.

– Fiilis magneettikuviin mennessä oli tosi hyvä. Ajattelin: jes, minulla ei ole enää mitään vaivoja, se sairaus oli siinä.

Magneettikuvan löydökset ovat isku vasten kasvoja. Myös Miian nikamavaltimon seinämässä on repeämä.

– Se tarkoitti, että aivoinfarktin riski oli taas lähellä. Vasta silloin havahduin, että sairaus ei mene ohi itsestään. Minun pitäisi alkaa huolehtia itsestäni.

Lupsuvatko silmät?

Löytyisikö tie tervehtymiseen ruokavaliosta? Niin Miia ajattelee sairaalasta päästyään. Hän on suosinut luomuruokaa siitä asti kun tuli äidiksi, mutta työkiireissä syömisrytmi oli mennyt huonoksi. Kassalla ei ehtinyt pitää ruokataukoja, ja lounaan sijaan tuli napattua keksi tai karkkia.

Ravintovalmentaja laatii kasvispainotteisen ruokavalion, jota Miia alkaa noudattaa lääkehoidon rinnalla.

Paperilla Miia on terve, mutta olo on uupunut.

– Aloin myös käydä metsäkävelyillä, joista huomaisin saavani hyvää oloa. Kävelyihin ei kuitenkaan ollut juuri aikaa. Yrityksen pyörittäminen vaati edelleen hirveästi ponnistuksia.

Lokakuussa 2015 Miia saa lääkäriltä terveen paperit. Paperilla Miia on terve, mutta olo on uupunut.

– Olin henkisesti ja fyysisesti väsynyt, sillä en ollut ehtinyt pysähtyä kunnolla ja käsitellä vakavaa sairastumista.

Lähellä kuolemaa käyminen on tuonut mukanaan traumaperäisiä stressioireita. Miia kärsii rytmihäiriöistä ja paniikkihäiriöstä. Hän tarkkailee silmiään, lupsuvatko ne, ja tekee itselleen jatkuvasti neurologisia testejä havaitakseen aivoverenvuoron oireita.

Töissäkin tapahtuu muutoksia. Kauppa joutuu muuttamaan uusiin tiloihin. Se tietää taas ylimääräistä venymistä, pitkiä työpäiviä ja lisää vastuuta.

Pitäisikö muuttaa muualle?

Pian käy myös ilmi, että asiakkaat eivät löydä uusiin tiloihin. Puolisen vuotta yrityksen muuttamisen jälkeen Miia joutuu myöntämään: yritys ei kannata enää.

Eroon omaisuudesta

Pitäisikö muuttaa muualle? Sellaiseen paikkaan, jossa olisi enemmän vapaa-aikaa ja jossa voisit levätä ja hoitaa itseäsi? Ajatuksen lausuu ääneen ensin Miian mies.

– Kaupan sulkemisen jälkeen olin ihan tyhjän päällä. Sinnittelin pätkätöissä. Niskassa olivat helvetinmoiset velat, joiden maksamisen eteen piti tehdä hurjasti töitä, Miia muistelee.

Päätös muuttamisesta tuntuu isolta, sillä perheen koko elämä on Mikkelissä.

Pariskunta alkaa kuitenkin tehdä laskelmia: jos myisimme kaiken omaisuutemme pois, muutos olisi mahdollinen.

Kaipasin luontoon. En halunnut enää uhrata terveyttäni.

– Olimme käyneet aiemmin Pyhällä ja ihastuneet paikkaan. Haaveilimme usein, että voisimme jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Pian alkoi tuntua, että aika irtiotolle oli juuri oikea. Kaipasin luontoon. En halunnut enää uhrata terveyttäni.

Lopulta ratkaisu on helppo. Lappiin, vihdoinkin!

Parantavia vaikutuksia

Pari vuotta myöhemmin Miia, 43, katselee ulos ikkunastaan rivitalokodissaan Pelkosenniemellä, Pyhätunturin kupeessa. Ikkunasta näkyy metsämaisema. Talvella kodin eteisen täyttivät hiihto- ja laskettelumonot, kesällä ne vaihtuvat lenkkareihin, vaelluskenkiin ja -reppuihin. Ulkoseinään nojailevat maastopyörät.

Taivalanttien koti löytyy nyt Pelkosenniemeltä, Pyhätunturin kupeesta.
Taivalanttien koti löytyy nyt Pelkosenniemeltä, Pyhätunturin kupeesta.

Viimeisen vuoden sisällä on ehtinyt tapahtua paljon. Muuttopäätöksen jälkeen Miia ja hänen miehensä ovat myyneet lähes kaiken omaisuutensa: kesämökin, veneet ja suuren osan kalusteistaan. Omakotitalo on vaihtunut vuokra-asuntoon aivan Pyhä-Luoston kansallispuiston vieressä.

Oli pakko ottaa slow-mentaliteetti, sillä kunto oli tosi heikko.

Omalta kotiovelta lähtevät patikkareitit ja hiihtoladut, laskettelurinne on 300 metrin päässä.

– Asuinpaikka valittiin sen perusteella, että olemme ihan harrastusten ytimessä, eikä niihin tarvitse lähteä autolla. Ei ole tekosyitä jäädä sohvalle.

Kun perhe muutti syksyllä ja lapset menivät kouluun, Miialla ei ollut päivisin muuta tekemistä kuin lähteä metsäreiteille kävelemään.

– Tein monen tunnin lenkkejä aluksi tosi hitaasti. Oli pakko ottaa slow-mentaliteetti, sillä kunto oli tosi heikko. Kun kroppa alkoi tulla kuntoon, aloin vaivihkaa tehdä mäki- ja porrastreenejä: kävelin reippaammin tunturin päälle tai juoksin portaat ylös.

Luonnossa liikkuminen oli terapeuttista: stressioireet, paniikkihäiriö ja väsymys alkoivat helpottaa.

– Vaeltaessa ehdin huomata kauneutta luonnossa ja aloin havainnoida maailmaa eri tavoin kuin monen vuoteen. Tajusin, miten parantava vaikutus luontoliikunnalla on.

Puuskuttamatta huipulle

Miia ei olisi arvannut, että luontoliikunta veisi hänet mukanaan niin voimakkaasti. Syksyllä hän uskaltautui metsiin maastopyöräilemään ja pidemmille vaellusretkille. Viime talvena hän hurahti vapaalaskuun.

Kun pääsee puuskuttamatta tunturin huipulle, on voittanut itsensä.

– Vapaalaskusuksilla kiivetään tunturia ylös ja ylhäältä lasketaan alas koskemattomia rinteitä pitkin. Joillekin lajissa se juttu on puuterin laskeminen, itselle se on fyysinen tekeminen. Kun on lähtenyt ihan nollasta ja pääsee puuskuttamatta tunturin huipulle, on voittanut itsensä.

Lapissa Miia tekee satunnaisia viestinnän keikkatöitä. Kalenteri on tarkoitus pitää väljänä. Rakennusalalla työskentelevä mies tekee remonttikeikkaa ja työskentelee suksivuokraamossa. Perhe ei vielä tiedä, aikooko jäädä Lappiin lopullisesti: nyt eletään päivä kerrallaan ja nautitaan vapaa-ajasta.

Kuolemanpelkokin on hellittänyt. Muistutuksena vakavasta sairastumisesta Miian toinen silmä roikkuu hieman toista alempana. Lääkärit ovat sanoneet, että toisin kuin yleensä, hän on parantunut valtimorepeämästä täysin.

Vaikka sairastuminen oli raskasta, Miia ajattelee, että se oli tärkeä muistutus itselle.

– Terveydestä huolehtiminen on tärkeämpää kuin materian haaliminen. Elämässä pitää muistaa höllätä nyt eikä joskus myöhemmin.