Sport

Näyttelijä-tuottaja Essi Hellén, 30, joutuu ykköstyypin diabeteksen takia suunnittelemaan treeninsä tarkasti. Vihdoin hän on oppinut liikkumaan pingottamatta, ilman pakkoa – ja löytänyt uuden suosikkilajin.

”Lukioiässä minulla todettiin ykköstyypin diabetes. Elin piripäisessä abivuoden huumassa ja suunnitelmat niin selkeinä, että diagnoosi ei hidastanut. Olihan se myös sokkireaktio. Vasta pari vuotta jälkeenpäin kävin läpi henkisen prosessin. On ollut luojan lykky, ettei sairaus ole vaikuttanut unelmiini. Se on osa minua, mutta ei yhtä kuin minä.

"Sairaus on osa minua, mutta ei yhtä kuin minä."

Mittailen hiilarimääriä, jotta osaan pistää insuliinia oikein. Tiedän, että minun kannattaa välttää isoja sokeriannoksia, koska aineenvaihduntani ei osaa käsitellä niitä. Syön perusterveellisesti, mutta kyllä silti todellakin välillä vedän sokeria tai käyn burgerilla.

Liikunta on sairauden kanssa matematiikkaa, tuuria ja noituutta. Pitää miettiä tarkkaan, mitä syön ennen, miten pistän insuliinia ja millaisen treenin teen. On se välillä raskasta, mutta whatever. En ainakaan vielä murehdi lisäsairauksia, joita tästä voi vanhempana aiheutua. Perusvireeni on aina ollut positiivinen. En tarkoita, että kriiseistä voi päästä pelkällä tsemppaamisella, mutta se on onneksi auttanut minua monessa kohdassa.

"Haaveilen puolimaratonista. Se vasta onkin diabeteksen kanssa hankalaa."

Hengästyn helposti, mutta tykkään silti juosta: on ihanaa painella yksin menemään. Haaveilen puolimaratonista. Se vasta onkin diabeteksen kanssa hankalaa, se vaatisi paljon ennakoimista ja mittailua. Mutta ehkä jonain päivänä. Minulla ei ole kiire mihinkään.”

Selän pelastus

”Olen astmaatikko-diabeetikko, mutta olen urheillut aktiivisesti koko ikäni. Raskauden jälkeen treenasin pt:n kanssa salilla neljästi viikossa nelijakoisella ohjelmalla. Se oli silloin ainoa oma juttuni. Tarkoitus oli saada voimaa, mutta taustalla oli vahvasti suorittaminen ja kehonmuokkaus. Bodaus meni sen verran överiksi, että en tykännyt käydä salilla moneen vuoteen.

Viime kesänä aloitin toimistotöissä, ja yläselkä meni todella kipeäksi. Osteopaatti patisti salille, ja pitkin hampain myönnyin: täytän kohta 30, eikä kukaan ole forever young. Syksyllä aloitin pt:n kanssa fustran, jossa treenataan ryhtiä ja syviä tukilihaksia. Se on maailman parasta!

Vasta nyt olen tajunnut, että syvät vatsalihakseni ovat kadonneet. Fustra ulottuu arkiolemiseeni asti: ai niin, pitää suoristaa ryhti ja tarkkailla lantion asentoa! 

Olen jakanut perheen kanssa aamuja: kahdesti viikossa mieheni lähtee pelaamaan lätkää aikaisin aamulla ja minä lähden pari kertaa viikossa fustraan, joogaan tai spinningiin. Perhe-elämä on kokonaisuus: jokaisen hyvinvointi on arvokas."

Ylpeästi himmaillen

”Jos olen sikaväsynyt, ei ratkaisu aina ole se, että nyt ylös sohvalta ja lenkille. Tuolla asenteella voi pahimmillaan satuttaa kehoaan. Meitä ympäröi paine, että pitää tehdä kaikki täysillä. Se ärsyttää. Enkä ole ollut siitä vapaa itsekään.

Olen lukenut samat opit tuhat kertaa, mutta oivalsin saman uudestaan, kun fustrassa on puhuttu sykerajoista. En saa treenata liian kovaa. Piste. Kun ryhmäliikuntatunnilla ohjaaja huutaa, että purista vielä vähän, mietin, että miksi sanot noin? Tämähän on sinun treenisi, tee siitä omannäköinen.

Olen vienyt myös kehon kuuntelun äärimmilleen, tehnyt joogassa omia välirentoutuksia ja spinningissä himmaillut ylpeänä. Toki välillä kroppaa pitää härnätä, jotta kehitystä tulee, mutta ei todellakaan joka treenissä. Joskus pelkkä kävelylenkki voi olla tehokkaampaa liikuntaa kuin HIIT.

"Minä olen tämä keho! Haluan pitää siitä huolta."

Ennen treenasin, jotta olisin laihempi. Etappi oli aina lyhytnäköinen. Nyt olen alkanut ajatella liikkumista isommassa mittakaavassa. Liikun, että veri kiertää ja sydän pumppaa. Se on hunajaa keholle. Minä olen tämä keho! Haluan pitää siitä huolta.

Minulla ei ole oikeastaan ollut kolmenkympin kriisiä. Olen hyvän aallon harjalla ja minulla on nyt hyvä olo omassa kehossani. Olen tehnyt todella paljon töitä sen eteen, ja teen edelleen. Kukaan ei voi enää määritellä ulkoa päin, olenko hyvä vai en. Tämän täytyy riittää, ja se riittääkin.”

Sport-lehden numerossa 6/18 Lotta Näkyvä kertoo, mitä paniikkihäiriö on opettanut hänelle hyvinvoinnista ja tunteiden kokemisesta. Tilaajana voit lukea lehden osoitteessa digilehdet.fi.