Sport
Kun liikuntaa suorittaa hampaat irvessä, siitä harvemmin nauttii, Mirja oivalsi. Kuvituskuva: Shutterstock.
Kun liikuntaa suorittaa hampaat irvessä, siitä harvemmin nauttii, Mirja oivalsi. Kuvituskuva: Shutterstock.

Aiemmin Mirja treenasi, jotta pysyisi 50-kiloisena ja vaatekoossa 34. ”Liikunta oli pakonomaista suorittamista. Nyt olen vasta ymmärtänyt, miten hyvää se tekee mielelle”, hän kertoo. 

”Väsytti ja ahdisti suunnattomasti, kun astuin juoksumatolle ja säädin vauhdin. Mietin, jaksanko sittenkään. Tuttu juoksumatto oli onneksi vapaana. En tiedä, miksi fiilis on paras juuri sillä matolla. Ehkä siksi, että siinä juostessa ikkunasta näkee parhaiten ulos. Tai ehkä tuttu paikka tuo jotain turvaa ja rutiinia pääni sisäiseen kaaokseen.

Kun matto nytkähti liikkeelle ja tuttu musiikki alkoi soida korvanapeissa, tiesin jaksavani. Ensimmäiset viisi minuuttia menivät takkuillen, mutta sitten askel lähti kulkemaan. Kolmen vartin ja noin kahdeksan kilometrin jälkeen olin tavoitteessani: mieli oli kirkas ja tyyni. Olin myös oivaltanut jotain ihan uutta.

Pakko mahtua kokoon 34

Aiemmin olin juossut vain siksi, että se kulutti kaloreita ja piti kropan timminä. Kymmenen vuoden ajan kävin lenkillä ja salilla ja hikoillut astangassa, koska peilikuvani pakotti. Se osoitteli vuoroin reisiäni ja jenkkakahvojani ja vuoroin muistutti, että hihaton paita näyttää hyvältä vain, jos on tiukat, hoikat käsivarret.

Liikunnasta ei ollut tarkoitus nauttia.

Vuonna 2004 menin naimisiin. Peilikuvani mielestä minun kannatti näännyttää itseäni kuukausitolkulla tiukalla dieetillä. Treenasin viisi kertaa viikossa, jotta näyttäisin hyvältä hääpuvussani. Liikunnasta ei ollut tarkoitus nauttia, vaan sen tehtävä oli pitää painoni 50 kilossa ja vaatekokoni 34:nä. Enkä koskaan ikinä kyseenalaistanut tätä. Ennen kuin nyt.

Ensimmäinen oivallus

Muutos alkoi vuoden 2015 alussa. Olin romahtanut uupumuksen, unettomuuden ja avioeron jälkimainingeissa. Ajatus treenaamisesta tuntui vastenmieliseltä, ja liikunta oli ollut katkolla jo jonkin aikaa. Eräänä mustana päivänä siskoni ehdotti varovaisesti, että mitä jos alkaisit taas juosta: palaisit salille ja laittaisit lempimusiikin soimaan korvanappeihin.

Hampaiden pesukin tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta.

Voi olla, että kenen tahansa muun sanomana kehotus olisi ollut litsari poskelle. 'Lähde lenkille, se piristää' -tyyppiset neuvot ovat veitsen vääntämistä haavoissa silloin, kun hampaiden pesukin tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Treenin aloittaminen oli myös riski, sillä aiemmin liikunta aiheutti masennusta. Se ruokki suorituskeskeistä ajatteluani ja sai minut piiskaamaan itseäni äärirajoille.

Mutta nyt söin jo mielialalääkkeitä ja kävin terapiassa ja silti olin kohtuullisen hajalla, joten ajattelin kokeilla uudenlaista asennetta. Että juokseminen olisikin ennen kaikkea henkistä treeniä.

Ahdistus liukeni pois

Ensimmäinen treeni oli kauhea, ja aluksi kävin juoksemassa harvakseltaan. Vähitellen löysin itseni matolta yhä useammin. Vedin noin 45 minuutin lenkkejä ja kuuntelin täysillä musiikkia, josta minulle tuli hyvä ja vahva olo.

Juoksemisesta alkoi tulla suorastaan terapiaa. Joka kerta se lievensi pahaa oloani. Lähes aina tietyssä vaiheessa treeniä ajatukseni alkoivat kirkastua ja ahdistus konkreettisesti liukeni pois. Juoksumatolla ei tarvinnut miettiä reittiä eikä säätä, ei havainnoida ympäristöä, ei arvioida vauhtia - sain vain juosta, kuunnella musiikkia ja uppoutua maailmaani. 

Oli ihmeellistä huomata, etten juossutkaan kaloreiden vuoksi.

Olin suorastaan hurmiossa, kun muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen tajusin, että uupumus ja masennus alkoivat väistyä. Liikkuminen tuntui aivan erilaiselta kuin ennen. Oli ihmeellistä huomata, etten juossutkaan kaloreiden tai tiukkojen reisilihasten vuoksi. Juoksin, koska hien mukana minusta haihtui pois ämpäritolkulla ahdistusta ja epätoivoisia ajatuksia.

On ok jättää treeni kesken 

Liikunta ei koskaan ole lieventänyt ahdistustani tai helpottanut pahaa oloani, jos olen suorittanut sitä, tai kun olen ollut liian masentunut, tai kun joku on painostanut lähtemään liikkeelle. Vasta kun oivallus lähti itsestäni ja ymmärsin muuttaa suhdettani liikuntaan, se alkoi auttaa.

Olen selvinnyt monesta kriisistä juoksemalla, punnertamalla ja kyykkäämällä. Eivät ne kriisit aina niin suuria ole, usein pieni huoli tai hankala työasia saattaa kirkastua ja ratketa hikoillessani salilla.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin juoksen edelleen. Salille lähteminen on välillä yhtä tuskaa, mutta kun suurin motivaationi ei ole enää kaloreiden polttaminen vaan ahdistuksen poistaminen, on paljon helpompaa tsempata itseään liikkeelle.

Olisi huijausta sanoa, ettei minua kiinnostaisi myös se, miten treeni näkyy kropassani.

Ei juokseminen ole joka kerta upea meditatiivinen sessio, vaan toisinaan askel on niin raskas, ettei hommasta meinaa tulla mitään. Silloin pinnistelen veren maku suussa lenkin loppuun - tai jätän kesken. Olen oppinut, että sekin on ookoo.

Mutta sitten on kaikki ne treenit, jolloin kymmenen kilometriä on hujahtanut kevyesti ja runner's high on tullut tutuksi. 

Olisi huijausta sanoa, ettei minua kiinnostaisi myös se, miten treeni näkyy kropassani. Varovaisesti olen asettanut myös pieniä tavoitteita: lisää vauhtia juoksuun, välillä pitempiä lenkkejä, sprinttiharjoituksia sekä lihaskuntotreeniä salin puolella.

Koko ajan muistutan kuitenkin itseäni, että treenaaminen ei saa lisätä stressiäni eikä olla suorittamista. Yritän muistaa pitää taukoja ja palautua, kun treeni ei tunnu hyvältä. Se ei aina ole helppoa.

En ikinä halua lopettaa

Tuntuu turvalliselta tietää, että minulla on keino, joka edes hetkeksi poistaa ahdistuksen tai synkät ajatukset, kun ne toisinaan iskevät. Se on niin suuri oivallus, että se on muuttanut koko asennettani elämään ja vastoinkäymisiin.

Kymmenet ja sadat kerrat olen noussut matolle allapäin, juossut askel askeleelta kilometrilukemaa eteenpäin ja tuijottanut ikkunasta kaikkia mahdollisia säätiloja. Sitten kun olen hikisenä pysähtynyt, maailma on näyttänyt ihan erilaiselta.

Kun hikisenä pysähdyn, maailma näyttää ihan erilaiselta.

Treenaan kolmesta neljään kertaan viikossa. Järjestän aikataulut niin, että ehdin salille tai lenkille, vaikka se on välillä haastavaa. En ota siitä stressiä, mutta tiedän liikunnan olevan henkisesti niin tärkeää, että loppujen lopuksi sille on helppo löytää aikaa. 

Perheelle ja ystäville olen sanonut tiukasti, että jos uhkaan lopettaa liikkumisen, heidän on estettävä minua. Muistan aina yhden päivän, kun soitin hyvin ahdistuneena ja allapäin ystävälleni. Kuunneltuaan aikansa epätoivoani hän varovaisesti kysyi, ehtisinkö ehkä juoksemaan tänään. Myöhemmin samana päivänä tekstasin hänelle, että kävin taas kerran ja olo helpotti huomattavasti. Nopeasti hän vastasi viestillä: 'Onneksi sulla on toi'.”

Hanne Yli-Parkas sai liikuntakipinän Irlannissa ja hurahti täysillä rugbyyn ja irlantilaiseen tanssiin. Lue juttu Sportista 9/17!  Muistathan, että tilaajana voi lukea Sport-lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/sport

Lääkettä alakuloon

Liikunta vähentää masennusoireita jopa yhtä hyvin kuin lääkkeet tai psykoterapia, sanoo tuore Käypä hoito -suositus.

– Olennaisinta olisi löytää itselle mieluisin tapa liikkua, sellainen joka tuntuu mahdolliselta. Toiset pitävät ryhmäliikunnasta, toiset luonnossa liikkumisesta, jotkut haluavat liikkua yksin, sanoo liikuntalääketieteen erikoislääkäri Katriina Kukkonen-Harjula.

Aluksi on tärkeintä päästä liikkeelle. Masentuneella se voi olla vaikeaa, sillä itsearvostus ja yleinen motivaatio ovat usein heikentyneet.

Kukkonen-Harjulan mukaan jo yksi mieluisa liikuntakerta voi helpottaa masen-nusoireita tilapäisesti. Kun liikunnasta tulee säännöllistä, muutokset ovat pysyvämpiä.

Sport

Lotta Näkyvä on mukana ensi vuonna esitettävässä Selviytyjissä. Mikä viidakossa pelottaa eniten ja mitkä ovat hänen valttejaan?

Lue myös juttu: 

Sport

Malli Lotta Näkyvä viettää kesäkuun lopulla kolmekymppisiään. Todellinen käännekohta tuli eteen jo vuosi sitten.

Viime kesänä Lotta Näkyvä oli valmistautumassa ystävänsä häihin, kun hänet lävisti voimakas pelko.

– Tuntui kuin en olisi saanut happea ja sekoan. Aviomieheni Kristian sai lähteä häihin yksin, kun jäin sänkyyn makaamaan.

Lotta heräsi siihen, että hän oli vaivihkaa ajanut itsensä uuvuksiin: suorittanut kaksia opintoja ja matkustanut Kristianin luo ulkomaille aina kun mahdollista. Lopulta Lotan isän, Aki Hintsan, kuolema romahdutti korttitalon.

– Sängyssä maatessani ajattelin, etten ansaitse seuraavaa hengitystäni, koska en ole tehnyt mitään sen eteen.

"Suorittaminen ei tee minusta yhtään tehokkaampaa."

Kohtaukset loppuivat vasta, kun Lotta alkoi keskustella itsensä kanssa raivorehellisesti ja käsitellä tunteitaan.

– Olin ollut jopa ylpeä siitä, etten tarvitse lepoa tai vapaapäiviä. Mutta paniikkikohtaukset pakottivat nöyrtymään. Oivalsin, ettei omaa arvoa tarvitse ansaita. Nyt ymmärrän myös, ettei suorittaminen tee minusta yhtään tehokkaampaa.

Enää Lotta ei aloita aamujaan lukemalla sähköposteja, vaan hiljentymällä, meditoimalla ja rukoilemalla. Hän tahtoo rauhoittaa hetken kiittääkseen uudesta päivästä ja siitä, että on elossa.

– Olen hyväksynyt myös sen, että olen aina "work in progress".

Miten Lotta pitää huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan? Mikä liikuntalaji koukuttaa hänet extreme-elämyksiin? Lue koko haastattelu Soprt-lehden numerosta 6-7, joka ilmestyy 14.6. Tilaajan voit lukea jutun maksutta osoitteessa digilehdet.fi.