Olet arvokas ja hyvä, vaikka et suorittaisi koko ajan. Tämän Lotta Näkyvä oivalsi, kun paniikkikohtaukset pysäyttivät. On tärkeää huolehtia, että mieli voi hyvin. Niin isäkin opetti. 

Afrikan köyhyydestä F1-varikoille, Miss Suomi -kisoista Kilimanjaron huipulle. Harva on kokenut yhtä paljon ennen 30-vuotispäiväänsä kuin Lotta Näkyvä.

Lapsuutensa hän asui Etiopiassa, jossa hänen isänsä, urheilulääkäri Aki Hintsa työskenteli lähetyslääkärinä.

– Afrikassa näin, mistä ilo koostuu. Kun joka päivä taistelee elämästä, sitä ei pidä itsestään selvänä ja on kiitollinen pienistä asioista.

Tämän taidon Lotta kyllä osaa. Hän on kiitollinen niin treeneissä revenneistä nivelsiteistään (”En olisi muuten osannut levätä kunnolla!”) kuin tämän vuoden matkasta Selviytyjät Suomi -kisaajaksi alkeellisiin olosuhteisiin.  Mutta Lotta ei tarvitse huippukokemuksia nähdäkseen jo nyt, että kaikella on tarkoituksensa.

Jokainen kokemus on kasvattanut henkisesti – etenkin ne synkimmät hetket.

Kuukausi eristyksissä

”Viime kesänä olin valmistautumassa ystäväni häihin, kun pelko iski. Tuntui kuin en olisi saanut happea ja sekoan. En pystynyt laittamaan itseäni kuntoon ja pelkäsin, etten osaa puhua ihmisille. Aviomieheni Kristian sai lähteä häihin yksin, kun jäin sänkyyn makaamaan. Olin tietämättäni ajanut itseni uuvuksiin suorittamalla töitä Helsingissä, kauppatieteen opintoja Jyväskylässä sekä matkustamalla Kristianin luo Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin aina, kun mahdollista.

Lopulta isäni kuolema romahdutti korttitalon. Sängyssä maatessani ajattelin, etten ansaitse seuraavaa hengitystäni, koska en ole tehnyt mitään sen eteen.

Luonto oli ensiapuni paniikkiin. Lähdin pitkälle vaellukselle Lappiin äidin ja Kristianin kanssa. Paniikkikohtaukset jatkuivat silti vielä kotiin palattuani. Vietin kuukauden eristyksissä mökillä ja yritin hallita tunteitani.

Kohtaukset loppuivat vasta, kun olin itselleni raivorehellinen ja uskalsin käsitellä tunteitani. Aloin käydä vanhoja asioita läpi ja keskustella itseni kanssa. Juttelin paljon psykiatriystävän, siskojeni, Kristianin sekä luottoystävieni kanssa. Ne hetket auttoivat ja kohtaukset loppuivat.

Opin pysähtymään ja lepäämään. Nyt ymmärrän, ettei suorittaminen tee minusta yhtään tehokkaampaa. Suoritusmoodi lähtee silti yhä helposti päälle, ja pääni käy ylikierroksilla vapaallakin. Mutta olen hyväksynyt myös sen, että olen aina ’work in progress’.”
 

Omaa arvoa ei tarvitse ansaita

”Ennen katsoin heti herättyäni sähköpostit ja tekstiviestit. Nyt aloitan aamun lukemalla Raamattua. Hiljennyn, meditoin ja rukoilen. Haluan rauhoittaa hetken kiittääkseni uudesta päivästä ja siitä, että olen ylipäänsä hengissä.

Olen uskovaisesta perheestä ja kävin kansainvälistä kristillistä koulua 3–11-vuotiaana asuessani Etiopiassa. Vasta nyt olen omaksunut opit syvemmin ja uskosta on tullut henkilökohtaisempi. Olin aina kuvitellut, että minun on ansaittava oma arvoni suorittamalla töitä myös vapaalla. Olin nähnyt lapsesta asti, miten paljon töitä vanhempani tekivät ja ajattelin ehkä tiedostamattani, että minun pitää pystyä samaan. Olin ollut jopa ylpeä siitä, etten tarvitse lepoa tai vapaapäiviä.

Mutta paniikkikohtaukset pakottivat nöyrtymään. Jouduin myöntämään itselleni, etten olekaan niin vahva kuin olin luullut. Palasin Raamatun ääreen ja löysin uusia vastauksia. Oivalsin, ettei omaa arvoa tarvitse ansaita.”


Mieli ratkaisee voittajan

”Mielellä on suuri vaikutus kehon tuntemuksiin. Tämän opin, kun kiersin isäni kanssa Karhunkierroksen Kuusamossa. Miespuoliset kaverini olivat kerskuneet kiertäneensä sen neljässä päivässä. Isällä oli vain kaksi päivää aikaa, joten vedimme kierroksen siinä ajassa – 40 kilometriä päivässä jalat jäätävillä rakoilla.

Sillä reissulla isäni kertoi tarinan, jonka neuvosta on ollut hyötyä monesti elämässäni jälkeenpäin. Etiopialainen kestävyysjuoksija Haile Gebrselassie oli tullut isäni vastaanotolle. Hän oli juuri juossut maratonin, vaikka akillesjänne oli lähes poikki. Kun isä kysyi, miten se oli mahdollista, Haile oli vastannut: ’Doctor Aki, you just cut off the pain from here (kaulasta alaspäin)’. 

Pitää vain päättää, ettei tunne kipua. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, keho ja mieli ovat yhtä. Viimeksi kun nivelsiteeni menivät poikki, ajattelin, että kaulasta alaspäin en mieti kipua. Se toimi.”

Pelko on tehty voitettavaksi

”Tykkään tehdä asioita, jotka pelottavat hetkellisesti. Minulla ei ole itsesuojeluvaistoa, ja pelon voittaminen koukuttaa. Jos tuntuu, että tässä voi käydä huonosti, sitä siistimpää.

Cheerleadingissä saan puskea rajojani vähän pidemmälle joka treeneissä. Kun aloitin lajin 14- vuotiaana, se oli selviytymiskeinoni anoreksiasta. Syömisten kontrolloinnin sijaan keskityin treenaamaan ja tervehdyin. Vuosi sitten aloitin lajin uudestaan. Minulle liikkumisessa parasta on uuden oppiminen ja huikea fiilis. Kun stuntti onnistuu, saan aikamoisen adrenaliinipiikin.

Kyllähän lajissa välillä myös sattuu. Olen tullut pyramidin päältä suoraan olkapäälle, saanut pari aivotärähdystä ja nilkan venähdyksiä… Silti rakastan lajia. Kun paniikkikohtaukset iskivät, en halunnut mennä ihmisten ilmoille – paitsi treeneihin.”

Auringonnousu Afrikan huipulla

”Afrikassa asuessani mietin, että vielä jonain päivänä kiipeän Kilimanjarolle. Kaksi vuotta sitten toteutin unelmani häämatkallamme. Pakotin Kristianin mukaan, vaikka kumpikaan meistä ei ollut kiivennyt aiemmin.

En ollut tajunnut, miten rankka reissu on. Jokainen askel piti valita tietoisesti: astunko eteen, taakse vai lyyhistynkö. Mutta satumaiset maisemat antoivat voimia jatkaa. Kristianiin iski vuoristotauti kolmantena päivänä, joten kannoin myös hänen tavaransa.

Neljännen päivän jälkeisenä yönä lähdimme kohti huippua yksityisoppaan johdolla. Keskiaika huipulle on kahdeksan tuntia, mutta olemme molemmat niin kilpailuhenkisiä, että vedimme kuudessa tunnissa. Ihailimme auringonnousua Afrikan huipulta 5 895 metrin korkeudesta!

Myös gradua kirjoittaessa auttoi, kun muistelin, miten vuorelle on kiivettävä. Vaikka työ tuntuisi loputtomalta, on edettävä hitaasti yksi askel kerrallaan. Matkan varrella näkee erilaisia huippuja, mutta ne eivät ole lopullisia. On vain keskityttävä ottamaan
seuraava askel, niin pääsee perille.”

Auttaminen tekee onnelliseksi

”Vanhempani opettivat minulle sen, että jokainen ihminen kohdataan samalta tasolta. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten arvokas oppi se on ollut. Vaikka Afrikka on hyvin hierarkkinen, isäni hoiti kaikkia apua tarvitsevia puskasairaalassaan ja äitini toimi opettajana.

Tittelit, omaisuus tai Insta-seuraajien määrä eivät merkitse minulle mitään. Jos rahani vain riittäisivät, reissaisin jatkuvasti ympäri Afrikkaa vapaaehtoistöissä. Saan parhaan fiiliksen muiden auttamisesta.

Omat vanhempani olivat aina valmiita auttamaan muita ja parantamaan maailmaa. Heidän esimerkkinsä on innostanut myös minua. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä Afrikassa kolmesti. Viime vuonna Ugandassa koulutin kouluttajia, jotka auttavat yhteisön heikoimpia nuoria yrittäjiksi. Aina, kun olen palannut slummeista puhtaan kotini puhtaisiin lakanoihin, haluaisin lähettää useamman suomalaisnuoren sinne. Pidämme monia asioita itsestään selvänä.

Isäni sanoi aina, että hyvinvoinnissa kaikki vaikuttaa kaikkeen: liikunta, ruoka, ajatukset, ihmissuhteet. Paniikkikohtaukset opettivat, ettei tunteiden kokeminen ole heikkoutta. Elämään kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. En ole epäonnistunut, vaikka välillä menisikin huonosti. Myös vaikeista ajoista voi löytää onnellisuuden, kun tietää, että niiden jälkeen tulee aina parempi ajanjakso.”