Sport

Ei pidä luovuttaa, mutta on opittava luopumaan. Sen juontaja-toimittaja Heidi Suomi, 42, oppi, kun elämä heitti eteen odottamattoman käänteen.

Se oli puhdas tapaturma, joka olisi voinut sattua vaikka imuroidessa.

Biitsiturnaus, johon Heidi Suomi on lähtenyt ystäviensä houkuttelemana, on täydessä tuoksinassa. Yhtäkkiä kuuluu terävä paukahdus ja Heidi vajoaa hiekkaan. Hetken hän luulee, että polveen osuu pallo.

– Kun kysyin pelikavereilta, mistä suunnasta pallo tuli, he ihmettelivät. Ei ollut mitään palloa. Paukaus olikin polven eturistiside, joka pamahti rikki poikki. Ääni oli niin kova, että äitinikin kuuli sen katsomosta asti.

Nyt takana on vuosi kuntoutusta ja pari leikkausta. Kieltolistalla ovat olleet porrasjuoksu, tennis ja loikat – kaikki lajeja, joita entinen yleisurheilija rakastaa.

"Itsestään selvien asioiden tärkeyttä ei ymmärrä, ennen kuin ne menettää."

– Tämä on ensimmäinen vammani. Se on ollut henkisen kasvun paikka. Itsestään selvien asioiden tärkeyttä ei ymmärrä, ennen kuin ne menettää, Heidi pohtii.

Elämä ei koskaan suju niin kuin sen on suunnitellut. Sen Heidi oivalsi joitakin vuosia sitten, kun unelma omasta perheestä meni palasiksi.

– Ei tarvitse luovuttaa, mutta on opittava luopumaan. Toivon, että jokainen oivaltaa sen jossain vaiheessa elämäänsä.

Nyt Heidi jakaa tärkeimmät hyvän olon oivalluksensa.

1. Tee sitä, mistä nautit

”Urheilu-uran jälkeen liikuntani on ollut puhtaasti fiilispohjaista. Teen vain sellaista, mistä tulee hyvä olo. Kulutan treenaamiseen ehkä muutaman tunnin viikossa. En enää vaadi itseltäni hirveästi, ja ehkä sen takia pohjakunto onkin repsahtanut.

Kun ikää tulee ja takana on polvileikkaus, on pakko mennä välillä myös epämukavuusalueelle, jotta kroppa pysyy kasassa. En ole vuoteen päässyt pelaamaan tennistä ja huomaan, ettei peruskunto pysy enää itsestään. Aiemmin rappuset olivat minulle jalkatreeni, josta pakarat ja reidet kipeytyvät. Nyt keuhkot tipahtavat ennen lihaksia.

Kuntouttavia liikkeitä on pitänyt keksimällä keksiä, koska en ole vuoteen saanut jalkaa edes kunnolla koukkuun. Pinna meinaa välillä palaa, kun ei pääse kunnolla kiihdyttelemään. En ole vieläkään täysin hyväksynyt tilannetta, vaan olen vasta heräämässä todellisuuteen. Nyt osaan arvostaa terveyttä ihan toisella tavalla.”

2. Uskalla hakea apua

”Pitkään yksi suurimmista unelmistani oli oma perhe. Seitsemän vuotta sitten haave särkyi, kun sain keskenmenon. Luulin käsitteleväni kipuni jo silloin, mutta noin vuotta pari vuotta myöhemmin pitkä parisuhteeni päättyi. Silloin kaikki vasta ryöppysi kunnolla päälle. Kohtasin ensimmäistä kertaa kunnolla ajatuksen, että en ehkä koskaan saisi omia lapsia. Tunsin jääväni täysin yksin.

Purin tunteita urheiluun ja puhumiseen. Lähipiiri joutui raskaaseen rooliin, olemaan hälytysvalmiudessa 24/7. Lopulta päätin mennä ammattiauttajalle. Oli pakko saada sanallistettua omat ajatukset.

"Terapia oli ihan ehdottoman tärkeä satsaus minunlaiselleni ylianalysoijalle."

Luulin, että terapia olisi heti helpottavaa. Mutta ei se toimi niin, että käyn tunnin puhumassa ja sen jälkeen olen valaistunut ja vapautunut. Sain huomata, että ongelmien kohtaaminen onkin raskain vaihe.

Hitaasti solmut alkoivat aueta. Terapia oli ihan ehdottoman tärkeä satsaus minunlaiselleni ylianalysoijalle, joka jää herkästi pyörittelemään ajatuksia omassa päässään ja ne alkavat kiertää kehää.

Ei ole mikään häpeä, jos tarvitsee apua. Mitä nopeammin ongelmiin pääsee käsiksi, sitä helpommin pääsee elämässään eteenpäin. Nyt oloni on seesteinen, koska kaapissani ei ole luurankoja, joita tarvitsisi pelätä.”

3. Heitä ennakkoluulot romukoppaan

”Eron ja keskenmenon jälkeen jouduin tekemään paljon mielen työtä ja aloin nukkua tosi huonosti. Sain kyllä unen päästä kiinni, mutta heräilin jopa seitsemän kertaa yössä katsomaan kelloa.

Vaikka kriisi on ohi, uni laahaa perässä. Uskon, että heräily resonoi vanhasta elämäntilanteesta. Nyt alan pikku hiljaa päästä irti. Välillä tuulettelen aamulla onnellisena: jee, en herännyt kertaakaan!

Usein parasta rentoutusta on aivot narikkaan -ohjelma sohvalla. En ole kylpyläihminen tai vedessä lilluja. Ja jos menen hierontaan, mikään lempeä öljylätke öljyn lätkyttely ei kiinnosta. Urheiluhieronta sen olla pitää – kunnon jyystö, joka sattuu tuntuu! Sama juttu kasvohoidoissa: pitää pistellä ja nipistellä, muuten ei tehoa.

Joskus pitää heittää ennakkoluulot romukoppaan. En olisi ikinä ajatellut, että tykkäisin hotjoogasta, eihän se ole yhtään vauhdikasta tai sosiaalista. Kun uskalsin mennä kokeilemaan, huomasin, että tämähän tekee hyvää. Ehkä juuri siksi, että se toi vastapainoa kaikelle hektiselle.”

4. Treenaa armollisuutta

”Olen luonnostani nopea ja kimmoisa. Näitä ominaisuuksia ruokkivat lentopallo, kolmiloikka ja 400 metrin juoksu, joissa kilpailin. Kun lopetin yleisurheilu-uran, näin peilistä monta vuotta saman urheilijan. Varhaisesta lapsuudesta alkanut kova treenaaminen säilytti vartaloni ulkoisesti melko muuttumattomana, vaikka aktiiviuran jälkeinen urheilu vähentyikin. 

Tulin ehkä vähän sokeaksikin peilikuvalleni. Myös henkisesti mielsin itseni pitkään urheilijaksi, koska sellainen olin ollut koko siihenastisen elämäni. Irtautuminen vei oman aikansa. Nyt tuntuu, että minäkuva on muotoutunut realistisemmaksi.

Kropan muutoksia ei ole helppo hyväksyä, mutta en käytä energiaani sen miettimiseen, että pitäisi saada jostain kilo pois tai jonnekin lisää. Asenteeni on laiskuuden, välinpitämättömyyden ja armollisuuden yhdistelmä. Jos en kokonaan repsahda, en välitä. En vertaile itseäni muihin, mutta aiempiin versioihin itsestäni kyllä.

"Jos en kokonaan repsahda, en välitä."

Kestävyystreeni on heikko kohtani, sillä tarvitsen välitavoitteita: juokse minuutti ja kävele puoli minuuttia, hölkkää tuonne ja tee siellä hyppyjä. Valmentajani tunsi pääkoppani niin hyvin, että hän korvasi kahdeksan kilometrin pitkät lenkit minulle intervalleilla.

On sääli, että urheilu on niin monelle pakko. Oikeasti ei ole pakko suorittaa HIIT-treenejä vain siksi, koska muutkin. Jos ainoa motiivi on se, ettei vatsalle kasva makkaraa, tekeminen on päälleliimattua ja motivaatio kuivuu. Hyvässä kunnossa pysyy kyllä sellaisillakin asioilla, joista itse tykkää.”

5. Kuuntele kehoasi

”Viimeksi lääkärissä yllätyin. Hän katsoi veriarvojani ja kysyi, miten oikein syön. Ryhdyin heti puolustelemaan tapojani. Lääkäri keskeytti: ei, vaan jatka samaan malliin. Ei ole mitään huomautettavaa!

Olen aina syönyt sitä, mikä maistuu. Makkaraa silloin kun huvittaa eikä turhan paljoa kasviksia. Olen ollut onnekas, kun olen säästynyt ongelmilta, mutta nelikymppisenä esimerkiksi kolesteroli alkaa jo mietityttää. Pitäisikö olla kaukaa viisas?

Edes huippu-urheiluaikoina en seurannut mitään ohjeita orjallisesti. Kun piti pitää valmentajalle ruokapäiväkirjaa, jätin osan kertomatta. Hävetti liikaa paljastaa, että syön joka aamu pullan ja iltapäivällä suklaakeksejä. Olin niin nuori etten ymmärtänyt, että pidän kirjaa vain itseäni varten.

"Nukun mieluummin vartin pidempään kuin fiksaan aamusmoothien."

En ole tyyppi, joka jaksaisi keskittyä ruokavalioon, vaan yritän luottaa kroppani viesteihin. Vatsani ei vedä kovin paljon kerralla. Jos otan aamulla puuroa, minulla on tunnin päästä kiljuva nälkä. Minulle sopii paremmin ruisleipä ja kuppi teetä – ja ehkä suklaahippukeksi oheen.

Ruokavillitykset eivät silti ärsytä. Jos joku haluaa käyttää aamusmoothien fiksaamiseen vartin ja siitä tulee hyvä olo, go for it. Itse mieluummin nukun vartin pidempään.”

6. Vaikeuksista saa luonnetta

”Olen kiitollinen siitä, että minulla on hyvä, toimiva parisuhde. Juuri nyt on turvallinen, tasapainoinen olo kaikilla elämän osa-alueilla. Sinkkuvuosina oli liikaakin aikaa analysoida. Jos tuli tyhjä hetki, kela lähti heti käyntiin: pitäisikö olla jotain meneillään? Nyt arki soljuu ilman turhaa mailan puristamista. Se tuntuu ihanalta.

Aiemmin olin aika itsekäs. Se tulee osittain urheilusta: on tarvinnut pitää fokus tiukasti omassa navassa, jotta saavuttaa tavoitteensa. Nykyään otan parisuhteessa paremmin toisen huomioon. Vieläkin teen sen kanssa jatkuvasti töitä.

Minusta on tullut myös empaattisempi. Se johtuu myös siitä, että olen käynyt niin raskaita asioita läpi. Se on vaikeiden asioiden rikkaus. Myötäeläminen on syvempää, ei puolihuolimattomasti viljeltyjä 'kyllä mä ymmärrän' –lauseita. Tiedän, miltä suru, pettymys ja kipu tuntuvat. 

7. Uskalla unelmoida isosti

”Hetki sitten paljastin kavereilleni Facebookissa pitkäaikaisen haaveeni: haluaisin kokeilla olla bilebändin laulaja. Jostain syystä se nolotti ja pelkäsin, että saan huvittuneita reaktioita. Sinähän olet yli neljäkymmentä, et sinä voi tuollaista tehdä! Sitten kyseenalaistin ajatukseni. Ai miksen muka?

Yllätyin, kun sainkin kannustusta: minulla voisi olla vinkki tähän, haluaisitko lähteä porukkaan? Alitajuisesti olen ajatellut, ettei unelmia kannata sanoa isoon ääneen. Nyt sanon päinvastoin: dream big. Jos haaveesi on jonkun mielestä tyhmä, mitä sitten? Ei hänen tarvitse sitä toteuttaa.

En ole koskaan käynyt laulutunneilla, mutta tykkään hirveästi laulamisesta ja tiedän kyllä, että osaan. Haluan nostattaa hyvää fiilistä. En koe olevani mikään levyttävä artisti, vaan karaokelaulaja, joka voisi hyvän rämplätä ilmakitaraa firmojen bileissä.”

8. Anna elämän yllättää 

”Haaveilen, että pääsisin taas yleisurheilukentälle tekemään aitahyppyjä ja koordinaatiota, fiilistelemään vanhoja aikoja ja tartanin tuoksua. Nyt olen jo uskaltanut vähän hyppiä polven varassa. En ikinä kuvitellut, että voisin kaivata sellaista, mikä on joskus ollut minulle itsestään selvää.

"Aiemmin olin unelmieni suhteen tiukkis."

Aiemmin olin unelmieni suhteen tiukkis. Pelasin jatkuvaa shakkia päässäni: jos teen tämän tai tuon siirron, mitä tapahtuu seuraavaksi? Nyt olen opetellut elämään hetkessä. On tärkeää, ettei jumiudu kiveen hakattuihin tavoitteisiin vaan antaa odottamattomille käänteille mahdollisuuden. Nyt on jännittävä, odottava fiilis. En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.

Välillä kuuntelen alle kolmekymppisiä, jotka puhuvat samoja asioita ja ajattelen, että apua, olisinpa itsekin tajunnut noin aikaisin! Mutta olen kaikessa vähän late bloomer. Pitkään aikaan minun ei tarvinnut kohdata hankalia asioita. Viimein pystyn elämään niin, että olen sinut itseni kanssa.”

Miten valmentaja Eevi Teittinen piti hyvinvoinnistaan huolta, kun hänellä oli vaikea vuosi? Miten hän oppi hyväksymään peilikuvansa ja löysi syömiseen tasapainon? Lue haastattelu Sport-lehden numerosta 1/2018. Tilaajana voit lukea maksutta Sanoman aikakauslehtiä osoitteessa digilehdet.fi.