Sport

Apu löytyi vasta fysioterapeutin hoitopöydältä, jossa Johanna pystyi viimein pysähtämään.

Ihan kuin joku iskisi puukolla nilkkaan. Tai siltä Johanna Raposta ainakin tuntuu. Hän on lämmittelemässä salibandykentällä ennen ottelua, mutta kipu tulee niin äkkiä, että jalka lähtee alta. Hän nilkuttaa vaihtopenkille tuskasta irvistäen.

– Huoltojoukot toivat kylmää ja ihmettelivät, mikä jalkaani iski. Itse aavistin, että kyse ei ollut äkillisestä vammasta, vaan vuosien ylikuormituksesta, Johanna, 33, muistelee viiden vuoden takaista loukkaantumistaan.

Johanna oli aina elänyt urheilulle. Jääpalloharjoituksia, salibandymatseja, jokailtaisia lenkkejä, puolimaratoneja. Hän treenasi kaiken vapaa-aikansa. Ulkopuoliset saattoivat luulla, että Johanna oli kovassa kunnossa. Totuus oli toinen.

Helpompi olla näkymätön

Kierosilmä! Vammainen! Lappusilmä! Pilkkahuudot kaikuvat välitunnilla. Johanna seisoo koulun pihalla eikä ymmärrä, mikä hänessä on niin kummallista.

Kukaan ei puolusta Johannaa, ei edes opettaja.

– Silmäni katsovat kieroon, sillä näköhermo vioittui synnytyksessä. Lapsena silmiä myös leikattiin usein. Ennen kouluikää siitä ei ollut ongelmaa, liikuin ja leikin siinä missä muutkin.

Koulutoverit ottavat erinäköisen silmätikuksi. Koulupäivän aikana Johannaa nimitellään ja suljetaan pois leikeistä. Kotimatkalla kiusaajat tönivät. Kerran Johanna sidotaan puuhun ja uhkaillaan polttaa sytkärillä.

Julmuudet jatkuvat läpi ala-asteen. Kukaan ei puolusta Johannaa, ei edes opettaja. Minussa on oltava jotain outoa, Johanna pohtii. Kotona hän ei kerro kiusaamisesta.

– Ehkä halusin olla kiltti tyttö, joka ei aiheuta vanhemmille huolta ja murhetta.

Yläasteella ja lukiossa Johanna vetäytyy muiden seurasta.

– Oli helpompi olla näkymätön kuin kuulla jatkuvasti haukkuja.

Liikunnasta tulee Johannan intohimo. Hän harjoittelee jääpalloa isänsä kanssa ja pelaa joukkuepelejä pihaporukoissa. Liikkuminen auttaa unohtamaan kiusaamisen.

Syömishäiriöstä sain turvaa.

Teini-iässä Johanna alkaa tehdä tarkkoja laskelmia. Jos mättää lautaselle pelkkiä kasviksia, ei liho. Jos syö vain puolikkaan ruisleivän, voisi joku päivä olla yhtä suosittu kuin muut laihat tytöt.

Ylioppilasjuhlissa sukulainen päivittelee, miten Johanna on vain luuta ja nahkaa. Johanna ei myönnä mitään.

– Yritin selviytyä yksikseni. Syömishäiriöstä sain turvaa. Kun tottelin sitä, se auttoi selviytymään.

Lukion jälkeen Johanna suuntaa urheiluopistoon, jossa voi treenata ja laskea kaloreita ihan rauhassa.

Koko ajan liikkeessä

Aikuisiällä tahti kiihtyy. Johanna urheilee kuin hullu. Hän harjoittelee ja kilpailee kahdessa eri joukkueessa: jääpallossa ja salibandyssa. Treenejä on lähes jokaiselle viikonpäivälle. Se ei riitä. Lisäksi hän juoksee puolimaratoneja ja maratonin.

Johanna urheilee, opiskelee, tekee töitä ja urheilee. Hän kävelee lounastauotkin. Jopa venyttely tuntuu turhalta, koska siinä ei tule hiki.

– Koko ajan piti olla jollain tapaa liikkeessä.

Muuten tuli huono omatunto.

Hiljalleen kremppoja alkaa kertyä. Selkä kipuilee, lihaksisto on epätasapainossa, kroppa kerää nestettä. Johanna ajattelee, että kipu ja turvotukset ovat merkki siitä, että hän on heikko eikä yritä tarpeeksi. Niinpä hän yrittää vielä lisää. Kunnes jalka lähtee alta.

Totaalinen pysähdys

Salibandykentällä loukkaantuminen pakottaa Johannan makuulle neljäksi kuukaudeksi. Tarkemmin mahalleen. Se on ainoa asento, jossa kipuja on vähemmän. Johannan kroppa on niin kipeä, että hän ei pääse omin jaloin kotoa ulos.

– Liikuntakyvyn menetyksen myötä jouduin kohtaamaan asioita, jotka olin ohittanut, Johanna sanoo.

Tutkimuksissa selviää, että Johannan selässä on välilevyn pullistuma ja jalassa hermovaurio, joka on peräisin vanhoista vammoista. Lihakset ja kudokset ovat ylikuormituksen takia ihan tukossa.

Hoitopöytä oli pitkään aikaan ensimmäinen paikka, jossa pystyin vain pysähtymään.

Apu tulee yllättävältä taholta. Lääkäri lähettää Johannan fysioterapeutille, joka on erikoistunut kehollisiin menetelmiin. Niiden avulla kehon jännitykset voisivat helpottaa.

Vastaanotolla tehdään rentoutus- ja hengitysharjoituksia. Yhdessä harjoituksessa jännitetään ja rentoutetaan kehoa osa kerrallaan, toisessa kuunnellaan, mitä ääniä ympäriltä kuuluu. Joskus fysioterapeutti vain hieroo.

– Hoitopöytä oli pitkään aikaan ensimmäinen paikka, jossa pystyin vain pysähtymään.

Jotain lähtee mielessä liikkeelle. Pikkuhiljaa Johannalle alkaa valjeta, että elämän täytyy muuttua.

Aloin ymmärtää, miten käpertynyt itseeni olin.

– Aloin ymmärtää, miten käpertynyt itseeni olin. Olin myös hävennyt omaa kehoani, koska en ollut saanut siitä positiivista palautetta lapsena. Liikuntakaan ei ollut enää hauska harrastus, vaan keino paeta vaikeita tunteita.

Valokeilassa

Onni ei löydy siitä, että vain tekee ja puskee eteenpäin vaan siitä, että kuuntelee itseään. Se on oivallus, joka Johannalle on vähitellen auennut.

– Vasta silloin, kun myönsin myös terapiassa, että olin paennut pahaa mieltä liikuntariippuvuuteen, solmu alkoi aueta.
Lapsuuden kokemuksilla on ollut iso vaikutus. Johannan mukaan koulukiusaaminen jätti vahvan ulkopuolisuuden kokemuksen.

– Suorittaminen ja itseni kurittaminen oli taistelua sitä vastaan. Riitän vasta, kun tarpeeksi rääkkään kroppaani. Jos onnistun täydellisesti, minut hyväksytään.

Olen alkanut päästää irti jatkuvasta itseni arvostelusta. 

Tunne nostaa välillä edelleen päätään. Rentoutushoidot ja terapia ovat kuitenkin opettaneet hyväksyntää ja läsnäoloa.

– Olen alkanut päästää irti jatkuvasta itseni arvostelusta ja kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan kuin uusi maailma olisi avautunut.

Myös ravitsemusterapian opinnot ovat auttaneet Johannaa ymmärtämään omaa käyttäytymistä. Eräällä kurssilla puhuttiin psykologisesta ilmiöstä nimeltä attribuution valokeilavirhe. Se voi olla tyypillinen ilmiö koulukiusatuilla tai muilla, joiden itsetunto on lytätty.

Johanna kuvailee sitä näin. Tuntuu, että itseen osoittaa aina valokeila: tuossa menee se tyhmä, viallinen ja omituinen.

Viimeiset pari vuotta olen syönyt ilman, että olen tarkkaillut kaloreita.

– Nyt ymmärrän, että tunne johtuu menneisyyden kokemuksista ja on ajatusteni luoma virhetulkinta. Kaikki eivät ajattele minusta pahaa, eikä kukaan voi olla täydellinen.

Johanna hörppää kahvia. Lautasella on puoliksi syöty muffini. Kun Johanna nykyään syö herkkuja, hän ei ajattele: kauheaa, lihon, kaikki menee pieleen. Hän keskittyy siihen, miten ihanalta leivonnainen tuoksuu, miten makealta se maistuu.

– Ennen maailmani oli mustavalkoisempi. Viimeiset pari vuotta olen syönyt ilman, että olen tarkkaillut kaloreita tai itseäni. Eikä mitään kauheaa ole tapahtunut.

Syömisestä on tullut koko ajan helpompaa sitä mukaa, kun ajatus omasta itsestä on muuttunut positiivisemmaksi.

Hiljaista toipumista

Johanna pelaa edelleen jääpalloa kilpatasolla, mutta jos treenit jäävät väliin, se ei enää kaada maailmaa. Mittari ranteessa kertoo, milloin on parempi levätä.

 – Olen huomannut, että myös lepo auttaa kehittymään harjoittelussa. Hikitreenin rinnalle on tullut rauhallisempia lajeja, esimerkiksi pilatesta.
Aiemmin Johanna piti kehonhuoltoakin ajanhukkana. Nyt hän on hankkinut kotiinsa putkirullan, joka auttaa lihaksia palautumaan.

–  Muukin elämä kuormittaa kehoa. Esimerkiksi työ vie omat mehunsa, ja rennommat päivät edistävät palautumista.

Keho toipuu vielä vanhoista rasituksista, mutta suurempia takapakkeja ja loukkaantumisia ei ole tullut.

– Pysyn paljon paremmassa kunnossa, kun huomioin kehon rajallisuuden ja tarpeet.

Harmitus on ok

Edellisenä viikonloppuna Johanna on haahuillut kokonaisen päivän ilman mitään tekemistä. Ilman huonoa omaatuntoa. Aina se ei onnistu. Väsyneenä ja huonoina päivinä ajatukset kiertävät herkästi kehää. Ylikuormittumisen merkkejä tulee edelleen helposti. Johanna ei kuitenkaan enää yritä karkottaa pahaa mieltä treenaamalla verenmaku suussa.

Hän myöntää itselleen, että on ihan ok olla harmissaan tai pettynyt.

– Kun harmitukset myöntää rehellisesti itselleen ja käsittelee siinä hetkessä, ne voivatkin pienentyä, Johanna pohtii.

Kun Johanna tekee pelissä maalin, hän uskaltaa jo tuulettaa. Sillä hän on tehnyt toisenkin tärkeän oivalluksen: positiiviset ajatukset antavat liikuntasuorituksiinkin paljon enemmän voimaa kuin negatiiviset.

 

Sport
Pari sukeltaa paljon Suomessakin. Eniten viehättävät vanhat, vedelle täyttyneet louhokset, joissa on kirkas vesi.
Pari sukeltaa paljon Suomessakin. Eniten viehättävät vanhat, vedelle täyttyneet louhokset, joissa on kirkas vesi.

Lomakohdekin valitaan sen mukaan, missä voi sukeltaa. Mitä enemmän nähtävää pinnan alla, sen parempi.

Joskus harrastuksesta tulee paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Sukeltaminen on vienyt Kristian Antilan ja Outi Väisäsen kokonaan mukanaan. Nykyisin laji määrittää lähes koko heidän elämäänsä.

– Valitsemme esimerkiksi lomakohteet aina sukellusmahdollisuuksien mukaan. Jos pinnan päälläkin on jotain kiinnostavaa nähtävää, niin se on vain plussaa. Muutimme myös isompaan asuntoon, jotta kaikille sukellusvälineille riittää tilaa, Kristian kertoo.

Vaikka laji on tempaissut molemmat täysin mukaansa, Outi on vielä verrattain uusi tulokas sukelluspiireissä. Vielä kolme ja puoli vuotta sitten tutustuessaan Kristianiin hän pelkäsi vettä eikä ollut koskaan edes snorklannut. Puolison pitkäjänteinen käännytystyö alkoi kuitenkin hiljalleen tehota.

”Myin ajatusta sukeltamisesta Outille aika tehokkaasti.”

– Ei minulla mitään master plania ollut, mutta sanotaanko, että myin ajatusta sukeltamisesta Outille aika tehokkaasti, Kristian paljastaa.

Kristian aloitti itse sukelluksen vuonna 2013 bongattuaan messuilla tarjoukseen sukelluskurssista. Ei tarvittu kuin yksi harjoitussukellus altaassa, niin se oli siinä. Mies jäi kertalaakista koukkuun.

Outilla innostus ei herännyt yhtä nopeasti. Hän aloitti ensin snorklaamalla lomareissuilla ja uskaltautui viime kesänä alkeiskurssille.

– Vielä silloinkaan en ollut myyty. Minulle käännekohta oli vasta ensimmäinen ulkomaansukellukseni Espanjassa, kun Välimeri aukesi ympärillä ja näkyvyys oli joka suuntaan kymmeniä metrejä.

Pari on juuri palannut sukellusreissulta Punaiseltamereltä ja suunnittelee jo seuraavaa reissua ensi syksylle.

”Kristian suunnitteli tekevänsä ulkovarastostamme kaasuntäyttöaseman.”

– Meillä on yhteinen bucket list, eli lista kohteista, joihin haluamme matkustaa ennen kuin vaihdamme hiippakuntaa. Ylivoimaisesti suurimman osan sukelluksista teemme kuitenkin Suomessa.

Outi ja Kristian nostavat yhteisen harrastuksen parhaaksi puoleksi sen, että onnistumisia ja kokemuksia pääsee jakamaan puolison kanssa, joka ymmärtää, mistä toinen puhuu. Erimielisyyksiä ei ole juurikaan tullut, koska kumpikin vastaa esimerkiksi omista hankinnoistaan itse, eikä kalliita varusteita osteta yhteisillä rahoilla.

– Ainoastaan siitä kieltäydyin, kun Kristian suunnitteli tekevänsä ulkovarastostamme kaasuntäyttöaseman. Outi sanoo.

– Noo, ei haudata sitä ideaa vielä, Kristian myhäilee.

Vaikka kaksikko harrastaa paljon yhdessä, he sukeltavat tasoerosta johtuen myös erikseen. Outilla on toistaiseksi takana noin 60 sukellusta, kun Kristianilla on jo yli 400. Kristian sukeltaa myös talvella jään alla, mutta niille reissuille Outi ei ainakaan vielä voi liittyä mukaan.

– Sitä varten täytyisi saada vielä paljon lisää kokemusta ja itsevarmuutta.

Kesällä Outi ja Kristian sukeltavat noin kahtena tai kolmena päivänä viikossa. He kokeilevat mielellään myös muita lajeja, uusimpana crossfitia.

– Ajattelen sen sukellusta tukevana harrastuksena, koska haluan saada itseni parempaan kuntoon tulevia, entistä haastavampia sukelluksia varten, Kristian perustelee.

Parin mielestä yhteinen harrastus tuo suhteeseen uudenlaista näkökulmaa ja voi jopa muovata yhteistä arvomaailmaa.

– Sukelluksen myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa yhä enemmän.

Sport
Miia hämmästyi, miten voimakas vaikutus luonnossa liikkumisella on ollut.
Miia hämmästyi, miten voimakas vaikutus luonnossa liikkumisella on ollut.

Yrittäjän arki vei Miian lähelle kuolemaa. Kokemus laittoi elämän ja kotipaikan uusiksi – ja teki Miiasta intohimoisen liikkujan.

Hirvittävä päänsärky jyskyttää toisella puolella päätä. Miia Taivalantti siirtelee hyllyjä luomukaupassaan Mikkelissä marraskuussa 2014 ja nappaa särkylääkettä. Kauppaa laajennetaan, eikä yrittäjällä ole aikaa loikoilla remontin keskellä.

Luomuruokaa ja lähiruokatuotteita myyvä puoti on Miian ylpeydenaihe. Hän on perustanut kaupan lähes tyhjästä ja saanut sen kukoistamaan reilussa vuodessa. Miia on pyörittänyt kauppaa kaksin yhtiökumppaninsa kanssa, joten päivät ovat venyneet pitkiksi. Toimitusjohtajana hän on hoitanut kaikkea mahdollista markkinoinnista lattioiden luuttuamiseen.

Kun hyllyt on siirretty, päänsärky jatkuu. Toinen silmäkin roikkuu alaspäin. Kova flunssa on kestänyt jo monta viikkoa, joten oireet johtuvat jälkitaudista, Miia päättelee. Lääkäri ei suostu määräämään lääkettä puhelimessa, joten hieman vastahakoisesti Miia lähtee terveyskeskukseen. Siellä lääkäri tutkii Miian silmät ja teettää neurologisia testejä: Meneekö sormi nenään? Pystytkö kävelemään viivaa pitkin?

– Vasta silloin aloin ajatella, että ehkä ei ollutkaan kyse vain flunssan jälkioireista. Läpäisin testit, mutta outo oire silmässä ihmetytti.

Lääkärin mukaan silmän toimintahäiriö on Hornerin oireyhtymä, jonka taustalla voi olla vakava sairaus. Jatkotutkimuksiin oli mentävä heti.

Vainaa tai vihannes

Magneettikuvissa näkyy, että Miian kaulavaltimon seinämä on revennyt lähellä aivoja. Repeämä johtaa verihyytymän syntyyn, joka aivoihin kulkeutuessaan olisi aiheuttanut aivoverenvuodon.

Seuraava vaihe olisi ollut vainaa tai vihannes.

Syy verisuonen repeämään on lääkäreiden mukaan pitkään jatkunut stressitila, flunssa ja kova yskä. Neurologisella osastolla lääkäri pamauttaa Miialle: "Populaation ei ollut tarkoitus vähentyä sinun kohdaltasi."

– Oli hyvä, että hän puhui suoraan. Silti menin jonkinlaiseen sokkitilaan enkä tajunnut tilanteen vakavuutta. Jos repeämää ei olisi havaittu ajoissa, seuraava vaihe olisi ollut vainaa tai vihannes.

Miia joutuu jäämään pariksi päiväksi sairaalahoitoon. Jo sairaalassa hän alkaa hoidella yrityksensä asioita. Muutto on hoidettava ja uudet avajaiset täytyy järjestää!

Muista, että jokainen puhelu voi olla viimeisesi, lääkäri varoittelee. Miia ei kuuntele.

– Ajattelin vain, että nyt kävi näin, tästä parannutaan ja jatketaan elämää.

Ajattelin: jes, minulla ei ole enää mitään vaivoja, se sairaus oli siinä.

Kun Miia lähetetään kotiin, hänellä on mukanaan resepti verenohennuslääkkeisiin ja määräys ottaa rauhallisesti. Kaikki liikunta, jossa voisi kaatua tai tehdä nopeita liikkeitä, on kielletty, ettei repeämä pahene ja verihyytymä lähde liikkeelle.

Miia malttaa olla sairauslomalla reilun kuukauden ja palaa sitten takaisin töihin. Pian työtahti on taas yhtä tiivis kuin ennen sairaalajaksoa. Usein myös Miian lapset viettävät iltapäiviä ja iltoja kaupalla, kun Miia tekee inventaariota tai hyllyttää tuotteita.

Puoli vuotta sairaalaan joutumisen jälkeen Miia kävelee sairaalaan kontrollikäynnille. Hän on varma toipumisestaan: lepäily on jäänyt vähiin, mutta työntekoon on riittänyt energiaa eikä outoja oireita ole enää kuulunut.

– Fiilis magneettikuviin mennessä oli tosi hyvä. Ajattelin: jes, minulla ei ole enää mitään vaivoja, se sairaus oli siinä.

Magneettikuvan löydökset ovat isku vasten kasvoja. Myös Miian nikamavaltimon seinämässä on repeämä.

– Se tarkoitti, että aivoinfarktin riski oli taas lähellä. Vasta silloin havahduin, että sairaus ei mene ohi itsestään. Minun pitäisi alkaa huolehtia itsestäni.

Lupsuvatko silmät?

Löytyisikö tie tervehtymiseen ruokavaliosta? Niin Miia ajattelee sairaalasta päästyään. Hän on suosinut luomuruokaa siitä asti kun tuli äidiksi, mutta työkiireissä syömisrytmi oli mennyt huonoksi. Kassalla ei ehtinyt pitää ruokataukoja, ja lounaan sijaan tuli napattua keksi tai karkkia.

Ravintovalmentaja laatii kasvispainotteisen ruokavalion, jota Miia alkaa noudattaa lääkehoidon rinnalla.

Paperilla Miia on terve, mutta olo on uupunut.

– Aloin myös käydä metsäkävelyillä, joista huomaisin saavani hyvää oloa. Kävelyihin ei kuitenkaan ollut juuri aikaa. Yrityksen pyörittäminen vaati edelleen hirveästi ponnistuksia.

Lokakuussa 2015 Miia saa lääkäriltä terveen paperit. Paperilla Miia on terve, mutta olo on uupunut.

– Olin henkisesti ja fyysisesti väsynyt, sillä en ollut ehtinyt pysähtyä kunnolla ja käsitellä vakavaa sairastumista.

Lähellä kuolemaa käyminen on tuonut mukanaan traumaperäisiä stressioireita. Miia kärsii rytmihäiriöistä ja paniikkihäiriöstä. Hän tarkkailee silmiään, lupsuvatko ne, ja tekee itselleen jatkuvasti neurologisia testejä havaitakseen aivoverenvuoron oireita.

Töissäkin tapahtuu muutoksia. Kauppa joutuu muuttamaan uusiin tiloihin. Se tietää taas ylimääräistä venymistä, pitkiä työpäiviä ja lisää vastuuta.

Pitäisikö muuttaa muualle?

Pian käy myös ilmi, että asiakkaat eivät löydä uusiin tiloihin. Puolisen vuotta yrityksen muuttamisen jälkeen Miia joutuu myöntämään: yritys ei kannata enää.

Eroon omaisuudesta

Pitäisikö muuttaa muualle? Sellaiseen paikkaan, jossa olisi enemmän vapaa-aikaa ja jossa voisit levätä ja hoitaa itseäsi? Ajatuksen lausuu ääneen ensin Miian mies.

– Kaupan sulkemisen jälkeen olin ihan tyhjän päällä. Sinnittelin pätkätöissä. Niskassa olivat helvetinmoiset velat, joiden maksamisen eteen piti tehdä hurjasti töitä, Miia muistelee.

Päätös muuttamisesta tuntuu isolta, sillä perheen koko elämä on Mikkelissä.

Pariskunta alkaa kuitenkin tehdä laskelmia: jos myisimme kaiken omaisuutemme pois, muutos olisi mahdollinen.

Kaipasin luontoon. En halunnut enää uhrata terveyttäni.

– Olimme käyneet aiemmin Pyhällä ja ihastuneet paikkaan. Haaveilimme usein, että voisimme jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Pian alkoi tuntua, että aika irtiotolle oli juuri oikea. Kaipasin luontoon. En halunnut enää uhrata terveyttäni.

Lopulta ratkaisu on helppo. Lappiin, vihdoinkin!

Parantavia vaikutuksia

Pari vuotta myöhemmin Miia, 43, katselee ulos ikkunastaan rivitalokodissaan Pelkosenniemellä, Pyhätunturin kupeessa. Ikkunasta näkyy metsämaisema. Talvella kodin eteisen täyttivät hiihto- ja laskettelumonot, kesällä ne vaihtuvat lenkkareihin, vaelluskenkiin ja -reppuihin. Ulkoseinään nojailevat maastopyörät.

Taivalanttien koti löytyy nyt Pelkosenniemeltä, Pyhätunturin kupeesta.
Taivalanttien koti löytyy nyt Pelkosenniemeltä, Pyhätunturin kupeesta.

Viimeisen vuoden sisällä on ehtinyt tapahtua paljon. Muuttopäätöksen jälkeen Miia ja hänen miehensä ovat myyneet lähes kaiken omaisuutensa: kesämökin, veneet ja suuren osan kalusteistaan. Omakotitalo on vaihtunut vuokra-asuntoon aivan Pyhä-Luoston kansallispuiston vieressä.

Oli pakko ottaa slow-mentaliteetti, sillä kunto oli tosi heikko.

Omalta kotiovelta lähtevät patikkareitit ja hiihtoladut, laskettelurinne on 300 metrin päässä.

– Asuinpaikka valittiin sen perusteella, että olemme ihan harrastusten ytimessä, eikä niihin tarvitse lähteä autolla. Ei ole tekosyitä jäädä sohvalle.

Kun perhe muutti syksyllä ja lapset menivät kouluun, Miialla ei ollut päivisin muuta tekemistä kuin lähteä metsäreiteille kävelemään.

– Tein monen tunnin lenkkejä aluksi tosi hitaasti. Oli pakko ottaa slow-mentaliteetti, sillä kunto oli tosi heikko. Kun kroppa alkoi tulla kuntoon, aloin vaivihkaa tehdä mäki- ja porrastreenejä: kävelin reippaammin tunturin päälle tai juoksin portaat ylös.

Luonnossa liikkuminen oli terapeuttista: stressioireet, paniikkihäiriö ja väsymys alkoivat helpottaa.

– Vaeltaessa ehdin huomata kauneutta luonnossa ja aloin havainnoida maailmaa eri tavoin kuin monen vuoteen. Tajusin, miten parantava vaikutus luontoliikunnalla on.

Puuskuttamatta huipulle

Miia ei olisi arvannut, että luontoliikunta veisi hänet mukanaan niin voimakkaasti. Syksyllä hän uskaltautui metsiin maastopyöräilemään ja pidemmille vaellusretkille. Viime talvena hän hurahti vapaalaskuun.

Kun pääsee puuskuttamatta tunturin huipulle, on voittanut itsensä.

– Vapaalaskusuksilla kiivetään tunturia ylös ja ylhäältä lasketaan alas koskemattomia rinteitä pitkin. Joillekin lajissa se juttu on puuterin laskeminen, itselle se on fyysinen tekeminen. Kun on lähtenyt ihan nollasta ja pääsee puuskuttamatta tunturin huipulle, on voittanut itsensä.

Lapissa Miia tekee satunnaisia viestinnän keikkatöitä. Kalenteri on tarkoitus pitää väljänä. Rakennusalalla työskentelevä mies tekee remonttikeikkaa ja työskentelee suksivuokraamossa. Perhe ei vielä tiedä, aikooko jäädä Lappiin lopullisesti: nyt eletään päivä kerrallaan ja nautitaan vapaa-ajasta.

Kuolemanpelkokin on hellittänyt. Muistutuksena vakavasta sairastumisesta Miian toinen silmä roikkuu hieman toista alempana. Lääkärit ovat sanoneet, että toisin kuin yleensä, hän on parantunut valtimorepeämästä täysin.

Vaikka sairastuminen oli raskasta, Miia ajattelee, että se oli tärkeä muistutus itselle.

– Terveydestä huolehtiminen on tärkeämpää kuin materian haaliminen. Elämässä pitää muistaa höllätä nyt eikä joskus myöhemmin.